Arkistojen aarteita: M.A. Numminen ja Soundin toimittaja lähtivät kapakkakierrokselle Helsingin Kallioon

M.A.Numminen / Soundi
Anu Leppäharju

M.A. Numminen täyttää tänään 80 vuotta. Julkaisemme merkkipäivän kunniaksi verkkomuodossa Soundissa 10/16 alun perin ilmestyneen artikkelin, jossa Numminen ja Soundin Arttu Seppänen kävivät Baarien mies -kirjan 30-vuotisjuhlan kunniaksi baarikierroksella. Tuopin äärellä keskusteltiin niin Nummisen ensikänneistä, 1800-luvun suolavarastoon rakennetusta baarista kuin Baddingin kuolemasta.

Numminen oli sopinut tapaamisesta vanhan tuttunsa Seppäsen kanssa Ravintola Roskapankkiin syyskuisena perjantaipäivänä. Otettaisiin olutta ja juteltaisiin mukavia. Kello oli hieman yli yhden iltapäivällä ja tunnelma koholla.

– Kai sä tiedät, että toi ei oo M.A.? Iiris huikkaa tiskin takaa kuvaajalle, joka räpsii kuvia Seppäsestä tarkastellakseen valaistusta.

Pian Roskapankin ovesta käy sisään tutunnäköinen mies pikkutakissa ja ruudullisessa kauluspaidassa. Viereisessä loosissa hänen läsnäolonsa huomataan välittömästi.

– Onko se? On se! Jjjees! Ei oo silmät tullu vielä sokeeks, violettiin lippalakkiin pukeutunut Alma hihkuu.

– Kunnioitus! Virtanen lisää.

– Otetaanko yhteiskuva? Jänikset maailmankartalle! kolmas jatkaa.

Numminen hörähtelee hyväntahtoisesti ja käy istumaan. Seppänen suuntaa tiskille ja keskioluthanojen napit napsahtavat kahdesti.

– Nyt sitten poseerauskuva, vielä kun on vaahtoa, Numminen vinkkaa kuvaajalle.

Roskapankki on intiimi, muutaman kymmenen asiakaspaikan baari. Sisustuksessa on käytetty hyödyksi vastavärejä: baarin kalusteet ovat punaiseksi ja vihreäksi maalattua puuta. Suurikokoiset tuulettimet halkovat ilmaa katonrajassa. Tiskin yläpuolella on neonvaloilla kirjailtuna baarin nimi sekä neljä kelloa eri aikavyöhykkeiden ajassa: New York, Rytinki, Frankfurt ja Lestijärvi. Televisiossa pyörii vanha Suomi-filmi, soittolistalta tulee geneeristä rockia. Missä on Rauli Badding Somerjoen Laivat?

Ajat ovat muuttuneet, mutta Nummisen mielestä Roskapankki muistuttaa Helsinginkadun baareista eniten vanhoja keskiolutbaareja.

– Tämä on perustettu 1990-luvun alussa, ja silloin Helsinginkadulla oli valtava määrä keskiolutbaareja. Tuossa Fleminginkadun ja Hesarin kulmassa oli ensin hyvin menestyvä rautakauppa, mutta laman myötä se meni konkurssiin ja miehet perustivat siihen keskiolutbaarin. Se oli oikein tyypillistä siihen aikaan – kun mikään muu ei kannattanut, niin perustettiin keskiolutbaari. Sitten tämä ilmestyi tähän viereen ja vakiinnutti heti asemansa, koska täällä oli halvemmat oluet kuin missään muualla. Aina silloin tällöin tuon ulkomaisia turistiseurueita tänne ja he ovat aivan ihmeissään tästä eksotiikasta.

Nummisen mukaan Helsinginkatu on ehdottomasti kaikista Helsingin isoista kaduista kaikkein suomalaisin.

– Täällä elää suomalaisuuden arkiminä voimakkaimmillaan. Tuolla keskustassa ihmiset haluavat näyttäytyä ja olla urbaanimpia kuin ovatkaan, Numminen sanoo ja päättää lauseensa rytmikkääseen nauruun: heh-heh-hehheh-heh.

Kun Numminen päätti tehdä 30 vuotta sitten ilmestyneen Baarien mies -kirjan, hän ei tiennyt taltioivansa palan katoavaa keskiolutbaarikulttuuria.

– Jossain arvostelussa kirjaa sanottiin Olut-Kalevalaksi, Numminen sanoo ja päästää taas tavaramerkkinaurunsa.

– Sain idean koko puuhaan Sotkamossa vuonna 1984, kun pistäydyin pääkadulla sijaitsevaan Lempin Baariin. Baarin omistaja Lempi häpesi sitä omaa baariaan suhteessa 50 metrin päässä sijaitsevaan upouuteen pizzeriaan, jossa Sotkamon parempi väki kävi lounaalla. Lempi ei sallinut baariaan dokumentoitavan kirjaan.

Lempin Baari toi Nummiselle mieleen synnyinseutunsa Someron linjaautoaseman pilsnerikuppilan.

– Sellaisena 12–13-vuotiaana oli tietysti pakko mennä vastoin vanhempien tahtoa ja koulun kuria ruokatunnilla Someron syntisimpään paikkaan. Aikuiset nuoret miehet joivat pilsneriä ja kuuntelivat iskelmiä – koko paikka tupakansavua täynnä, Numminen maalailee.

Kiireisen keikkatahdin takia kesti kuitenkin vielä lähes kaksi vuotta, ennen kuin Numminen pääsi kierrokselleen. Vuonna 1985 Numminen suunnitteli projektia ja vuoden 1986 alusta hän otti puoli vuotta vapaata ja ajoi 20 000 kilometriä Renaultillaan.

– Tein matkalla myös konsertteja. Jos oli joitain sovittuja konsertteja, niin tarkistin aina kussakin paikassa keskiolutbaarien tilanteen. Mutta eihän minua koko maahan tilattu, vaan soitin kuntiin ja kysyin, haluatteko iloisen lasten konsertin. Heitin sellaisen sitten aamupäivällä, ja iltapäivällä jänissetä meni keskiolutbaareihin tutkimusta tekemään. Minullahan on sosiologinen katse siinä kirjassa koko ajan, mutta päätin kirjoittaa sen behavioristisen tieteellisen tutkielman sijaan veijaritarinan asuun, jotta niin sanotusti laajempi kansa voisi lukea sen, sosiologiaa 60-luvulla opiskellut Numminen sanoo.

Viereisen loosin Virtanen on siirtynyt Nummisen seurueen pöydän viereen.

– Voinks mä istuu tähän, Virtanen tiedustelee.

– Ei nyt, kun meillä on haastattelu meneillään, Numminen pahoittelee.

– Tuu nyt pois sieltä, viereisestä loosista huudetaan.

Seurue jatkaa keskustelua. Roskapankin hanasta saa Koffia, mutta mikähän oli Nummisen suosikki 80-luvulla, utelee Seppänen.

– Lapin kulta taisi olla suosikkini siihen aikaan, mutta niinhän asian laita oli, että täällä etelässä juotiin Lapin kultaa ja pohjoisessa Koffia, heh-heh-hehheh!

Numminen luettelee muutaman keskeisen piirteen, jotka tekevät hyvän keskiolutbaarin.

– Keskiolutbaarin täytyy olla auki koko päivän. Täytyy olla myös levyautomaatti, joka soi koko ajan. Nykyään ihmiset eivät enää soita omia toiveitaan kuten siihen aikaan, kun pantiin lantti levysoittimeen. Vuonna 1986 keväällä monet tiesivät minun suhteeni Rauli Badding Somerjokeen, niin he panivat aina Baddingin silloisen huippuiskelmän Laivat soimaan. Nykyään tämä on tämmöistä stream-musiikkia, Numminen sanoo ja viittoo ympärilleen.

Numminen on myös ottanut selvää, mitkä Baarien mies -kirjan paikat ovat yhä olemassa. Hän laittaa silmälasit päähän, kaivaa taskustaan Nummisen listan ja seurue alkaa käydä sitä läpi.

– Masan Baari Turussa on erittäin hyvissä voimissa. Tämä pitäisi tarkistaa tämä Leppävirran Pika-baari, nykyisin Ravintola Virranpoika, että onko se mennyt ihan ravintolaksi vai onko siinä jotain henkeä jäljellä. Porin Tullibaari, joka oli kaikkein hillittömin kaikista, siellä ei talvisin toiminut miesten vessa ollenkaan. Se on siirtynyt toiselle puolelle katua. Sitten tämä Isojoella sijaitseva pelkkä Baari, nykyinen Minna’s Place. Se oli kaikessa karuudessaan niin viehättävä silloin muinoin, että kirjoitin kirjaan jotenkin näin: Numminen käy Isojoen Baarissa kuuntelemassa Raimo Warenin iskelmän Koiranluu, heh-hehheh-heh-heh!

Numminen nappaa listan käteensä ja kirjoittaa siihen vielä yhden tamperelaisen baarin nimen tikkukirjaimin: OLUPPAARI OLKKONE.

– Se on aivan huippupaikka ja Nyt-liitteen jutussa kirjoitettu väärin. Jos tämä Soundiin tulee, niin tämän täytyy olla ehdottoman oikein kirjoitettu tampereen kielellä. Nyt-liitteessä se oli Olutbaari Olkkonen ja eihän sellaista sievistelevää muotoa tamperelaiset siedä, heh-heh-heh-heh!

Alma viereisestä loosista hivuttautuu Nummisen viereen kuvaa varten.

– Mä tiedän kuka sä oot, Alma sanoo ja kääntää päänsä poispäin.

– Mitäs siitä kuvasta tulee, jos sinä kätkeydyt, Numminen kysyy.

– Sä oot kiva, mäki oon kiva, Alma sanoo ja hyppää takaisin oman seurueensa loosiin.

– Tällainen käyttäytyminen, mitä tässä takana olevassa pöydässä on, niin se on aika harvinaista keskiolutbaareissa, koska sinne ei tulla juopumaan vaan tapaamaan toisia. Keskiolut on vain seurustelun kyytipoika. Tämä joukko on ottanut varmaan vähän neuvoa antavaa kotona ennen kuin ovat tulleet tänne, Numminen sanoo.

Nummisen mieleen tulee tarina kirjassakin mainitusta, Aleksis Kiven Kadulla sijainneesta Grilli Bertinasta, jossa asiakkaat hoitivat ovimiehen tehtävät.

– Jos siellä joku rupesi rettelöimään, niin omistaja Arska Ponkosen ei tarvinnut itse puuttua ollenkaan, vaan asiakkaat heittivät tämän riehujan ulos. Se oli niin suuri häpeän merkki. Ulos heitetty tiesi mitä oli tehnyt, eikä seuraavan kerran enää rettelöinyt.

Nummisen Baarien mies -kierroksella myös illat toisinaan venähtivät. Hurjimpia paikkoja olivat Lapin baarit, joissa vietettyjen iltojen jälkeen oli Nummisen vaimon Helena Vapaan vastuulla kertoa baarien tutkijalle edellisillan keskusteluja ja yksityiskohtia baarin asiakkaista sekä sisustuksesta.

– Kirjoitin käytännössä katsoen heti hotellissa kaikki muistiinpanot valmiiksi ja viimeistelin kotona, mutta monet näistä tarinoista on kirjoitettu heti seuraavana päivänä, kun olen paikkakunnalta taas jatkanut eteenpäin.

Ensimmäisen kerran Numminen maistoi olutta 10-vuotiaana.

– Maistoin pilsneriä, ja se oli kyllä kamalan makuista. 13–14-vuotiaana varastin isän saamasta Loimaan oluttehtaan korista yhden pullon iltapäivällä ja join sen äkkiä ennen kuin vanhemmat tulivat kotiin. Menin rehentelemään linja-autoasemalle, että nyt olin kännissä. Ensimmäiset kännit join varmaankin lukioaikoina, kun soittokaverini vanhemmat lähtivät ulkomaan matkoille ja me kaikki jazzharrastajat keräännyimme hänen kotiinsa. Haimme Forssan viinakaupasta neuvoa antavaa, ja yöjamit jatkuivat aamuun asti.

Nykyisin Nummisella ei ole niin paljoa aikaa olutharrastukseen, mutta nimeää yhdeksi olutsuosikikseen Schlenkerlan Rauchbierin. Myös kasvussa oleva suomalainen pienpanimokulttuuri saa Nummiselta kehuja.

– Viini on terveellisyytensä vuoksi ottanut ykköspaikan Nummisen juomavalinnoissa. Olen jo pitkään huomannut, koska on oikea aika lopettaa. Viimeksi olen selvästi ollut alkoholin vaikutuksen alaisena 6. marraskuuta 2015 Turussa, kun olin pitämässä Svenska dagenina juhlapuheen Åbo Svenska Teaternissa ja jatkot kestivät kahteen asti. Tämän ikäinen ei kestä enää juopottelua. Minä huomaan sen, koska alan olla nyt juovuksissa, 76-vuotias Numminen sanoo.

Tuopit ovat tosiaan huvenneet ja on keskusteltava kierroksen seuraavasta paikasta.

– Vaasankadusta on tullut aikamoinen hipsterikatu. Kolmannella linjalla on Sirdie, mutta se aukeaa vasta kello 18, mikä on kaikkien keskiolutbaarien sääntöjä vastaan. Yksi vaihtoehto on Kasin Kulma Sturenkadulla, jossa istuskelevat niin Sörkan vankilasta vapautuneet miehet kuin Vallilan eläkeläiset ja muut päivisin vapaa-aikaansa viettävät, Numminen ehdottaa.

Kasin Kulmaan siis! Nummisen seurue huikkaa hyvästit henkilökunnalle. Oven kohdalla Alma huutaa vielä perään: ”Helou helou!”

Raitiovaunu lipuu Helsinginkadun pysäkille kuin tilauksesta.

– Minä tilaan raitiovaunulipun aina ruotsiksi, Numminen sanoo seurueen noustessa 8-ratikkaan ja lukee ruotsinkielisen tekstiviestin ääneen älypuhelimensa näytöltä. Tekstistä saisi varmasti myös hyvän laulun.

Raitiovaunussa vastakkaisessa penkissä seuruetta tuijottaa selvästi päihtynyt nuori mies.

– Mulla on M.A. Numminen tässä vieressä. No on on!, hän vakuuttaa puhelimessa ja ojentaa sen Nummiselle.

– Haloo tuntematon henkilö, täällä Nummismies, Numminen sanoo puhelimeen ja antaa sen miehelle takaisin. Pian mies siirtyy istumaan käytävän toiselle puolelle kuvaajaa vastapäätä.

– Vittu mun tekis mieli naista just nyt, mies sanoo toiveikkaana.

– Mä oon niin sekasin, etten osaa edes kirjoittaa viestiä, hän jatkaa.

Seppänen ja Numminen keskustelevat M.A.N:in lyhytelokuvista, eli Nummiselokuvista.

Yhden niistä Numminen haluaisi kuvata Kasin Kulmassa, Sturenkadun ja Hämeentien kulmassa. Suorakulmion muotoinen baaritila on hivenen Roskapankkia suurempi, arviolta vajaa sata asiakasta vetävä. Hämeentien puoleista seinää hallitsee suurikokoinen peili. Seinille lähes katonrajaan on nostettu sisustuselementiksi vanhoja Koff III tuoppeja. Myös pari kitaraa komistaa pubin seiniä. Lähellä wc-tiloja sijaitsee moderni levyautomaatti. Keskellä baaria on pyöreä tynnyripöytä, joka lienee kanta-asiakkaiden vakiopöytä.

Kasin Kulma on myös Baarien miehen vuonna 2003 ilmestyneen saksankielisen painoksen, Der Kneipenmannin kannessa. Alkuperäisen suomenkielisen painoksen kannessa on kuva Tampereen kauppahallin baarin sisäänkäynnistä.

– Olisko Karhun paikka, Numminen ehdottaa tiskillä ja kyyppari napsauttaa keskioluthanat auki. Taustalla soi Abban Gimme, Gimme, Gimme.

Hieman ennen kolmea Kasin Kulmassa on parisenkymmentä asiakasta ja ilmassa on perjantai-iltapäivän riemua. Numminen hakeutuu seurueineen kulmapöytään. Viereisessä pöydässä istuu farkkutakkinen mies, hiukset taakse kammattuina, tuijottamassa eteenpäin tuoppi kädessään.

– Onkse Numminen! Farkkutakkinen mies ponkaisee ylös ja tulee kättelemään.

Nummisen olemus herättää yhtä innostuneen reaktion Kasin Kulmassa kuin Roskapankissakin. Kun farkkutakkinen mies on palannut pöytäänsä, Nummisen vanha tuttu Tepponen lyöttäytyy intoa puhkuen seuraan.

– Mauri! Muistaksä, Tepponen kysyy riemuissaan.

Kyllähän Numminen Tepposen muistaa.

– Onks kaikki hyvin muuten? Tepponen kysyy.

– Kaikki hyvin, tässä ollaan olutbaarikierroksella. Kirjasta on tullut juhlapainos, Numminen vastaa.

– Meillä on näitä yhteisiä ystäviä paljon, meillä oli tää Bäddinki, ja kaikkia näitä. Sithän meillä oli vielä Monosen Unto, ja sitten tota sen rokkarin hyvä kaveri, joka on mun puolittaisten tuttujen hyvä kaveri, joka soitti hanuria Unto Monosen kanssa, Tepponen jatkaa.

Tepponen kertoo viettäneensä paljon aikaa Somerolla, koska hänen ”ex-muijansa” täti omisti talon siellä.

– Somero on merkillinen paikka, se vetää puoleensa ihmisiä, ei pelkästään Unton ja Baddingin vuoksi, vaan sinne tehdään tällaisia toivioretkiä. Sehän oli ihan suurtapahtuma tää Esakallio, Numminen sanoo viitaten Underground Rock Orchestran viime kesän keikkaan somerolaisella tanssilavalla.

– Esis, se oli ihan niinku yköspaikka, Tepponen myötäilee.

Somerolaisen Rauli Badding Somerjoen iskelmä Laivat mainitaan Baarien miehessä kymmeniä kertoja. Numminen ja Seppänen virittelevät keskustelua klassikkoiskelmästä.

– Se kuvaa loistavasti sitä keskiolutbaarien tunnelmaa. Sellainen tunnelma vallitsi aika pitkälle 1990-luvulle, sellainen…

– Mauri! Tepponen keskeyttää.

– Mehän oltiin Baddingin kanssa tosi paljon kimpassa. Jos niitä huumeita ei ois tullu kuvioihin, niin se ukko saattais elää vielä tänä päivänä, Tepponen sanoo.

– En usko, Numminen vastaa.

– Mauri! Älä oo noin kriittinen!

– En usko, minä tunsin hänet niin hyvin. Sama kohtalo kuin Unto Monosella. 1960-luvulla Rauli ei juonut alkoholia ollenkaan, mutta sitten kun tuli Fiilaten ja höyläten, niin alkoi tämä laji maistua, Numminen sanoo ja nostaa tuoppiaan.

Väittely Baddingista ja Tepposen hurjat teoriat (joita ei kaikkia viitsi tässä esittää) saa tilanteen kiusalliseksi ja aihe on saatava pikaisesti vaihtoon. Tepponen ymmärtää tilanteen. ”Mä lähen kotiin”, hän päättää ja painelee ulko ovesta ulos. Taustalla soi Cutting Crew’n I Just Died In Your Arms Tonight.

Kuvat: Anu Leppäharju

Mihin jäimmekään, Laivat. Sen lisäksi Nummisen kirjassa esiintyy tiuhasti ”rautaisannos”: olut, pieni kahvi ja munkki.

– Minun vatsani on ollut koko ikäni minulle pieni ongelma. Rautaisannoksen nimi tuli siitä, kun kuvittelin mikä olisi minun vatsalleni kaikkein kauhein annos. Kirjaan siitä tuli Nummisen mieliannos. Nautin sitä rautaisannosta hiukan maltillisemmin, kuin mitä kirja antaa ymmärtää.

Reissun aikana juotujen tuoppien määrä liikkunee tuhannen paremmalla puolella. Numminen kiersi yhteensä 186 kuntaa ja 350 keskiolutbaaria.

– Oli kova karsiminen, että otin vain 132 baaria tähän mukaan. Sain vuosien aikana monia valituksia siitä, että miksei meidän baari päässyt tähän. Mutta joukkoon mahtui myös niin paljon persoonattomia paikkoja.

Jos Numminen saisi valita, että mihin kirjansa baariin palaisi, niin se olisi jo toimintansa lopettanut Teckis Källare Ahvenanmaalla.

– Se oli Föglon saarella, vanhaan 1800-luvun suolavarastoon rakennettu keskiolutbaari. Baarin omistaja Teckis kyllästyi Suomen alkoholipolitiikkaan, myi baarinsa, muutti Rotterdamiin ja perusti merimieskapakan sinne. Teckis oli entinen merimies. Teckis Källare oli Ahvenanmaan valopilkku, siellä tällainen suomalainen olutkulttuuri on harvinaisempaa.

Nummisen täytyy jatkaa matkaa ja on viimeisten hyvästien aika. Numminen ja Seppänen kättelevät ja ovella Numminen heittää kätensä vielä laajaan tervehdykseen. Taustalla soi Beatlesin Can’t Buy Me Love. Nummiselta jää pöytään vajaa tuoppi, jonka Seppänen ystävällisesti tyhjentää tuulensuojaan.

Teksti: Arttu Seppänen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 10/2016.