30-vuotias Kun Suomi putos puusta – näin syntyi Ismo Alangon klassikkolevy, joka kiteytti erään aikakauden Suomen

Ismo Alangon soolouran aloittanut Kun Suomi putos puusta -albumi julkaistiin 14.9.1990. Julkaisemme levyn 30-vuotispäivän kunniaksi Soundissa 10/2017 ilmestyneen "Suomalaisen rockin klassikot" -artikkelin myös verkkoversiona. Jutussa albumin tekijät kertovat seikkaperäisesti, miten merkkiteos löysi muotonsa.

Teksti: Hannu Linkola

Syyspäivä Ilomantsin Hattuvaarassa on kuulas. Viisto valo lakaisee haaleaksi käynyttä maata ja lehdettömien puiden luurankoja. Jostakin kaikuu moottorisahan rätinä, toisaalla haukkuu koira. Hirvimiesten valkoinen Mercedes-Benz humisee kiireettä hiekkatiellä.

Valokuvaaja Pekka Turunen harppaa pellon reunaan ja sovittaa kameransa ruutuun koiraaitauksen, rintamamiestalot sekä sineen katoavan vaaramaiseman. Hän etsii sopivaa rajausta hetken, tarkistaa valotuksen ja painaa nappia. Suljin rasahtaa kuin kellon viisari.

Runsaat 450 kilometriä Hattuvaarasta lounaaseen Ismo Alanko istuu Helsinginkadun uimahallissa ja kuuntelee, kuinka vanhenevat miehet päivittelevät maailmanmenoa. Keskustelu versoo taiteilijan mielessä juonelliseksi. Hän tarkkailee sitä aikansa, kävelee kahvilaan ja kirjoittaa kuulemansa tekstiksi. Sanojen asetuttua paikoilleen Alanko menee kotiin, soittelee luonnoksen läpi pianolla, hienosäätää paria riviä ja toteaa laulun valmiiksi.

Myöhemmin kuva ja laulu löytävät toisensa. Tässä vaiheessa kappale on saanut rinnalleen kahdeksan vertaistaan ja kuva on rajautunut reunoiltaan. Otoksen taivaspaikalle on kirjoitettu kapeasti varjostettu teksti, kuin viesti joka nousee maisemasta itsestään.

Ismo Alanko: – Aloin kirjoittaa levyn kappaleita vuonna 1989, kun Sielun Veljet veteli viimeisiään. Bändissä soundi ohjasi musiikkia valtavasti, joten halusin tehdä biisilähtöisen levyn, jossa kaikki tehdään kappaleiden ehdoilla. Ideana oli, että kukin laulu määrittelee itse, miltä se kuulostaa, ja että kaikki biisit saavat olla tarvittaessa erilaisia.

– Kaikkea edelsi tietenkin se, että halusin tehdä levyn Rikun kanssa. Yhteistyömme oli alkanut Sielun Veljien Rakkaudesta-singlestä (1987), jolla Riku teki hyvää työtä. Ensimmäistä kertaa joku tuottaja sanoi meille, mitä pitää tehdä. Sen jälkeen Riku teki meille myös Suomi–Finlandin (1988) ja Softwood Musicin (1989). Nämä olivat erittäin onnistuneita projekteja, joten tuntui luontevalta ottaa Riku mukaan ensimmäiselle soololevylle.

Riku Mattila: – Muistan että alustavat ideasi olivat aika hataria. Sulla oli mielessä joku tippukiviluola, jossa halusit tehdä levyn.

Ismo: – Me oltiin tosiaan oltu Siekkareiden kanssa Islannissa, jossa kävimme vapaapäivänä Vestmannasaarilla. Yksi äijä vei meidät luolaan, jossa oli helvetisti lintuja. Se soitti siellä trumpettia ja siinä oli ihan mieletön soundi. Sen kokemuksen innoittamana ajattelin, että tehdään levyn rytmit luonnon äänillä.

Riku: – Ambience-idea laajeni hiljalleen ja otimme elokuvaäänittäjä Pekka Karjalaisen mukaan. Me kävimme Pekan kanssa Ismon luona Intiankadulla ja kuuntelimme, kun Ismo soitti nimikkobiisiä pianolla. Totesimme heti että selvä, tämä on sellainen missä perhe menee kylmenneeseen kesämökkiin purkamaan talviteloja. Mökki on järven rannalla, vähän matkan päässä kylästä, jossa on Peyton Place -tyyppinen pikkukirkko.

Ismo: – Lopulta aloimme suunnitella kaikkiin lauluihin elokuvallista äänimaisemaa. Levyn valmistuttua kirjasimme sisäkanteen jokaisen biisin kohdalle paikan, johon laulu kuvitteellisesti sijoittui. Ambienssitouhu oli vahvaa varsinkin alkuvaiheessa, jolloin Karjalainen oli tiiviisti mukana. Hän jäi sivummalle, kun siirryimme studioon.

­Riku: – Kappaleissa mentiin kuitenkin loppuun asti äänimaisemien ehdoilla. Esimerkiksi Työ perustui ihan täysin taustaääniin.

Ismo: – Teimme sen Lepakon puusepänverstaalla. Jokainen soitti jotain työkalua. Sen niin sanotun laulun mä tein vasta jälkeenpäin, enkä ole sitä sen koommin kuunnellut.

Riku: – Nimikkokappaleessa päädyimme vastaavasti Pekan kanssa Lopelle. Pekka seisoi mikrofonien kanssa pellon vieressä ja nauhoitti sen äänikuvan. Kaikki sahat, koirat ja muut tulevat sieltä, leikkasin vain tuulen huminasta botnea pois. Me äänitettiin siellä myös ne jymäykset. Pudottelin pöllejä jollakin metsätiellä.

– Myöhemmin Ahti tarttui tähän. Laulun alussa lauletaan kesäsunnuntaista, mutta ambienssissa kuuluu kiivasta talitintin kevätlaulua. Ahti pointtasi, ettei tintti laula enää kesällä. Vitunmoinen klaffivirhe.

Ismo: – Nimikkoraita syntyi nopeasti, eikä sitä ajateltu mitenkään automaattisesti levyn yläotsikoksi. Tarina perustui uimahallissa kuulemiini keskusteluihin, mutta oli siinä muutakin. Siihen aikaan telkkarissa näytettiin Jouko Turkan Seitsemää veljestä (1989), ja se ”hikisiltä poskipäiltä räkä valui minne lie” tuli sieltä. Lisäksi mä olin lukenut toisen kerran elämässäni Täällä Pohjantähden alla -trilogian (1959–1962) ja vaikuttunut niin syvästi, että kyynelehdin sen aikana. Niiden äijien jutut olivat sitten katalyytti, jonka kautta aloin kirjoittaa kaikkea yhteen.

– Mun ajatuksena oli tavoittaa vanhempieni sukupolven matka 1930-luvulta 1980-luvun maailmaan. Mietin, kuinka järjettömän iso muutos oli tapahtunut. Äitini lähti metsän keskeltä sähköttömästä mökistä hiihtämään kouluun joka aamu, ja yhtäkkiä oltiinkin yltäkylläisessä nousukauden Suomessa. Siitä se laulu kertoi.

– Kun biisi oli valmis, ryhdyimme suunnittelemaan toteutusta.

Aloitimme laulusta, vaikka yleensä se äänitetään viimeisenä. Käytännössä kaikki levyn lauluosuudet äänitettiin ihan alussa Rikun vintillä ja musiikki soitettiin vasta sitten. Ne oli lopullisia nauhoituksia, vaikka mukana oli vain klikki ja demokitara tai -piano. Sen päälle hahmoteltiin äänimaisemat. Ja sitten Ahti tuli mukaan.

Ahti Marja-Aho: – Löysin vanhan kalenterin, jonka mukaan Riku soitti mulle tästä hommasta 21. marraskuuta 1989. Innostuin tietysti heti. Te annoitte mulle hyvin riisuttuja versioita näistä biiseistä, mutta rakenteet olivat valmiina. Sen jälkeen aloin pohtia, mitä kappaleisiin voisi lisätä.

– Nimiraitaa mietin pitkään. Lopulta aloin rakentaa sellaista nostalgista maailmaa. Kirjoitin naisäänet laulamaan huputiti-hummaa ja koetin tavoitella jousilla Suomi-Filmin tunnelmaa. Urkuihin kirjoitin ankaraa körttimeininkiä ja virsiarreja.

Riku: – Mua naurattaa kun Ahti kirjoitti tähän kanteleenkin…

Ahti: – Jouduin soittamaan sen viisi kertaa päällekkäin. Se sävelhän on Joulupuu on rakennettu.

Ismo: – Loppujen lopuksi Ahti toi kappaleeseen paljon kansallisromanttisia elementtejä. Mukana on sellaista korsuorkesteri-tyyppistä viulua ja maniskaakin. Sentimentalia ja nostalgia loivat lauluun olennaisen tunnetason.

Riku: – Kappaleen traagisuus tulee juuri tuosta äänimaisemasta, sillä Ismon lyriikka on oikeastaan groteskia ja toteavaa. Mutta samalla ote on lämminhenkinen. Minun mielestäni tuo biisi on helvetin empaattinen.

Ismo: – Tuo on mun tapa yleensäkin ottaen. Olen kirjoittanut paljon yhteiskunnallisia lauluja, jotka kommentoivat ympäröivää aikaa, mutta niissä ei ilmoiteta mielipidettä kauhean selvästi. Enemmänkin kuvaan ajan henkeä ja jätän kuulijalle vastuun siitä, miten se haluaa suhtautua.

Riku: – Levyllä on paljon erilaisia henkisiä maisemia, joita tavoittelimme eri keinoin. Esimerkiksi Masentuneessa ameebassa Pekan tekemä taustasuhina oli todella olennainen. Se on kuin kreivi Dracula hiippailisi rintamamiestalon yläkerrassa.

Ismo: – Ameeba oli itseironinen taiteilijatilitys. Se kuvastaa hyvin sitä, miten olen vieraannuttanut tarinoita omasta persoonastani, vaikka pohjalla on paljon henkilökohtaisia tunteita. En siis väitä että tuo olisi realistinen kuvaus minusta, mutta omia kokemuksia on käytetty hyväksi.

– Samoin levyn päättävä Tuupovaara-Helsinki on aika omakohtainen, vaikka se on verhoiltu jonkun muun jutuksi. Mutta on tuolla puhdasta tajunnanvirtaakin. Esimerkiksi Valheita ja onnenpekkoja. En itsekään tiedä mistä siinä on kysymys. Siinä on hirveä kasa kaikkia asioita.

Riku: – Rikas rämä elämä taas tavoittelee selvästi Pikku Pietarin piha -tyyppistä vanhaa kaupunkimaisemaa…

Ismo: – Joo, tavallaan näen siinä lapsuuteni Joensuun. Me asuttiin ihan keskustassa ja naapurissa oli puutaloja, mukulakivikatuja ja torikauppiaitten varastoja. Taustaäänet ilmentävät sitä kokonaisuutta. Hevoskärryn kopsuttelu tehtiin ennen kuin varsinainen musiikki tuli mukaan.

– Laulun kertosäe syntyi Intiassa. Lähetin Jukka Ormalle (Sielun Veljien kitaristi) postikortin, jossa oli tämä lause: ”Elämä on ruma, kaunis ja rakas / Rikas, rämä mutta oma.” Se oli mun muistiinpano siltä reissulta.

– Levyllä on loppujen lopuksi paljon tällaisia tietyssä hetkessä syntyneitä juttuja. Ajatellaan vaikkapa Hetkeä hautausmaalla. Siinä on taustalla joitakin traagisia kohtaloita ystäväpiirissä, mutta itse laulu oli hyvin spontaani. Mä olin ostanut 700 markalla joltakin liperiläiseltä jopparilta vanhan Mersun, ja sillä mä ajelin aina Rikun luo äänityksiin. Se puolsi niin saatanasti oikealle, että rattia piti pitää kaksin käsin, jotta auto pysyisi tiellä. Yhtenä päivänä istuin siinä autossa kaupungilla, kun sain inspiraation. Ajoin Mersun parkkiin ja aloin kirjoittaa kaatosateen hakatessa tuulilasia. Sitten menin kotiin ja lauloin tekstin suoraan Walkmanille. Mä en säveltänyt sitä ollenkaan, annoin sen vain tulla. Ajattelin että tää on bluesia.

Ahti: – Unbelievable. Oliko se siis sama versio, joka meni levylle?

Ismo: – Se on se ihan sama äänitys. Yritin laulaa sitä myöhemmin studiossa, mutta en tavoittanut samaa fiilistä. Se huonolla Walkmanilla nauhoitettu versio tuntui ainutlaatuiselta. Siihen laitettiin vain sateen ääntä ja askelia. Ja Ahti teki hiuksenhienot naiskuorojutut siihen b-osaan, sellaiset henkäykset.

Riku: – Hautausmaasta saimme hyvän dramaturgisen pisteen levyn loppuun. Kerronta laskeutuu henkilökohtaiselle tasolle. Ja sen jälkeen Tuupovaarassa näyttelijät ikään kuin tulevat takaisin vetämään vielä yhden numeron.

Ismo: – Tuupovaarahan palaa samaan aiheeseen kuin levyn avaus, autioituvaan maaseutuun. Se vetää levyn yhteen, vaikka en mitenkään tietoisesti kelaillut, että teenpä nyt tällaisen teemalevyn. Jotenkin tuollaisia lauluja vain syntyi tuossa ajassa. Nyt kun katson tätä kappalelistaa, niin yhteiskunnallista sanomaa on itse asiassa enemmän kuin muistin.

Riku: – Meillä ei tosiaan ollut mitään agitaattorifiilistä. Pikemminkin tavoittelimme jotakin ajatonta. Emme esimerkiksi halunneet etsiä mitään ajankohtaista soundia. Mutta tunnistan kyllä sanoista 1980-luvun lopun. Alumiinikuu kuvaa todella hyvin noita vuosia. Siinä korostuu se äärimmäinen talouskeskeisyys.

Ismo: – Alumiinikuussa on tämmöinen harvinaisuus kuin rumpukone, jonka kanssa Keimo Hirvonen soittaa. Se oli varmaan alkuperäisessä demossa ja jäi sitten siihen… Sanoista en osaa ihan tarkkaan sanoa, mistä ne kertovat, mutta onhan siinä sitä juppikulttuurin onttoutta.

Riku: – Nykyään on aika paljon samaa fiilistä.

Ismo: – Ehkä mä olen sen takia kaivanut tuon kappaleen livesettiini, vaikka sitä ei ole aiemmin soitettu millään kokoonpanolla. Versioni on hyvin vapaamuotoinen, mutta se tuntuu puhuttelevan ihmisiä nykyajassa.

Ismo: – Mä muistelen tätä levyä hauskana mutta tuskastuttavana prosessina. Asiat valmistuivat todella hitaasti ja biisit olivat pitkään levällään.

Ahti: – Jossakin vaiheessa oli aika epävarma fiilis sen suhteen, tuleeko tästä mitään. Biisejä työstettiin rinnakkain ja pala kerrallaan pitkin kevättä 1990. Loppukeväästä rytmi tiivistyi ja levyä päästiin miksaamaan kesäkuun puolivälissä.

Riku: – Materiaalia nauhoitettiin paljon enemmän kuin käytettiin. Keräsimme kaikenlaisia ääniä erilaisten avainsanojen ja mielikuvien varassa.

Ahti: – Mua jäi vähän harmittamaan, kun hyllytimme yhden session, jossa teatterilaiset improvisoivat kaikenlaisia juttuja. Ne pistivät ihan parastaan. Siellä oli esimerkiksi kiekkokatsomon kohahtelua tai ”oma”-sanalla leikittelyä. Mihinhän sekin liittyi?

Riku: – Paljon tehtiin studioissakin. Välillä soitimme Keimon kanssa bändiosuuksia, välillä Ahti buukkaili klasarimuusikoita omiin sessioihinsa. Teimme levyä siellä täällä silloisissa luottostudioissani.

Ismo: – Mä muistan olennaisena asiana, että kanniskelimme sellaista vitunmoista, helvetin painavaa Fostexin 16-raitanauhuria paikasta toiseen. Pohjaraidat oli tehty Rikun vintillä sille Fostexille, ja kun joka paikassa oli eri vehkeet, se hemmetin mankka piti kuljettaa aina mukana.

Riku: – Mulla jäi mieleen Raoul Björkenheimin ohjaama Tuupovaara-sessio. Me saimme studioon Sound & Furyn soittajat, jotka olivat ensisijaisesti jazzmiehiä. Björkenheim< kaivoi niistä hienosti sen Retuperän WPK:n ja vinksahtaneen viihdeorkesterin esiin. Koko sovitus tehtiin pelkän pianon ja laulun päälle.

­

Ismo: – Sillä laululla on hauska syntytarina. Tein sävelen Hannele Kauppisen teatterikorkeakoulun lopputyöhön. Se oli sellainen erittäin rankka, vähän Turkka-tyyppinen esitys. Kun myöhemmin etsin matskuja levylle, huomasin että tässähän on hemmetin hieno aosa. Rupesin kirjoittamaan siihen sävelen ohjaamana mitä päähän pälkähti. ”Mä läksin Tuupovaaran takaa kultaa vuolemaan…”

­Riku: – Tuo kuvastaa hyvin sitä askartelumentaliteettia, jolla levyä koottiin. Meidän isä oli tässä suhteessa avainraita. Koko biisi lähti sydämen sykkeestä ja hengitysjiposta. Se oli se pohja. Sitten Ahtia kiusattiin voimaperäisesti. Sehän on erittäin Ahti-vetoinen biisi bassokuvionsa myötä.

Ismo: – Meidän isä on varsinainen spektaakkeli. Kirjoitin siihen simppelin sanoituksen ihmisen, luonnon ja yhteiskunnan suhteesta. Käytin niin yksinkertaista symboliikkaa, että hävetti. Ja sitten monet ovat tulleet kiittelemään siitä, että olen kirjoittanut niin tarkkasanaisesti perhehelvetistä.

– Siihen aikaan sämpläystekniikka oli alkeellista, joten sydämenlyönnit tehtiin laittamalla ne sellaiseen pieneen sampleriin, jonka kyljessä olleesta napista niitä piti tökkiä klikin kanssa nauhalle.

Riku: – Tuossa oli hyvää asennetta. Jos tämän tekisi tässä ajassa, se olisi paljon kontrolloidumman kuuloinen. Nythän tämä on huolellinen, mutta samalla odottamaton levy. Pohjimmiltaan kyse oli alternative-friikkailusta, joka meni ihan sen ajan musatuotannon ohi. Sen takia tämä kuulostaa edelleen hyvältä.

Ismo: – Mun kannalta tässä oli arvokasta, että tehdessä syntyi sellaisia asioita, joita ei olisi muuten syntynyt. Kun toimii bändin kanssa, tietää suunnilleen etukäteen, mitä bändin soittajat tuovat siihen musiikkiin. Samalla kangistuu helposti kaavoihin vaikkapa soinnutuksen suhteen. Mutta tässä tuli paljon uusia näkökulmia.

Ahti: – Oli oikeastaan helpottavaa tehdä biisejä ilman että mietti, millainen paketti niistä syntyy. Jokaiseen kappaleeseen sai keskittyä erikseen. Ja silti kokonaisuudesta tuli johdonmukainen.

Ismo: – Kaikki pysyi kuitenkin yllätyksenä loppuun asti. Muistan että olin nauhoitusten jälkeen parin kuukauden Indonesian-turneella, josta palasin freesaantuneena ja täynnä uutta energiaa. Ahti ja Riku olivat tehneet levyn sillä aikaa valmiiksi. Tulin Finnvoxille ja kuulin ensimmäistä kertaa kaikki jousisovitukset. Esimerkiksi nimikkokappale oli ollut lähtiessäni ihan levällään ja yhtäkkiä se soi valmiina ja täydellisenä. Meikäläinenhän saatana liikuttui ihan täysin. Mulle tuli vahvasti sellainen olo, että nyt on onnistuttu.

Alangon soolouran avannut Kun Suomi putos puusta otettiin kiitellen vastaan. Se ei ollut kuitenkaan välitön myyntimenestys, vaan kipusi kultarajan yli vasta kymmenisen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Poko Rekordsin Epe Helenius epäili hitaan myynnin syyksi nimikkokappaleen suosiota. Alangolla-kokoelmaboksin (1997) saatetekstissä hän totesi laulun saaneen ”osakseen niin valtavasti radiosoittoa, että siitä oli jo haittaa levymyynnille”.

Vaikka Kun Suomi putos puusta on osoittautunut ajan kuluessa lähtemättömäksi klassikoksi, ei Alanko ei ole jäänyt pyörimään sen ympärille. Pikemminkin hänen soolouransa on ollut erilaisten näkökulmien määrätietoista etsintää. Löytöretkiseurakseen Alanko on ottanut monesti Mattilan, joka on sekä tuottanut Alangon levyjä että soittanut kitaraa Ismo Alanko Säätiössä. Vuonna 2002 ilmestyneelle Hallanvaaralle kaksikko houkutteli myös Marja-ahon sovittamaan muutamaa kappaletta.

Samalla kun taiteilijat ovat suunnistaneet pidäkkeettä kohti uutta, on kylänäkymä Hattuvaarassa säilynyt jotakuinkin ennallaan, kuin dokumenttina yhden sukupolven kokemusmaailmasta vakaan luonnon ja holtittomasti tempoilevan yhteiskunnan leikkauspisteessä. Joku talo on autioitunut ja pelto puskittunut, mutta kun katseen siirtää horisonttiin, pysähtyy metsien, vaarojen ja vesien mosaiikki ajattomaksi. Maisema muistuttaa lempeästi, että tämän kauemmas puusta Suomi ei sittenkään pudonnut.