Faarao Pirttikangas, Talmud Beach, Panssarijuna | 24.4.2013 Telakka, Tampere

Mikä kattaus! Kolme luontevasti samaan iltaan sopivaa ja samoista juurista ammentavaa yhtyettä, jotka olivat kuitenkin täysin erilaisia keskenään. Ja kaikki loistavia.

PANSSARIJUNA

Olin nähnyt Panssarijunan edellisen inkarnaation samalla lavalla joskus kymmenkunta vuotta takaperin, mutta kyseisestä keikasta en muista juuri muuta kuin hauskan rumpusetin. Mies matkalaukusta, pyykkilaudasta ja kaljaämpäreistä koostuvan skiffle-setin takana oli vaihtunut, samoin kuin muukin miehistö pääpiru Jussi Karmalan ympärillä.

Eilen ilmestyneessä Soundissa 4/2013 kehuin Panssarijunan mainion Kerran haiston näätää -longarin ja päätin arvion sanoihin: ”Äänilevyllä Panssarijuna on parasta pitkään aikaan, keikalla tämän täytyy olla parasta ikinä.”

Ja olihan se. Omalaatuista ja omituista, mutta ennen kaikkea hykerryttävän hauskaa. Maanisesti hymyilevän Jussin makaabereja tarinoita liimaantui kuuntelemaan, ja bändin vimmainen ja opistomuusikoiden metronomit mutkalle vääntelevä soitto henki samaan aikaan tinkimätöntä tee-se-itse -asennetta sekä blues-, trad- ja skiffleperinteen täydellistä sisäistämistä.

Erikoista, että levyllä hyvin rupisesti tallennettu yhtye soundasi livenä paljon paremmalta. Ainakin Telakalla bändin tökeröt kitarasäröt, ruvelle ja pintaan vedetty laulusoundi, tönkösti ja horjuvasti homman juuri ja juuri kasassa pitävä basso ja matkalaukkubasarin lämmin mätke kuulostivat pirun hyvältä.

Panssarijuna on juuri sellaista bluesia, mitä minä haluan 2010-luvulla kuulla. Sormenpäiden sijaan jostain sielun perukoilta lähteneiden kitarasoolonpätkien aikana Joe Bonamassa varmasti toivoisi olevansa kuollut voidakseen kääntyä haudassaan.

Homman kruunasi tyyliin sopiva ja yhtenäinen asukokonaisuus.

TALMUD BEACH

Seuraavaksi lavalle kavunnut Talmud Beach tuntui Panssarijunan jälkeen aluksi jopa tylsältä. Bändillä on nimittäin jo pelkkä tekninen osaaminen aivan eri tasolla, mikä voi liian pikaisesti tuomiten kuulostaa turhankin turvalliselta. Olin kuitenkin ilokseni väärässä, ja jo muutaman boogien ja bluesin jälkeen touhu kääntyi vangitsevaksi. Pim! Olin hypnotisoitu. Sen lisäksi, että triolla oli vakuuttavasti homma handussa, oli äijien soitossa niin mahtavaa rentoutta ja helppoutta, että kuulijanakin oli helppo vain ottaa mukava asento ja vaikuttua.

Näennäisestä vähäeleisyydestä huolimatta Talmud Beach operoi laajalla skaalalla. Hitaammat tunnelmoinnit tuovat mieleen etenkin Espen laulamat 22-Pistepirkko-biisit, vauhdin lisääntyessä mieleen nousi Canned Heatin tyylisiä rootsrockin nurkkakiviä ja välillä koukattiin krautrockin pysähtyneissä maisemissa.

Harkitun tyylikkään asukokonaisuuden rikkoi basisti Sillin etiketistä poikkeava paitavalinta.

FAARAO PIRTTIKANGAS

Faarao Pirttikangas oli itselleni illan artisteista tutuin ja siksi en osannut yllättyä Kuhmalahden Nubialaiset -kombon erinomaisuudesta. Siitä huolimatta yhtyeen täysin vastustamaton, kuin itsestään loihdittu groove sai tuijottamaan lavalle epäuskoisena. Kolmella puhaltajalla vahvistettu rockbändi on kehittänyt täysin omalaatuisen soundin, joka yhdistää mutaiseen suobluespohjaan härmäläisiä perinnesävyjä, pakanagospelia, neworleansia ja jotain, mistä en saa kiinni.

Mahtava huomata, että itse Faarao Pirttikangas on kehittynyt keulahahmona melkoisesti. Yhä miehen olemus on juro ja jokseenkin epäilyttävä, mutta laulu ei ole enää entisenlaista mutinaa vaan siinä ulospäin suuntautunutta tulkintaa ja sävyjä.

Keikan dynamiikan takia toivoisin, että täysillä vetävä iso bändi päästettäisiin pari kertaa huilille ja Faarao rikkoisi keikkaa vaikkapa soolobiiseillä. Mutta turha valittaa, kun jokainen hetki oli juhlaa tälläkin reseptillä.

Faaraon ja nubialaisten asukokonaisuus oli sopivan epämuodollinen, yksilöä korostava ja spontaani.