Amorphis

AMORPHIS – Kaksi vuosikymmentä universaalia metallia ja Kalevalaa

Amorphiksen ote musiikin tekoon on yhtä kaikenkattava kuin aikoinaan Mahavishnu Orchestralla tai Piirpaukkeella. Tekstipuolella yhtye tunnetaan Kalevalaa lainaavista teemalevyistään ja teksteistään. Kullervon ja Lemminkäisen tultua käsitellyiksi nyt seikkaillaan Ilmarisen tykö.

Kansalliseepoksemme toinen ja laajempi versio, niin sanottu Uusi Kalevala, viettää parhaillaan 160-vuotisjuhliaan. Elias Lönnrotin pääosin Vienan Karjalasta keräämät ja yhdeksi suureksi tarinaksi rytmittämät runot ovat innoittaneet vuosien saatossa lukuisia

eri alojen taiteilijoita. Musiikin saralla Sibeliuksen, Madetojan, Nordgrenin ja Rautavaaran konserttisaleihin räätälöimille töille ovat antaneet vastapainoa paitsi jazzin ja maailmanmusiikin parissa painineet Kukko ja Vesala, myös suomirockin shamaanit ja shemeikat Alanko ja Yrjänä.

Raskaan rockin puolella aiheeseen tartuttiin ripein kourin jo parikymmentä vuotta sitten. Ja Amorphikselle kuuluukin suuri kiitos paitsi tontin paaluttamisesta, myös sen vartioimisesta ja sillä tehdystä komeasta työstä. Viimeistään tälle vuosituhannelle siirryttäessä joku olisi nimittäin takuuvarmasti huomannut alkaa joko ehdotella Kalevalan hyödyntämistä jollekin olemassa olevalle bändille tai peräti kyhätä uutta projektia sen ympärille.

Ennakkotapausten valossa voi liiankin helposti kuvitella media-alan lopputyön, jossa perustetaan metallibändi ja otetaan viitekehykseksi kalevalaiset tarinat. Tai musiikkioppilaitoksen opettajan, joka ensin koulii nuorista jannuista tai jannuttarista näpsän yhtyeen ja liimaa sitten päälle teemaksi Kalevalan.
Tai ”heavy metal all stars” -joukkueen, joka kasattaisiin kertaluonteisesti

vaikka juuri kansalliseepoksen syntymäpäivän kunniaksi. Kalevalah Hallelujah! Puistattavia visioita.

Muun muassa Amorphiksen musiikillista merkitystä koko maailmanlaajui­selle metallikentälle on määrä pohtia yhtyeen perustajan ja puhemiehen
kanssa Tampereen Telakalla. Esa Holopainen on juuri saanut päätökseen soundcheckin pihan toisella laidalla Tullikamarin Pakkahuoneella ja istahtaa nyt alas espressokuppi kädessään.

– Kävi oikeastaan vain kauhea munkki, 36-vuotias kitaristi toteaa ykskantaan jatkeena ajatukseen siitä, miten kauaskantoisia ratkaisuja aikoinaan bändikavereidensa kanssa tulikaan tehneeksi.

Nyt yhdeksänteen täyspitkäänsä yltänyt Amorphis perustettiin syksyllä 1990 Holopaisen ja rumpali Jan Rechbergerin toimesta Helsingissä. Pian riviin järjestyivät myös kitaristilaulaja Tomi Koivusaari sekä basisti Olli-Pekka Laine. Tyylilaji oli ajan ankarinta musiikkia, deathmetallia, ja debyyttilevy The Karelian Isthmus pääsi maailmalle jo pari vuotta yhtyeen kokoontumisen jälkeen yhdysvaltalaisen Relapse Recordsin kautta.

Kesällä 1994 ilmestynyt Tales from the Thousand Lakes hehkui toista valoa. Pianon ja putkikellojen matkaan saattelemalla levyllä rankan metallin sekaan uitettiin vaikutteita paitsi klassisesta musiikista ja progressiivisesta rockista, myös hyvin yllättävästä suunnasta: kansanmusiikista.

– Kyllä Piirpaukkeet oli tuossa vaiheessa jo kuunneltu. Yhtye oli meille hyvinkin tärkeä, koska sen kautta aloimme kokeilla suomalaisia ja skandinaavisia kansanmelodioita sinne meidän heavymme sekaan. Yllättävän hyvinhän tuo tuntui toimivan.

Ja siinä missä vaikkapa The Castaway -biisi aukeaa kuin jokin 20 vuotta tulevaisuuteen heitetty raita Ilja Saastamoisen vuoden 1976 hienolta Joutsenen Juju -albumilta, oli esimerkiksi Drowned Maidin kohdalla puolestaan teksti suomalaisille suoraan Kalevalasta tuttu. Ainon traagisen tarinan kertaamisen ohella samalta lähteeltä ammensi selvimmin In the Beginning, jonka tekstikin tuli suoraan Kalevalan alusta: ”I have a good mind, take into my head / To start off singing, begin reciting.”

Jos tuntui, että yhdysvaltalaisen Mastodonin antiikin ajan elementtien päälle rakentuva teemalevysarja oli paitsi pitkään vaiheessa, myös tarkkaan suunniteltu ja hyvin valittu, riittää Amorphiksella puhtaan kotimaista sarkaa kynnettävänä koko loppu-uransa ajalle.

Paketti oli jo aikoinaan lähestulkoon täydellinen ulkomaille vietäväksi; edustava, eksoottinen, eklektinen, epätavallinen. Holopainen kertookin jutelleensa Kalevalasta haastattelutilanteissa joko suomeksi tai englanniksi aina vuodesta 1994 lähtien. Myös orkesterin klassikoksi sittemmin nostetun Tales from the Thousand Lakesin julkaisi Relapse ja huomiota tuli myös yhtiön kotimaasta.

– Teimme heti Tales-levyn tiimoilta aika paljonkin haastatteluja ulkomaille ja siitä se alkoi. Eikä ole loppunut vieläkään. Joka haastattelussa saa kertoa joko Kalevalasta yleensä tai kulloisenkin levyn sitä koskettavasta teemasta. Elegyn [1996] jälkeen siitä oli tulla hetkeksi ihan riippakivi. Tuntui että vain Kalevala kiinnostaa, ei niinkään meidän musiikkimme.

Alkuperäinen ajatus Kalevalan hyödyntämisestä sanoitusten ja teemojen osalta kumpuaa itse asiassa ajalta ennen Tales from the Thousand Lakesiä. Holopainen muistelee, miten teos ikuisine tarinoineen nousi esiin jo silloin, kun yhtyeellä oli työn alla The Karelian Isthmus.

– Kun aikoinaan mietimme tekstipuolta ja sitä, millaisia tarinoita haluamme kertoa, jostain Kalevala nousi mieleen. Ja sitä maisemaa on kyllä jo debyytilläkin.
Eikä pitkälle päästy kolmannellakaan: Elegy nojasi Kalevalan sisarteokseen Kantelettareen. Holopainen toteaa yhtyeeseen noihin aikoihin liittyneen laulaja Pasi Koskisen auttaneen osaltaan ”tietoisen pesäeron” teossa nimenomaan Kalevalan suoraan lainaamiseen. Tässä vaiheessa edettiin teoksen hengessä, mutta ei sitä orjallisesti tulkiten.

– Pasi tuli Elegyn aikaan bändiin ja vastasikin kolmen seuraavan levyn sanoituksista. Hän uppoutui silloin ihan täysin kalevalaiseen maailmaan, omaksui siihen runomittaan tekstittämisen ja kaikkea muuta vastaavaa. Hän todellakin paneutui siihen meininkiin ja on oikeastaan sillä tiellä vieläkin!

Holopainen viittaa tässä luonnollisesti Koskisen alter egoon Ruojaan ja omaan yhtyeeseen, jonka tämä perusti 1996 ja jonka nimissä ehti julkaista samanaikaisesti Amorphis-toimiensa ohessa neljä albumia. Mukana kaikilla näillä levyillä oli myös Koivusaari ja yhdellä lisäksi vielä Rechberger. Sitten tiet erkanivat ja Koskinen keskittyi Ajattaraan, jonka kuudes täyspitkä Noitumaa ilmestyi juuri huhtikuun puolivälissä.

 

 

Koskisen ero orkesterista oli kriisin paikka. Mutta sitä ennen oltiin päästy vaiheeseen, jota voi kuvata Amorphiksen etsikkovuosiksi. Albumit numero neljä (Tuonela, 1999) ja viisi (Am Universum, 2001) kokeilivat railakkaasti ja puskivat ilmaisua isolla kädellä taas uusiin suuntiin.

Tosin tulee muistaa, että muutosvoimille antautuminen oli yhtyeen sisältä tarkastellen ratkaisu, jota ei ilmiselvyydessään tarvinnut edes erikseen miettiä tai harkita. Vuosituhannen vaihteessa kolmenkympin rajapyykkiä lähestyneet musiikillisesti uteliaat miehet olivat luonnollisesti ottaneet haltuun muutakin kuin vain raskainta, äärimmäisintä ja progeinta.

– Amorphiksen eka levy oli aika lailla primitiivisempää ja selvästi metallipainotteista musaa, mutta hyvin pian sen jälkeen tuli se ilmiö, että kaikki alkoivat kuunnella tykönään oikeastaan kaikkea muuta kuin metallia, Holopainen muistaa. – Kunnes ympyrä sitten taas sulkeutui parisen levyä sitten.

Muuan toinen ympyrä sulkeutui puolestaan jo Tuonelalla, kun levylle kutsuttiin soittamaan saksofonisti Sakari Kukko. Piirpauke-legendan läsnäolo levyllä liimasi Amorphiksen saumatta paitsi omaan historiaansa, missä kansan­sävelmät kohtaavat metallin, myös linkitti sen kauemmas menneeseen eli siihen suomalaiseen luovaan hulluuteen, jonka vallassa eri musiikkikulttuureja yhdisteltiin suvereenisti jo silloin kun Holopainen, Koskinen ja muut vasta opettelivat kävelemään. Jos sitäkään.

– Pasi oli törmännyt pikkutunneilla Sakariin muistaakseni ravintola Lost & Foundissa. Tämä oli käynyt esittämään Pasille kurkkulaulantaa ja niin kaksi hengenheimolaista löysi toisensa. Sakke tuli soittamaan ensin Tuonelalle ja sitten Am Universumille. Meillä oli silloin brittituottaja [Simon Efemey], joka oli aivan ihmeissään kun Sakke marssi studioon ja alkoi kysellä, millaista roolia hänen tulisi esittää ja millä tyylillä vetää.

Elegystä oltiin tultu pitkälle. Holopainen on levyistä edelleen ylpeä, vaikkei niitä juuri kokeellisuutensa tähden Amorphis-jatkumossa kovin korkealle yleisesti noteeratakaan. Myös bisnesmiesten mielestä hyvässä kiidossa sekä Vanhalla että Uudella Mantereella ollut ura joutui tuolloin sivuluisuun.

– Etenkin tuolta Saksanmaalta tuli viestiä, että olisimme heidän puolestaan kyllä voineet jatkaa sillä tutullakin linjalla. Mutta ne levyt ja ne ratkaisut olivat yhtyeelle tärkeitä. Yritimme kehittyä soittajina ja jalostaa omaa musiikkiamme. Jos näin ei koskaan toimisi, touhu kävisi aika tylsäksi. Ja ihan saman prosessin ovat käyneet läpi muutkin pitkän linjan heavybändit jostain Paradise Lostista lähtien.

Fanit tekivät kantansa selväksi paikoin erittäinkin yksiselitteisesti.

– Tuonelan jälkeen kun lähdettiin Euroopan-kiertueelle, niin Saksassa tuli vastaan erikoinen tapaus. Yksi kaveri aivan siinä lavan edessä seisoi koko keikan selkä meihin päin. Vasta kun soitimme viimeiseksi Black Winter Dayn [Tales from the Thousand Lakesiltä], sälli kääntyi ympäri. Ihan käsittämätöntä.

Tätä nykyä, kun Amorphiksen voidaan katsoa taas olevan lähempänä juuriaan kuin vuosituhannen vaihteessa, asia nousee edelleen esiin. Holopaisen mielestä on ”karua, miten meillä nyt tuntuu taas olevan heavypiirien hyväksyntä.” Kentältä on kaikunut kommentteja, jotka voi tulkita ristiriitaisesti, sillä ne ovat samaan aikaan rohkaisevia ja lohduttoman masentavia.

– Kun tämän levyn ensimmäiset ennakkokuuntelut olivat takana, meille sitten välitettiin jostain päin se ”Skyforger on levy, joka Amorphiksen olisi pitänyt tehdä Elegyn jälkeen” -lausunto. Oli vähän hankala sanoa yhtään mitään.

Niin tai näin, toiminnan lopettaminen ei silti ole koskaan ollut vaihtoehto. Edes Koskisen lähdön äärellä ei päätös jatkaa horjunut.

– Universumin  jälkeen kaikki kyllä huomasivat, miten Pasin mielenkiinto alkoi hiipua. Ei meillä mitään tappeluja tai riitoja ollut, mutta koko porukka oli aika turhautunutta ja jotenkin allapäin. Silti uskon, että vaikka emme olisikaan löytäneet laulajaa, olisimme pysyneet suunnitelmassamme ja tehneet instrumentaalilevyn. Ja siis nimenomaan Amorphis-otsikon alla.

– Sen voin sanoa aivan suoraan, että [Koskisen viimeinen Amorphis-albumi, vuoden 2003] Far from the Sun on levy, jonka olisi voinut jättää tekemättä. Se ei todellakaan herätä mitään järisyttäviä tunteita. Ainoa julkaisu meidän urallamme, jonka voisi minusta pyyhkäistä pois. Tavallaan tykkään levyn biiseistä, mutta kuulen liian hyvin sen porukassa vallinneen väsyneen meiningin. En oikein edes pysty kuuntelemaan albumia niiden fiilisten tähden.

– Mutta sehän on vain minun mielipiteeni. Esimerkiksi ruotsalaisen Amon Amarthin toinen kitaristi tuli kerran kertomaan, miten juuri Far from the Sun on hänen lempparilevynsä meiltä. Hän tykkää muutenkin paljon musastamme, mutta juuri se on hänen suosikkinsa.

Amorphiksen vaikutus ja merkitys tämän hetken metalliin on ollut muutenkin valtaisa. On vaikea kuvitella, miltä kotoinen Swallow The Sun tai Amon Amarthin maanmiehet Opeth kuulostaisivat ilman Amorphista.

– Soilwork kuuluu samaan sarjaan. Sieltäkin on tultu kiittelemään. Ja tosiaan Opethista, jonka kanssa teimme jokunen vuosi sitten Amerikan kiertueen. Bändimme kohtasivat aikamoisessa… ristiaallokossa. Meitä lämpännyt Opeth alkoi olla todella kovassa nousussa ja meiltä taisi olla juuri ilmestynyt Tuonela, naurahtaa Holopainen.

– Opethissa on älyttömän hienoa, miten bändin soundi on täysin originelli ja miten paljon siinä on metalligenren ulkopuolisia vaikutteita. Ja jos olemme me vaikuttaneet Opethiin, sama pätee päinvastoin. Kyllä minä olen useinkin jonkun heidän juttunsa kohdalla miettinyt, että ”onpas hyvä idea, tolleen mäkin teen”.

Oma lukunsa ovat kaikenkarvaiset taistelu- ja folkmetalliyhtyeet.

– Onhan se kieltämättä aika rajua, että humppakompin päälle vedetään… Mutta kyllähän musiikin pitää elää, levitä eri suuntiin ja kehittyä. Eikä parempaa palautetta tietenkään voi saada kuin muiden bändien kiitokset. Ensiferum esimerkiksi on maininnut meidät lehtihaastatteluissa vaikuttajakseen. Ja olihan se Thousand Lakes vuoden 1994 maailmassa varmasti vähän outo lintu.

– Ehkä tärkein palaute on tullut Tuomas Holopaiselta. Loistoheppu, joka on kehittänyt omaa Nightwish-konseptiaan älyttömiin sfääreihin. Lisäksi arvostan sitä, miten hän ei todellakaan ole mennyt sieltä missä aita on matalin. Tuntuu mielettömän kivalta, että Amorphis on jossain vaiheessa vaikuttanut hänen musiikilliseen kasvuunsa ja kehitykseensä. Kai sitä jotain on tullut tehtyä oikein. Tällaisten juttujen kautta oman bändin merkityksen ymmärtää parhaiten.

Esa Holopainen näkee Amorphiksen historiassa kolme selvää aikakautta, joista tuorein alkoi Tomi Joutsenen liittyessä bändiin vuonna 2005. Instrumentaalilevy Amorphikselta yhtyeen kokeellisen kauden päätteeksi olisi varmasti ollut jotain erityistä ja kuulemisen arvoista, mutta se jäi tekemättä Sinisthran lohjalaisen solistin astuessa Amorphis-koneen kyytiin.

– Laulajanvaihtohan on pahinta mitä bändille voi tapahtua, Holopainen pohtii ja kiittelee edelleen vuolaasti Joutsenta verensiirrosta.

– Energiat muuttuivat ihan eri suuntaan, kun Tomi tuli porukkaan. Amorphiksen pörssikurssi stabilisoitui ja pääsimme lamasta, kitaristi nauraa.

Joutsenen ensimmäinen levy Eclipse (2006) palasi kalevalaisiin maisemiin. Albumin keskihahmoksi nostettiin Kullervo ja nimenomaan kirjailija Paavo Haavikon (1931-2008) tulkintana. Sekä tätä aihetta että tätä tulokulmaa oli tarjottu orkesterille jo elokuvaohjaaja Pekka Lehdon toimesta ennen Far from the Sunin tekoa.

– Aloimme työstää musiikkia, mutta leffaprojektista ei koskaan tullut mitään, Holopainen muistelee. – Ja kun Tomi sitten liittyi bändiin, jatkoimme siitä omillamme saman tarinan ja tulkinnan pohjalta.

Eclipseä seurasi vuotta myöhemmin Silent Waters, joka pureutui Lemminkäisen kohtaloon ja tarkemmin yritykseen tappaa Tuonelan joutsen yhtenä Pohjolan emännän Louhen hänelle antamista tehtävistä. Tekstit oli laatinut ensin suomeksi taiteilija Pekka Kainulainen ja kääntänyt sitten englanniksi toinen Joutsenen tuttu, Sinisthra-rumpali Erkki Virta. Tällä mallilla ja työryhmällä toteutettiin myös Ilmariseen keskittyvän Skyforgerin tekstitys.

– Lemminkäinen tuli sikäli luonnostaan, että Kainulaisen Pekalla oli jo valmiina muutama runo siitä aiheesta, ja niistä oli helppo lähteä liikkeelle. Ilmariseen taas olimme miettineet jo aiemminkin tarttuvamme, ja nyt se sitten tehtiin.

Holopainen kertoo teemojen löytyvän melko luonnostaan ja ainakin ilman isompaa vääntöä. Kullervo on hahmona jo automaattisesti kuin luotu metallimaailmaan. Toinen aika selkeä valinta olisi Väinämöisen vastapari ja haastaja, Lapin tietäjä Joukahainen.

– Joo, se on ihan totta. Saa nähdä, mihin tie vie. Ehkä jossain vaiheessa taas alkaa tulla uusia ideoita ja Kainulaisen kanssa jatkamme varmasti yhteistyötä. Tarinoita on mukava työstää aiheeseen vihkiytyneen kanssa. Meistä ei kukaan kuitenkaan ole varsinainen tekstittäjä, joten tuollainen näkemys on arvokas asia. Ja iso osa kokonaisuutta.

– En osaa oikein kuvitella, mitä siitä tulisi jos pitäisi ihan puhtaalta pöydältä alkaa miettiä sanoituksia, siis Kalevalan ulkopuolelta. Se voisi olla haasteellista. Omat henkilökohtaiset fiilikset ovat jotenkin niin tuiki tavallisia, ettei niistä ehkä olisi mitään laulelemista.

Kalevala on pelastanut Amorphiksen lajityypin pahimmilta tekstikliseiltä.

– Heavybändinhän pitäisi kai laulaa kapinasta ja äkäisistä fiiliksistä, yleisestä vitutuksesta, nauraa Holopainen espressoaan hörpäten.

Musiikillisesti bändi on kulkenut pitkän matkan, mikä jää usein huomiotta valokeilojen paahtaessa tekstejä. Tämän Holopainen tietää paremmin kuin moni muu.

– Vaikka uusimmilla levyillä taas onkin aika metallinen soundi, näen musiikillisen kehityksemme itse aika hurjana.

Kitaristin oma elävä suhde Kalevalaan on ”lähinnä levykohtainen”. Kuten muillakin hänen ikäisillään miehillä, vaikuttava kosketus aiheeseen tuli vuonna 1982 televisiosta Yleisradion massiivisen Rauta-aika -tuotannon parissa. Neliosaisen sarjan käsikirjoitus oli muuten Paavo Haavikon.

– Pakkohan se Rauta-aika tuossa oli hiljan dvd:nä ostaa ja läpi katsella. Mutta suoraan sanoen aika on vähän kullannut muistoja. Silloin aikoinaan sarja kyllä teki vaikutuksen. Jätti aika mystisen mielikuvan, oikeastaan. Oli se sen verran vahva juttu.

Mystinen ja vahva oli aikoinaan myös tapa, jolla satusetä Ior Bock Kalevalaa tulkitsi. Näihin teorioihin otti lähituntumaa eräskin Holopaisen suuresti ihailema ja kunnioittama biisintekijä, kitaristi, laulaja sekä bändiliideri. Etenkin Tuonelaa kuunnellessa on helppo havaita, että Kingston Wall oli soinut ainakin Holopaisen levysoittimessa.

– Kyllä Peten tyyli soittaa vaikutti minuun suuresti yhdessä vaiheessa, hän myöntää viitaten tietenkin Kingston Wallin päällikköön. Petri Walli (1969–95) rakensi yhtyeensä viimeiseksi jääneen albumin, vuoden 1994 Tri-Logyn, tekstit bockilaisen tulkinnan varaan. Holopainen pysytteli kuitenkin aina käsivarren mitan päässä Wallia innoittaneista sananselityksistä ja teorioista.

– Kuten Kingston Wallilla, myös meillä oli treenikämppä Lepakolla, ja siellä tuli pyörittyä päivisin meidän entisen basistimme Opun [Laine] kanssa. Ei ollut paljon muutakaan tekemistä. Ja siellä tuli tutustuttua Peteen. Hän tosiaan hurahti… tai meni aika syvälle niihin juttuihin ennen Kingstonin kolmoslevyä. Tavallaan se Bockin maailma oli ihan mielenkiintoinen, mutta halusin pitää siihen vähän etäisyyttä.

Amorphiksen yhteys Kalevalaan on muuttunut osaksi suomalaista musiikki- ja kulttuurimaisemaa. Yhtye on kantanut kansalliseepoksemme sanomaa ympäri maailmaa kohta kaksi vuosikymmentä.

– Aikoinaan tuntui, että kyllä Kalevalan päivänä aina joku media otti yhteyttä ihan vain kuulumisia kyselläkseen. Se oli ihan hauskaa.

Eikä yhtye itsekään ole jättänyt käyttämättä tilaisuutta ottaa kytköksestä hyötyä irti. Viime vuonna uutinen orkesterin ensimmäisistä kultalevyistä (Eclipse ja Silent Waters) tuli nimenomaan 28. helmikuuta.

– Saimme myyntilukuihin päivitystä juuri niihin aikoihin, joten kalenterista oli aika helppoa poimia tiedotteelle julkaisupäivä.

Ja nyt näyttää siltä, että orkesteri pääsee valtaamaan taas uusia alueita: Holopainen, ruotuun vuonna 2002 seitsemän vuoden tauon jälkeen palannut Rechberger, Koivusaari, Laineen vuonna 2000 korvannut basisti Niclas Etelävuori, Joutsen ja kosketinsoittaja Santeri Kallio lentävät pian ensimmäistä kertaa Australiaan esiintymään.

Mikään valtiollinen instanssi ei ole Amorphista silti toistaiseksi minkäänlaisella tunnustuksella muistanut.

– Sen verran on nyt juhlavuoden kunniaksi ollut juttuja, että Ateneumin ison Kalevala-näyttelyn yhteyteen minusta tehtiin haastattelu museon lehteen. Ja WSOY otti hiljattain yhteyttä. Pienois-Kalevalasta julkaistaan uusi painos, johon minulta pyydettiin esipuhe. Se oli muuten mukava toimeksianto!

– Piti oikein ottaa Kalevala taas pitkästä aikaa kunnolla käteen. Sehän on nuorisoa ajatellen julkaistu laitos ja minusta ihan hyväkin tiivistelmä, joten olin iloinen kun kuulin heidän pitäneen tekstistäni. Käsittelin lähinnä sitä, mitä Kalevala on merkinnyt Amorphikselle. Ja asioita, jotka siinä voisivat minun mielestäni nuoria kiinnostaa.