Cartoon Darknessin kappalemateriaali syntyi spontaanin jamittelun pohjalta. Bändin soittajat Declan Martens (kitara), Gus Romer (basso) ja Bryce Wilson (rummut) kokoontuivat samaan tilaan kokeilemaan riffi-ideoitaan, jonka jälkeen myös laulaja Amy Taylor liittyi mukaan kuuntelemaan aikaansaannoksia.
Taylorin tehtävä yhtyeessä on keksiä raakademojen pohjalta laulettavaa kaiken päälle.
– Seison vain mikin edessä ja katson, mitä tapahtuu, Amy Taylor havainnollistaa prosessia.
– Joskus improvisoin, kirjoitan sanat muistiin ja parantelen niitä yhä uudelleen, kunnes ne sopivat. Osa on valmiiksi kirjoitettua, mutta ajatuksillani on myös runsaasti tilaa liikkua tekstejä tehdessäni.
– Toisinaan Amyn sanoitukset syntyvät sen perusteella, millaista musiikkia olemme demottaneet, kitaristi Martens lisää.
Laulaja antaa usein kommentteja bändikolmikon sävellyksistä, mutta soittajat eivät puutu sanoituspuoleen juuri mitenkään. Tekstien merkityksetkin aukeavat heille vasta siinä vaiheessa, kun he kuulevat Amyn kertovan niiden sisällöstä haastatteluissa.
Albumilla käsitellään monenlaisia nykyaikaa leimaavia ongelmia.
– Levy kertoo siitä, että maailma on päin persettä. Kaikki sanovat, että asiat tulevat menemään päin helvettiä, mutta emme voi tietää sitä vielä varmaksi, koska kyse on tulevaisuudesta, yhtyeen basisti Romer summaa albumin sisällön.
Amy Taylor painottaa, että haluaa ihmisten pitävän albumin äärellä hauskaa.
– Mutta siitä huolimatta en myöskään halua antaa ihmisille lupaa tai kannustaa heitä katsomaan pois dystooppisesta maailmasta, johon tunnumme olevan ajautumassa, Taylor sanoo.
– Yritämme löytää pimeyden joukosta valon. Yritämme löytää optimismia pessimistisessä maailmassa. Tulevaisuus on synkkä ja tuntematon, eikä mitään voi luvata varmaksi. Mutta se on kaikki vain karikatyyriä, koska tulevaisuus ei koskaan näytä siltä, mitä kuvittelemme, jatkaa puolestaan Martens.
Bändille keikkailu tarjoaa jonkin verran pakoa tuosta synkästä todellisuudesta. Musiikki ja kiertäminen ovat parhaimmillaan eskapismia, mutta toisinaan tunnettuna muusikkona oleminen aiheuttaa omia haasteitaan.
– On todella hienoa päästä soittamaan keikka tuhansien ihmisten edessä. Siinä kokee olevansa rocktähti. Mutta tavallaan joudut olemaan läsnä ihan eri tavalla kuin sellainen ihminen, joka tekee perustoimistotyötä. Yhtäkkiä olet tilanteessa, jossa ihmiset odottavat sinulta erilaisia kannanottoja ja toivovat sinun olevan jotain sellaista, mitä et edes välttämättä todella ole, Martens avautuu.
Poliittisia kannanottoja ja sosiaalista valveutuneisuuttakin enemmän kuuntelijat vaativat kuitenkin muusikoilta jotain ihan muuta; heidän aikaansa ja huomiotansa. Sosiaalinen media on mahdollistanut sen, että fanit voivat lähettää suosikkibändeilleen viestejä milloin tahansa ja missä tahansa.
Fanien huomionjano ei kuitenkaan sammu pelkästään sosiaalisessa mediassa, vaan se näkyy myös keikoilla. Fanit tulevat ahkerasti tervehtimään paitakojulle, mutta toisinaan kanssakäyminen on vähän liiankin innokasta.
– Ihmiset toisinaan ylittävät rajoja. Joskus he jopa koskettelevat Amya, mikä ei ole aina asiallista, vaan todella töykeää ja ärsyttävää, Martens harmittelee.
– Pidän siitä, mitä Chappell Roan teki asettaessaan rajoja, Taylor sanoo ja viittaa siihen, kuinka poptähti Roan avautui Instagram-tilillään, ettei hän ole fanien omaisuutta ja että hänelläkin on oikeus itse asettamiinsa rajoihin ja yksityisyyteen.
– Ihmiset vihaavat, kun artistit tekevät inhimillisiä asioita. He haluavat meidän olevan robotteja. Inspiroidun, kun ihmiset tekevät jotain uutta ja muuttavat vallitsevaa olotilaa millä tahansa tavalla, Taylor lisää.
Kaikesta huolimatta yhtye haluaa kuitenkin antaa faneilleen aina parasta. Tämä tarkoittaa albumien ohella myös villejä konsertteja, joissa soittajista revitään kaikki irti niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Amy Taylor kuvailee, ettei häneltä vaadi kummoisiakaan temppuja saada itseään keikkafiilikseen.
– En tarvitse siihen erityistä virittäytymistä. Meidän musiikkimme on niin hauskaa, että nautin sen esittämisestä. Ja minulla on paljon energiaa, jonka päätän käyttää esiintymiseen.
Jatkuvassa keikkailussa on kuitenkin myös omat haasteensa. Sen lisäksi, että keikkailu on soittajille fyysisesti raskasta, saattaa yleisöön olla vaikeaa saada joskus kontaktia. Esiintymislavan ja yleisön välillä voi pahimmillaan tuntua olevan tuhat kilometriä.
– Kaikki, mitä joutuu tekemään toistuvasti, vaatii veronsa. Toisto ei välttämättä tule luontaisesti. Mutta kaikesta huolimatta tämä on hauska tapa elää ja tienata elantonsa, rumpali Wilson pohtii.
– Joskus kelaan keikalla päässäni asioita omasta elämästäni, enkä pysty ottamaan yleisöön kontaktia. Vaivun ikään kuin transsiin, jossa tuijotan vain omaa vahvistintani. Toisina kertoina taas olen niin innoissani keikasta, että tavallaan hukun siihen ja mietin vain bändin tyyppejä, basisti Romer valaisee omia kokemuksiaan.
Luonnollisesti koronapandemia ja tämänhetkinen maailmantalouden tilanne ovat vaikuttaneet kiertävän bändin arkeen monella tapaa. Amyl And The Sniffers kuitenkin selvisi koettelemuksista pelkillä pintanaarmuilla. Samaa ei voi sanoa heidän kotimaansa Australian rockskenestä.
– Lukuisat eri konserttipaikat ja festivaalit ovat yksinkertaisesti kuolleet Australiassa. Ihmiset eivät ole enää palanneet samaan tapaan sisätiloista viettämään iltaa. Me olemme kuitenkin olleet melko onnekkaita, kun ottaa huomioon sen, että moni australialaisbändi ei kykene kiertämään muualla maailmassa, Wilson harmittelee.
– En usko, että musiikkiteollisuus on kuolemassa, mutta huonossa hapessa se on, Taylor pohtii.
Hän innostuu kommentoimaan aihetta pitkän kaavan mukaan. Ongelma tiivistyy siihen, että ihmiset ovat tottuneet kuluttamaan viihdettä ilmaiseksi eivätkä hahmota, kuinka paljon työtä ja panostusta sen tekeminen vaatii.
– Kokemukseni mukaan kaikki alalla tekevät nelinkertaisesti töitä, ovat aliresursoituja ja uupuneita yrittäessään tarjota faneille parasta laatua, koska taloudelliset olosuhteet ovat muuttuneet suoratoiston myötä, ja vähemmän ihmisiä käy keikoilla kuin ennen pandemiaa.
Hän kuitenkin painottaa, että vaikka musiikkiteollisuus olisikin vaikeuksissa, ei itse musiikkia ja sen tekemistä voi tappaa mikään. Päinvastoin Taylor kokee musiikin ja keikkojen olevan tärkeämpiä kuin koskaan.
– Ajattelen, että elämme yksinäisyyden epidemian keskellä, ja musiikki on loistava paikka kohdata ihmisiä ja tuntea olonsa eläväksi.
Vaikka vuonna 2016 perustettu Amyl And The Sniffers on suhteellisen nuori bändi, ovat he ehtineet saada mainetta maailmanlaajuisesti. Australialaisyhtye on kiertänyt ympäri maailmaa, ja myös Suomesta löytyy uskollinen fanikunta.
– Soitimme Suomessa joillakin festivaaleilla ja tapasimme myös Devon tyypit (Flow 2023). Tutustuin johonkin paikalliseen bändiin, jonka nimeä en nyt muista. Menin heidän kanssaan jatkoille, jossa minua vaadittiin jäämään vielä myöhemmäksi, mutta kello oli jo kuusi aamulla ja minun piti ehtiä lentokoneeseen, Martens kertoo.
Australialaiset tunnetaan suurina oluen ystävinä, ja Martens muistaakin suomalaisbändin olleen yhtä innoissaan juomisesta kuin hän. Ilmeisesti myös muita päihteitä mahtui mukaan.
– Muistan heidän myös polttaneen pilveä. He olivat eri tasolla kuin Australiassa, missä käytetään kokaiinia, Martens valaisee.
Palataan vielä takaisin albumin otsikkoon, sillä se tuntuu kiteyttävän Amy Taylorin ajatukset nykyajasta.
– Albumin nimi Cartoon Darkness tulee siitä tunteesta, että tulevaisuus ajaa suoraan kohti mahdollista ilmastokaaosta. Kaiken tekoälyn, teknologisen kehityksen, sosiaalisen median vaikutusten, poliittisen kaaoksen lisääntymisen, kansanmurhien, sotien ja inhimillisen väsymyksen keskelläkin on tärkeää pysyä läsnä ja säilyttää toivo, Taylor sanoo.
– Yritin lähestyä aihetta lapsenomaisesti ja piirtää siitä jotain sarjakuvamaista. Ei kannata surra sitä, mitä meillä on nyt vain siksi, että sitä ei ehkä ole myöhemmin.
Vaikka maailma näyttääkin karikatyyrimaisen synkältä, ei bändi ole aikeissa lopettaa toimintaansa vähään aikaan. Mikä saa porukan pysymään kasassa vielä seuraavat kymmenen vuotta?
– Minulla ei ole elämässäni mitään muuta, joten pidän tästä kiinni henkeni edestä, Romer veistelee.
– Olen aina sanonut, että jos bändissä ei ole kyse hauskanpidosta, niin siinä pitää olla kyse rahasta, Martens jatkaa.
– Toivottavasti saamme tulevaisuudessa puristettua irti muutaman paluukiertueen. Voimme hajota ja sitten taas palata takaisin, Romer lisää.
– Meillä tulee myös olemaan hologrammibasisti, Martens päättää.
Teksti: Samuel Järvinen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 9/24.