Tuska
Suvilahti, Helsinki
27.-29.6.2025
Teksti: Henri Eerola (HE) ja Tami Hintikka (TH), kuvat: Sami Lommi
Koronapandemian takia pari välivuotta viettänyt Tuska palasi festivaalikartalle monen muun suurtapahtuman lailla kesällä 2022 selkeästi uudistetuin suunnitelmin, taka-ajatuksenaan tavoittaa uutta yleisöä, erityisesti nuoremman polven metallin kuuntelijoista. Ensimmäinen askel uuteen suuntaan ei ollut hullunrohkea, mutta jo kyseisen vuoden pääesiintyjät Deftones ja Korn antoivat viitettä siitä, että jotain kunnianhimoista kupli pinnan alla. Jo seuraavana vuonna julisteessa oli jo sen verran reilusti vaihtoehtovalikoimaa, että osalla Tuskan vakiovieraista solahti keskiolut väärään kurkkuun.
Viimeiset kaksi kesää osoittivat, että Tuskan taustaorganisaatiossa oli päätetty kurottaa sitä perinteisen metallifestarin ilmeisintä esiintyjälistaa kauemmaksi ja tätä valittua tietä kuljetaan vuosi vuodelta rohkeammin askelin.
Omaan makuuni viimevuotinen kattaus vei muun muassa Pendulumin myötä linjausta hieman jopa liiankin kauas alkuperäisestä ajatuksesta, mutta taas toisaalta viikonlopun aikana nähdyt perinteisemmät metallin klassikkoaktit todistivat keikka toisensa jälkeen, että se parhain terä on päässyt jo hyvän aikaa sitten ruostumaan. Mielenkiintoisimmat esitykset eittämättä nähtiin uudemman polven, vähemmän tai kenties jopa ensimmäistä kertaa Suomessa todistettujen metalliyhtyeiden toimesta.
Tämän vuoden kattaus ei omaan silmään aiheuttanut valtaisia riemun kiljahduksia muutamia yksittäisiä yhtyeitä lukuun ottamatta, jotka toisaalta sitten olivatkin sen luokan kulttuuritekoja, että kieli pitkällä odotan, minkälaisia kaneja Jouni Markkanen joukkioineen vetää hatustaan ensi vuodelle. Aluesuunnittelun ja yleisen viihtyvyyden näkökulmasta Tuska on omissa kirjoissani kesäfestivaali, johon palaa erittäin mielellään, vaikka esiintyjälista ei aina täysin omaan makuun solahtaisikaan. (HE)
PERJANTAI
Endstand
Vuoden 2025 Tuskani täräytti käyntiin Endstand. Vuosikausien horrostamisen jälkeen keikkalavoille palannut riihimäkeläisyhtye tarjosi väkevän kokemuksen. Endstand on todellakin tullut takaisin, eikä se ole liikenteessä puolivaloilla. Löysää ei annettu, vaan joka hetki pursusi intensiteettiä.
Aggressiivinen, mutta tunteikas ja melodioita ymmärtävä hardcore soi kuin taukoa ei olisi koskaan ollutkaan. Oman aivan erityisen lisänsä keikkaan toivat laulaja Janne Tammisen välispiikit. Harvoin keikkalavoilta kantautuu niin suoraan sydämestä pulppuavaa puhetta. Kun Tamminen ylistää ja kiittää pala kurkussa bändikavereitaan, hän itse asiassa tulee kertoneeksi myös yleisellä tasolla, miten elintärkeitä rakkaat ystävät ovat. Tämä osui.
Endstand olisi ansainnut kunnon pitin ja riehumisen, mutta eipä niillä lopulta kovaa keikkaa mitata. Ilahduttavaa oli myös, että bändiä oli – luonnollisesti – seuraamassa moni ensikertalainen. Ei mitään pois moderneilta core-bändeiltä, mutta onhan se hienoa, kun uusi sukupolvi pääsee todistamaan kotimaisen vetreän veteraanin voimannäyttöä. Toivon Endstandille pitkää ikää! (TH)
Vähäkyrö Drive-by
Rumpali-laulaja Neo Paavolan ja kitaristi-laulaja Juuso Pihlajan muodostama duo tykitti Tuskan historian lyhimmän keikan. Siinä, missä funeral doom -bändi alkaa saada biisinsä intron pakettiin, niin Vähäkyrö Drive-by tempaisi kokonaisen setin alta pois. Se oli varttitunti turpaan, ja huolella.
Pohjanmaalaiskaksikon vanhan liiton grindcoretulitus maistui oikein makoisalta. Viidentoista minuutin veto oli virkistävä tuokio, jossa ei ollut mitään liikaa mutta ei myöskään liian vähän. Katsojat olivat myös löytäneet bändin, ja kun Juuso Pihlaja pyöräytti pari kertaa rannetta merkiksi, niin pitti alkoi kuhisemaan sillä sekunnilla. Meno oli kohdallaan niin lavalla kuin sen edustallakin. (TH)
Cradle of Filth
Suffolkin vampyyrien päälavan-keikka lähti hieman köhien liikkeelle, kiitos teknisten ongelmien. Mutta kun eeppis-melodinen äärimetalli pääsi kunnolla vauhtiin, niin homma alkoi toimia. CoF on ailahtelevainen livebändi. Etenkin Dani Filthin ihailtavan monipuoliset laulut eivät aina lähde keikalla niin kuin toivoisi. Tälläkin kertaa taiteiltiin dramaattisen ja koomisen raja-aidalla.
Mikäli törkeimmät ruumismaalit -palkintoja jaettaisiin, niin Kehto-jäsenistö olisi vahvoilla. Herra Filth vielä aivan ok, mutta ristikkopäähommat ja muut – mitä ihmettä? Meikit ovat kuitenkin sivuseikka, kun päästellään mustahkoa metallia romanttisilla kauhuelementeillä höystettynä. Ja siinä touhussahan tämä ryhmä on maailman kärkeä.
Kreidöli on niitä bändejä, joille pimeys tekee hyvää. Alkuillan harmaa, mutta valoisa sää ei ollut paras mahdollinen ympäristö. Pienestä purnauksesta huolimatta voi todeta, että Cradle of Filth veti viihdyttävän setin. Uuden, vahvan The Screaming of the Valkyries -levyn kappaleiden ohella saatiin nauttia vanhoista klassikoista, kuten The Forest Whispers My Name, Cruelty Brought Thee Orchids sekä keikan loppuun kuullut Midian-levyn Death Magick for Adepts ja Her Ghost in the Fog. (TH)
Bambie Thug & Electric Callboy
Kuten edellisenä vuonna, myös tällä kertaa esiintyjien puolesta henkilökohtainen pääpäivä olisi sunnuntai, mutta löysin toki mielenkiintoista tarkistettavaa myös aiemmilta päiviltä. Vaikkakin perjantain osalta meinasin jo menettävää toivoni – en edes kurjan sään, vaan aika pahvilta maistuneiden keikkojen takia.
Ensimmäiset esiintymiset, joita jäin ajatuksella seuraamaan jättivät ilmaan lähinnä turhautumista huokuvia kysymysmerkkejä. Viime vuoden Euroviisujen kutonen, internetin mukaan ensimmäinen ei-sukupuolinen Irlannin edustaja Bambie Thug esittää musiikkia, jota en yksinkertaisesti oikein ymmärrä, eikä kahdella paidattomalla oheistanssijalla ja taustanauhoilla silattu provokaatioshow oikein tähän korvapariin tarrannut. Ymmärrän, että jokaisen shokeeraavan ja huonosti yhteen sopivan musiikkisuuntauksen yhdistely on mitä ilmeisimmin päivän trendi, mutta tässä tapauksessa itseisarvoinen hahmottomuus kääntyy esiintyjäänsä vastaan, kun ainoana mieleen jää, että taisipa vilahtaa tissi.
Tätä seuranneen Electric Callboyn otteissa sen sijaan ei ole mitään vaikeasti hahmotettavaa tai tekemällä tehtyä, ellei sitten saksalaissuosikkia äidy syyttämään ysäriteknon häikäilemättömästä hyväksikäytöstä omiin höyrähtäneisiin tarkoitusperiinsä. Kun on kuullut yhden kappaleen, on kuullut ne kaikki, ja tämän huumoricoren suurimman ja kauneimman edustajan tapauksessa kyse on siitä, uppoaako bassonjytke ja bailaaminen. Ainakin yleisömäärästä päätellen tätä se kansa kaipaa, ja jokaiselle tähän loveen lipeävälle se totta kai suotakoon, mutta oma kiintiöni jumppamusiikkia tuli kolmen kappaleen jälkeen täyteen ja siirryin takavasemmalle odottamaan ykköspäivän pääesiintyjää. (HE)
Tyrantti
En ollut ainoa, joka janosi Tuskan perjantai-illassa kunnollista vanhan koulukunnan hevimetallia. Tiivistämö oli tukossa, kun nahka- ja viiksihevin lähettiläs Tyrantti järjesti kunnon hikibileet. Piiitkä jono kiemursi ulkona vielä keikan loppupuolellakin.
Tyrantti on orkesteri, joka osaa takoa tarttuvaa ja juuri oikeanlaista raskasmetallia. Nahka-Samin laulu kulki komeasti ja soitto rullasi. Bändi tempasi mukaansa rehelliseen, tarttuvaan ja konstailemattomaan old school heavy metal -jyrinäänsä. Kylläpä maistui! (TH)
In Flames
Ne lähemmäs kymmenkunta kertaa, kun olen Göteborgin suurimman ja kauneimman elävänä todistanut, on esittäjän välittämä fiilis aaltoillut fantastisesta flegmaattiseen, mutta todistamani kasvumatka vuoden 2002 Nosturin-keikasta tähän päivään on ehdottomasti tarjoillut valtaosan ajasta hyviä keikkoja. Pari vuotta sitten päivänvalossa rymistelty Tuska-show jäi allekirjoittaneelle kummallisen etäiseksi, enkä suoraan sanoen odottanut tämän kertaiselta vedolta kummallisia.
Kävi kuitenkin niin, että Pinball Mapilla alkuun pantu ja My Sweet Shadow’lla sinetöity puolitoistatuntinen kaappasi varoittamatta mukaansa, ja huomasin tiiraavani yhtä suosikkiyhtyettäni hieman jopa liikuttuneessa tilassa. Valoshow oli komea ja jäsenensä läsnä, ja vaikka In Flames tätä nykyä onkin klassiseen kokoonpanoonsa verraten aikamoinen varamiespalvelu, riittää, että lavan nokassa patsastelee kolme ikonista hahmoa: Anders Fridén, Björn Gelotte ja Chris Broderick.
Viime vuonna parinkymmenen vuoden tauon jälkeen settiin nostettu Colony-raita Coerced Coexistence maistui makealta ja vaikka viimeisin pitkäsoitto Foregone ei omiin suosikkeihin lukeudukaan, niin sen kappaleita ympäröi mukavan kattava kattaus ohjelmistoa kaikilta 1999 jälkeen julkaistuilta albumeilta niitä katalogin väsähtäneimpiä eli Siren Charmsia (2014) ja Battlesia (2016) lukuun ottamatta. (HE)
LAUANTAI
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus
Tiedät varmaan sen tunteen, kun vaikuttaa, että tietty keikka olisi räätälöity varta vasten itselle. Tämä tunne oli vahva, kun Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus louhi menemään 25-vuotisiaan viettävän Itku pitkästä ilosta -levynsä alusta loppuun. Kyseinen albumi on itselleni rakkain Niskis-kiekko, ja olipa mahtavaa kuulla koko hoito, etenkin kun yhtyeen veto oli täyttä timanttia.
Uusi rumpali Aksu Hanttu moukaroi bändille isolla kädellä kertakaikkisen ryhdikkään selkärangan. Siihen vielä kielisoitinten tanakka demppaus, kananlihaosaston melodiat ja Rautiaisen väkevät laulut, niin pikkasen nimittäin toimi. Vaikea nostaa kohokohtia, kun kaikki oli priimaa. Annetaan kuitenkin erityismaininnat rivakan tarttuvalle Rahat ja henki -biisille sekä palaa kurkkuun nostavalle Hiljaista ja Lintu -kaksikolle. Marja Mattlar -laina Lintu on muuten yksi onnistuneimpia covereita ikinä missään.
Itku pitkästä ilosta -setti sai peräänsä vielä jykevän neljänsuoran: Nyt on mies!, Idänjuna, Lumessakahlaajat ja Surupuku. Rautiaisen välispiikit olivat vanhemman valtiomiehen leppoisaa jutustelua, vaikka sisältö olikin paikoin vakavaa. Niskis toimitti murskaavalla otteella ja otti päälavan täysin haltuun. (TH)
Syvältä raapaisi Niskalaukauksen setti myös näihin korviin. Vaikka tiedossa oli etukäteen, että Itku pitkästä ilosta tullaan soittamaan kannesta kanteen, ei sen aiheuttamaan tunnemyrskyyn osannut millään lailla etukäteen valmistautua. Muistikuvat palasivat vuosituhannen vaihteeseen kyseisen albumin julkaisuajankohtaan, kappaleisiin, joista tuolloin kasvoi äärimmäisen merkityksellisiä, mutta joihin ei viime vuosina syystä toisesta ole tullut liian usein palattua.
Huomasin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan keikkaa seuratessa pysähtyväni artistin sanoitusten äärelle. Päällimmäisenä nousi mieleen, kuinka karmaisevan profetaalisia Rautiaisen kauan sitten kynäilemät sanoitukset ovatkaan. Artistia itseään lainaten, mukavampaahan toki olisi, jos tuolloin maalatuista jäätikön sulamisista ei olisi tullut arkitodellisuutta. (HE)
Mokoma
Suomimetallin laulukirjasta toiseen siirryttiin seuraavan päälavaesiintyjän toimesta, kun sinnikkäästi kansansuosikkina asemansa pitävä Mokoma täräytti settinsä käyntiin Elävien kirjoihin -nimikkokappaleen tahtiin. Mokoman keikoista on harvoin mitään negatiivista sanottavaa. Ihmeen kaupalla bändi kykeni jälleen lataamaan vaadittavat energiatasot tiskiin, kuten jokaisella esiintymisellään mitä olen heiltä näiden 20 vuoden aikana todistanut. Ainut henkilökohtainen hiljainen toive olisi, että omia suosikkialbumeitani Elävien kirjoihin ja Hengen pitimet huomioitaisiin keikkasetissä enemmän, ja niitä ilmeisimpiä puulla päähän purskahduksia, kuten Pyhä vitutus, kuulisin mieluusti vähemmän. (HE)
Cemetery Skyline
Suomalais-ruotsalainen pehmyt goottirock soljui sulavasti lauantain myöhäisiltapäivässä. Sympaattinen ja vähän väliä hymyilevä Mikael Stanne hehkutti yleisöä, ja koko bändi tuntui nauttivan olostaan lavalla. Mikäpä siinä ollessa, kun vastaanotto oli lämpimän innostunut.
Tulin näköjään itsekin käyttäneeksi goottirock-sanaa, mutta eihän Cemetery Skyline kovin gootti ole, jos totta puhutaan. Ja miksei puhuttaisi. Tunteikasta ja tunnelmallista? Kyllä. Surumielistä ja haikean oloista? Sitäkin. Mutta ei siinä varsinaista goottirockin kolkkoa, jylhää ja julistavaa synkkää dramatiikkaa ole. Ei ole lepakoita, hylättyjä hautausmaita, rauniolinnoja, hämyisiä klubeja eikä punaviiniä kynttilän loisteessa. Ei toki tarvitsekaan, joten se siitä.
Katsoin CS:n liian kaukaa. Se on yhtye, joka pitäisi kokea lähietäisyydeltä, jotta sen hienous pääsisi esiin koko komeudessaan, sillä komeaa musiikkiahan se on. Näinkin Cemetery Skyline vakuutti, vaikka tasaisen laadukkaasta setistä nousikin vain yksi varsinainen huippukohta ylitse muiden, eli viimeisenä kuultu Violent Storm. Lisäplussa vielä onnistuneesta Roy Orbison -laina I Drove All Nightista. (TH)
Alcest
Enkelinäänisen ja hieman myös -kasvoisen kitaristi-laulaja Neigen johtama ranskalaisyhtye oli aivan omista – ja omissa – sfääreistään. Kaiken core-nytkeen ja -jytkeen keskellä sen loihtima unien taikamaailma oli suorastaan rauhoittavaa kuultavaa.
Neigen ja luottorumpalinsa Winterhalterin muodostaman bändin täydentävät livenä basisti Indria ja kitaristi-taustalaulaja Zero, jonka ääni tavoittaa samoja kuulaita tasoja kuin Neigenkin. Eteerisen herkkyyden kaveriksi Neige loihtii loistokkaat korkeat rääkynsä.
Alcest onnistui luomaan telttalavalle unenomaisen mutta ei uneliaan tunnelman. Sen kaunis jälkimusta kenkiintuijottelu toimii niin levyllä kuin livenäkin. Harmillinen päällekkäisyys viereisen lavan Insomniumin kanssa aiheutti esimerkiksi sen, ettei Neigen rauhaisan pehmeistä spiikeistä tahtonut saada mitään selkoa, kun Inson tykittely jyräsi ne alleen. (TH)
Insomnium
Juokse, Tuska juokse! Mitäpä tästä kotimaisen melodisen death metalin menestystarinasta voi enää sanoa kuin, että keikkansa oli jälleen kerran todella hyvä. Ehkäpä se päällimmäinen ihmettelyn aihe liittyykin tähän nimenomaiseen asiaan, kuinka niiden tiettyjen harvojen yhtyeiden tapauksessa voi automaattisesti luottaa siihen, että tunnelma ennen keikkaa on mukavan kutkuttava, keikan aikana jämäkästi ottaessa pitävä ja performanssin jälkeen ennen kaikkea hyväntuulinen.
Suorassa auringonpaisteessa taottu kymmenen kappaleen hittikimara ei yllätyksiä tarjonnut, mitä nyt Shadows of the Dying Sunin juhlakiertueelta settiin oli jätetty Lose To Night jota ei ennen tätä vuotta ennen ollut elävänä esitetty paria poikkeusta lukuun ottamatta. Onneksi ikuisuuden mukana roikotettu Mortal Share jäi tällä kertaa soittamatta, ja olisi sen toisen kiviriipan, eli Change of Heartinkin voinut korvata jollain Across the Darkin (2009) tai One For Sorrow’n (2011) kappaleella, joita ei tällä kertaa tarjoiltu ollenkaan. (HE)
The Halo Effect
Vain muutama tunti Cemetery Skylinen vedon jälkeen Mikael Stanne palasi Nordic Energy -ulkolavalle. Tällä kertaa (muiden) entisten In Flames -ukkojen kanssa. Homman nimi oli göteborgilainen melodinen death metal. Vanhan In Flamesin hengessä, luonnollisesti.
Halo teki selvää jälkeä Tavastialla alkuvuodesta. Loppuunmyydyllä rokkiklubilla intensiivisyys on omaa luokkaansa, eikä festarilavalla tietenkään voi yltää samaan hurmokseen. Yhtä kaikki, hymypoika Stannen ja jätkien toimintaa katsellessa ja kuunnellessa alkaa oma suukin vääntäytyä hymyyn. Halon melokuoloilottelua oli kerääntynyt todistamaan kunnon joukkio, ja innokkaimmat iskivät pitin liikkeeseen. (TH)
Thrown
Ruotsalainen modernin hardcore-metallin supertulokas Throne oli eittämättä itselle yksi viikonlopun odotetuimpia yhtyeitä. Mutta en välttämättä vieläkään osaa kertoa, minkä nimenomaisen asian takia. Levyllä bändi on kumman etäinen ja abstrakti, mutta silti kuuntelen sitä tämän tästä.
Vasta yhden pitkäsoiton ja lyhytalbumin julkaissut nelikko on pahaa oloa ja eristäytyneisyyttä huokuvan imagonsa puolesta ajankohtansa tuote, ja miltä bändi levyllä kuulostaa, siltä se myös lavalla näyttää: sisäänpäin kääntynyt ja passiivisaggressiivisuutta huokuva olemus antaa musiikin puhua puolestaan, eikä keikalla juuri välispiikkejä tai muuta esittäjälle epäolennaista kuulla.
Thrown on hehkutuksensa ansainnut, sillä sen vuosikymmenien saatossa tulleita ja menneitä asennemetallin eri alalajeja yhdistävä ja alfa-sukupolven massamasentuneisuutta kuvantava konsepti herättää vanhassakin miehessä jotain piristävän primitiivistä. Yhdestä kolmeen minuuttia kellottavat matalavirepurkaukset alkavat yhtä yllättäen kuin loppuvatkin, ja kun keikka lopulta päättyy, musiikki lakkaa ja yhtye kävelee pois sen enempää numeroa tekemättä tai kenellekään mitään sanomatta. Ihailtavaa välinpitämättömyyttä. (HE)
Sepulchral Curse
The Halo Effectin kepeistä melodioista suora leikkaus Tiivistämön Inferno-lavalle, jossa tarjoiltiin synkemmän osaston kuoloa. Ero oli kuin päivällä ja yöllä. Suomen Turun Sepulchral Curse murjoi mustilla vaikutteilla maustettua death metaliaan niin että tuntui. Väkevästä todistuksesta oli saapunut nautiskelemaan porukkaa Tiivistämön täydeltä.
Voimalla moukaroinut S. Curse oli puhdistava kokemus. Tumma kuolomyräkkä ei jättänyt moitteen sijaa. Se, mitä lavalta tarjoiltiin, otettiin tyytyväisenä vastaan. On selvää, etteivät kaikki levyiltä tutut maalailut päässeet livenä samaan malliin esille, mutta ei ollut tarviskaan. Tämä oli kova juuri näin. (TH)
SUNNUNTAI
Cryptic Hatred
Aika väsynyttä jauhaa vieläkin ikäasioista, mutta tällaisena naavana sitä huomaa pitävänsä Cryptic Hatredia yhä ihan nuorisolaisbändinä. Nuoriahan CH-musikantit ovatkin, mutta aloittelijoista on kasvanut muutamassa vuodessa yksi Suomen väkevimmistä death metal -yhtyeistä. Siitä todistavat niin levyt kuin Tuska-keikkakin.
Tiivistämön hämärissä saatiin nautiskella laadukkaasta kuolometallista. Soundi oli tymäkkä, ja bändin brutalointi lähti kuin tykinsuusta. Yleisöä lietsottiin pittitoimintaan, ja lietsominen tehosi. Crypticin kuolon eri suuntauksia sulattava mätke luottaa voimalliseen riffi- ynnä rumputuleen, mutta ei karta hitaampiakaan fiilistelyjä – ja kaikki toimi! (TH)
Whitechapel
Kulttuuriteoista ensimmäinen koitti kello kuudelta Radio City -teltan syövereissä, kun viimeksi viisitoista vuotta sitten Suomessa käynyt deathcore -ryhmä laukaisi esityksensä tulille uusimman albuminsa Prisoner 666 -kappaleella. En muista telttalavan kuplineen vastaavanlaista odotusta, ja kun alun pahaenteinen intro saatiin alta pois, tuhatpäisen yleisömassan kajauttaessa pedonluvun ilmoille, ei jo ennen starttia muodostunut circle pit pysähtynyt kertaakaan.
Korisija saatanan armosta Phil Bozeman manasi demoneita sisältään jalka monitorilla juurikaan lavan keskeltä poistumatta, eikä muunkaan yhtyeen täytynyt juuri kummempiin krumeluureihin taipua, vaan äänivallia toimitettiin paikallaan seisten, ja musiikin annettiin puhua puolestaan.
Viime vuosina dynamiikkaa, nyansseja ja pehmeyttä sävellyksiinsä ujuttaneen Whitechapelin uudella levyllä paluun tehnyt kursailematon äärilinja ei ole sitä omaa suosikkimusiikkiani, mutta vaikka en jaksa kokonaista albumia päiden katkomista kuunnellakaan, oli tunti turpaanvetoa kieltämättä todella puhdistava kokemus. (HE)
Octoploid
Amorphis-basisti Olli-Pekka Laineen Octoploidin keikka oli itselleni yksi Tuskan odotetuimpia. Olikin melkoinen pettymys, että muhjuinen soundimaailma tuhosi psykedeelisen kuolon nyanssit. Enkä ollut havaintoineni yksin, vaan kuulin samaa valitusta yhdestä jos toisestakin suusta.
Asemoin itseni ja ystäväni salin vasempaan laitaan hyvään katselukohtaan, mutta kaiken alleen peittänyt bassoinen matto levittäytyi sinne hyökyaallon tavoin. Tomi Joutsenen aina luotettavat murinat olivat pinnassa, eli ne kyllä kuuluivat. Kahden kiipparistin tunnelmoinnit pääsivät vain hetkittäin oikeuksiinsa.
Octoploidin biisit ovat todellisia herkkupaloja ja Tales-ajan Amorphis on vahvana läsnä. Musiikillisesti kaikki siis kunnossa. Siirryin loppukeikaksi taaemmas ja keskemmälle, mutta vaikka soundi hieman parani, oli se silti harmillisen suttuinen. Etenkin kun tällainen musiikki ansaitsisi livenäkin kaikki tasonsa kuuluville. (TH)
Nothing More
Texasista ponnistava alavirerockjyrä Nothing More on viimeisen kymmenen vuoden aikana kasvanut vaikuttaviin mittasuhteisiin, eritoten kotimaassaan, mutta olin jo hyvän aikaa hyväksynyt, että tuskin tulemme koskaan bändiä näillä leveyksillä näkemään. Tämä on kieltämättä kummallista, koska musiikkinsa puolesta energisesti pomputtava ja taivasta syleileviä kertosäkeitä viljelevän ryhmän luulisi uppoavan esimerkiksi Disturbedin ystäville, jolla on Suomessa vankka kannatus.
Toiveet on tehty toteutettaviksi, ja oma Tuskani päättyi koko viikonlopun odotetuimpaan keikkaan. Huonosti tosin meinasi käydä, sillä bändin keikkakalusto mitä ilmeisemmin oli teillä tietämättömillä, mistä johtuen soittoajat Battle Beastin kanssa jouduttiin vaihtamaan päittäin. Vokalisti Jonny Hawkins kiittelikin vuolaasti suomalaisbändin apua hankalassa hetkessä. Mahdollisesti juurikin kiireestä johtuen, varsinkin Hawkins kamppaili teknisten ongelmien kanssa pitkin keikkaa, ilmeisesti korvamonitorien aiheuttaessa jatkuvaa harmia. Ensin tuli useaan otteeseen pahaa silmää teknikon suuntaan, ja lopulta mikkiständi lensi komeassa kaaressa lavan takaosaan.
Yleisöä ei ollut tungokseksi asti, ja muutenkin aisti, että todella moni yleisössä kuuli Nothing Moren musiikkia ensimmäistä kertaa. Esityksen edetessä tanssijalka alkoi vipattamaan yhä useammalla katsojalla, ja aplodien määrä kasvoi kappale kappaleelta. Enkeliääninen ja kultaiseksi vaikuttavan torsonsa maalannut Hawkins riehui tapansa mukaan koko esityksen ajan, laulusuorituksen kuitenkaan hetkeäkään kärsimättä, ja tämän kaltainen melodinen rokkipyrähdys oli todella virkistävä tuulahdus muuten kohtalaisen jyräävän sunnuntaiohjelman loppupuolella. (HE)
Hajahuomioita ja yleishorinoita
Sää: Huomasin, että olen tottunut Tuskan kohdalla ilmojen puolesta liian hyvään. Onhan sitä vettä tullut ennenkin, mutta nyt koko viikonlopun vaivanneet sade, tuuli, koleus ja pilvisyys meinasivat hieman laskea festaritunnelmaa. Onneksi aurinkokin pilkahteli hetkittäin.
Tarja: Tunnustan, etten ole kuunnellut Tarja Turusen soolotuotantoa käytännössä yhtään, eikä se vielä Tuskan-keikalla aivan vakuuttanut. Mutta olipa silti hienoa nähdä Tarja pitkästä aikaa täydessä touhussa lauteilla. Ja Tarjan ja Marko Hietalan duetoinnit lämmittivät mieltä.
Lorna Shore: Nykymetallin iso nimi ei yrityksistä huolimatta osu omaan musiikkimakuhermooni, mutta hyvänen aika sentään, että oli jyrkkää toimitusta. Laulaja Will Ramosin örinäskaala on mieletön, ja bändi tulitti millintarkkaa deathcoreaan antaumuksella. Tätä oli moni odottanut, ja pittiäkin laitettiin kiehumaan vaikka minne.
Noiduin: Lornan modernin brutalismin vastakohtaa tarjoiltiin, kun Noiduin messusi shamanistisia loitsujaan Tiivistämössä. Todella moni oli katsomassa Lornaa, mutta kyllä jengiä riitti myös Tiivistämön Noiduin-jonoon. Meditatiivinen ja maadoittava musiikki lainehti lavalta tuoden muassaan kaikuja menneiltä ajoilta. Harmi, että samaan aikaan kun monet odottivat jonossa sisäänpääsyä, niin sisällä oli henkilöitä, jotka mölisivät kovaan ääneen omia juttujaan herkkänä soivat musiikin päälle.
Rauha: En toki kyennyt tarkkailemaan ihan jokaista Tuskan kymmenistä tuhansista kävijöistä, mutta kolmen päivän alueella ja sen ulkopuolella hillumisen jälkeen voin taas tyytyväisenä todeta, etten nähnyt yhtäkään nujakkaa tai edes sanaharkkaa. Hyvät Tuska-perinteet jatkuvat siis tältä(kin) osin. Ensi vuonna taas uudestaan! (TH)
Lue myös: In Flames, Electric Callboy, Cradle of Filth, Tarja… – massiivinen kuvagalleria Tuskan avauspäivältä