(Toiseksi) viimeinen ilta Dannyn seurassa! Iso Deen show kirvoitti 22 000 merkkiä pohdintaa iskelmästä, internetistä ja visuaalisuudesta

Lähetimme Kalevi Suopursun raportoimaan Ilkka "Danny" Lipsasen viimeisestä – tai ainakin melkein viimeisestä – illasta Tampere-talossa 29.11.2018. Saimme keikkaraportin, mutta saimme myös paljon muuta... ja vielä vähän lisää...

– Pursu, kai sä oot tänään menossa Tampere-talolle katsomaan Danny-show’ta?
Marraskuun lopulla makaan treenikämpän keittiön viininpunaisella sohvalla ja havahdun hetkeksi, kun kuulen lauseen loppua koristaneen ison D-kirjaimen. Danny… tuon ristiriitaisen nimen kaikuminen takaraivossani vie heti villille visuaaliselle 1960-luvun pop-musiikin kierrokselle: mieleeni sikiävät käärmeet, sähisevät puvut, Vesisalmen Jenkkapirtin lasershow, Armi Aavikko, keikkabussi, jossa vessan tilalla oli vain reikä lattian pohjassa, Seppo Hovin uskomattomat viinasekoilut, Jyrki Hämäläisen raivokkaat esittelytekstit, ginseng-teelaaduilla hassuttelut, Dannyn vero-ohjeet nuorille muusikoille…

Kaikki tuo herkullinen aineisto käy filmin lailla yksinäisessä mielessäni, kun zinelehti Kuuma Linjan vastaava päätoimittaja Mikko ”Silli” Siltanen heittää ilmoille kylmävän haasteensa. Ei siinä Soundin räkänokkainen toimittajaharjoittelija voi tehdä muuta kuin tarttua käärmeestä kiinni.

– Joo, tottakai!

Viskaan niskaani venäläiset ryyppyliivit, juon ykköskaljaa vähän nähneeseen elämännälkääni ja telefoonin avulla saan sovittua, että Tampereella juuri asioiva Jukka Nousiainen lähtee iltamaan aveciksi. Nyt meitä all male rupujengi-panelisteja on neljä: minä, Mikko, Jukka sekä Kuuma Linjan toinen vastaava päätoimittaja Janne Laurila.

Tampere-talon harmaan kirjavassa hulinassa yleisön keski-ikä on 97 vuotta. Vaikka katsomo pursuaa D-tuotannon faneja, on toimittajakatoa poteva VIP-aitio lähes autio. Parven kuudennelta riviltä ymmärrän teatterikiikareiden merkityksen: kaikki näyttää pieneltä ja merkityksettömältä. Onneksi äänitekniikka sentään on kunnossa.

Piinaava odotus pulputtaa ankaralle kriitikkoriville kiivasta keskustelua viihdeiltaman aloituskappaleesta: Maantieltä taloon, East Virginia vai kenties Aaveratsastajat? Laurila on nähnyt Dannyn muutaman vuoden takaisen spektaakkelin ja osaa heittää oululaiselta lonkaltaan, että kyllä reipaspoljentoisella kantrilla lähtevät nämä show’t aina käyntiin.

”Toiseksi viimeinen ilta Dannyn seurassa lähtee käyntiin!”

Salin valot himmenevät, yleisön taustamelu vaimenee ja viimeinen ilta Dannyn seurassa lähtee käyntiin!

Tässä historiallis-merkityksellisyyden hekumassa lavalle astelee juontajana toimiva Lasse ”Dingo” Norres, joka paljastaa heti kuumassa kättelyssä, että itse asiassa show tuleekin tammikuussa Tampere-talolle vielä uudestaan.

Toiseksi viimeinen ilta Dannyn seurassa lähtee käyntiin!

Norres jättää meidät pysäytyskuvista koostuvan videoinstallaation pariin, joka esittelee Dannyn sekä D-tuotannon saavutuksia yli 50-vuotisen uran varrelta. Merkityksiä aiempiin kuvaelmiin rakennetaan julisteiden avulla: silmissä vilisevät hengästyttävään tahtiin Mustaa ja valkoista (1967), Super Danny (1969), Käärme (1972), Danny & Armi laserajassa (1978) sekä monet muut kuvat. Peter Gunn tahdittaa muusikot sekä taustalaulajat omille paikoilleen. Avaruusraketin lähtölaskentaa muistuttava kello alkaa jakaa meille armonlahjoja:

10, 9, 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2 ja 1!

”Yleisö repeää liitoksistaan ja osoittaa suosiotaan maestrolle, jonka lauluääni kulkee yhä sujuvan sulavasti”

Vuonna 1968 levytetty Aaveratsastajat polkaisee sähköisen viihdespektaakkelin käyntiin samalla, kun musiikkineuvos astelee lavalle ottamaan tila haltuunsa. Yleisö repeää liitoksistaan ja osoittaa suosiotaan maestrolle, jonka lauluääni kulkee yhä sujuvan sulavasti. Livebändin rytmikkäässä säksätyksessä kriittinen mieleni on kuulevinani jotain ylimääräisiä ääniä, mutta painan ne villaisella ja muistelen Ilkka Lipsasen illan tiedotteeseen painamia painavia sanoja: ”Kiertueella kuullaan tunnetuimpia hittejä soitettuna mahdollisimman autenttisilla soundeilla juuri niin kuin ne aikoinaan levytettiin 1960-luvulla.”

Mitähän ne mahdollisimman autenttiset soundit oikein ovat, aprikoimme etukäteen ja salaa haaveilemme, että kuulisimme Esa Kotilaisen mellotronista niitä Danny-show’n vuosien 1969 ja 1970 kuulutuksia, joita oli etukäteen äänitetty laitteiston magneettinauhoille…

Mutta nyt ei ole aikaa haaveilla menneistä: soittovuoroon kipuaa oma aloitusveikkaukseni, vuoden 1964 jättihitti East Virginia samalla, kun salin videonäytölle ilmestyy The Islandersin kuva. Stig Selin, Kaj Wallin, Kurt Mattson sekä Pepe Willberg hymyilevät koreissa puvuissaan leveästi ja nostalgian kaislikossa uiva manselaisyleisö laskee mielessään yksi plus yksi: ai että se kultakurkkuinen Pepe soittaa hyvin komppikitaraa siellä Tampere-talon 1800-paikkaisen salin päälavalla!

The Islanders

Mutta Pepe ei soita Tampere-talon lavalla. Pepe istuu kotona ja syö perunalastuja nälkäänsä. Keltaisesta pussista hän kaivaa suolalla maustettuja herkkusipsejä samaan aikaan, kun joku muu hänen kuvansa alla laulaa kitaralla menemään ja näpyttelee ääniä hampaiden välistä ulos.

Kuka siellä oikein soittaa? Se selviää meille kohta, mutta sitä ennen Danny esittelee kappaleen, jonka hän olisi voinut levyttää samaisena East Virginian -vuonna, ellei Lasse ”Kaikki paitsi purjehdus on turhaa” Mårtenson olisi ehtinyt ensin. Musiikkiaiheisen visamme kolmen pisteen vihje on, että kyseinen piisi alkaa rytmikkäällä näppäilyllä näitä neljää sointua: Am C D F, ja että jokainen vapisevin sormin harjaava kitaristi polkaisee uransa käyntiin näiden äänten parissa. Oikea vastaus on tietenkin Nousevan auringon talo, josta tuli äskettäin Dannyn sadas viralliselle listalle päässyt kappale!

Tampere-talon laaja-alainen akustiikka tulvittaa korvaelimiin täyteläistä akustisen kitaran soundia, ja silloin se läsähtää skeptiseen mieleeni: tämähän tulee nauhalta! Yhtye soittaa kyllä itse, mutta taustanauha luo eräänlaisen äänimaton, jonka päälle varsinainen soitto rakentuu. ”Autenttisista soundeista” koostuvan taustan ylitse nousevat väliajoin kitarasoolot, rumpufillit sekä yhtyeen kapellimestarina toimivan Petri Kokon (s. 1970) Nordilla ja Yamahalla soittamat piano- tai urkuosuudet.

”Eturivin taikuriesitystä katseleva näsäviisas kakara, joka ei osaa nauttia magiasta, vaan haluaa tietää miten temput tehdään”

Show muistuttaa karaoken ja Euroviisujen välimuotoa, jossa postmoderni epäilys lävistää kaikki vaivalla rakennetut modernit merkitykset – ja minä olen kuin se eturivin taikuriesitystä katseleva näsäviisas kakara, joka ei osaa nauttia magiasta, vaan haluaa tietää miten temput tehdään. Mutta nykyihmisen tragedia onkin siinä, että jos nuo salaisuudet selviäisi, raukeaisi samalla myös mystiikan viimeinen taian hiven.

Tänä iltana lienee kuitenkin tärkeintä, että sentään taikurimme laulaa itse – ja hyvin hän solistin työnsä hoitaakin. Aina kun marionettiyhtyeen soitto vaimenee, nousee Ilkka Lipsasen ääni sille varattuihin korkeuksiin. Tämä on iltaman niitä harvoja hetkiä, jolloin ällömakean kermakakun alta paljastuu rehellinen ydin, ja silloin minä muistan millainen merkitys D-tuotannolla on ollut koko kotimaiselle viihdeteollisuudelle.

”Aina kun marionettiyhtyeen soitto vaimenee, nousee Ilkka Lipsasen ääni sille varattuihin korkeuksiin.”

Mutta silti näillä Tampere-talon pehmustetuilla penkeillä minusta tuntuu, että katselen aina vain televisiota.

Kanavasurffailun Danny-iltama vierittää seuraavaksi ilmoille aikalaissukupolvelle tärkeän All my lovingin (1963), jonka jälkeen tapahtuu varsinainen yhtyeen esittely: kyseessä on siis Back to the Sixties -konseptista tuttu D’Oldies, jossa tavalla tai toisella soittavat Matti ”Masa” Saari (basso), Erkki ”Eki” Sutela (kitara), Hans ”Hans” Sjöblom (rummut) sekä Curt ”Curre” Andersén (taustalaulu ja kitara). Vanhoista herroista, The Islanders -viittauksista sekä Dannyn tuttavallisesta huulenheitosta Curren kanssa tulee eittämättä mieleen, että kenties nämä samat konkarit olisivat olleet mukana D-tuotannossa jo 1960-luvun lähtien, mutta kylmät faktat jättävät toimittajan palelemaan eteisaulaan.

Beatlesin jälkeen illan päätähti väistyy hetkeksi sivuun, kun Curre pääsee esittämään Cliff Richardsin Forty Daysin (1961) ja seuraavasta kappaleesta tulee kitarayhtyeen riemuvoittoa, kun vuoroon tulee Shadowsin Eurovision-hitti Let Me Be the One (1975). United Kingdom, 138 points!

Tiirailen soolokitaristia tarkemmin ja huuruissani tunnistan hänet meidän VIP-aition ovimieheksi. Kaksi yhden hinnalla! Säästämisestä muistuu mieleeni tarina, jonka mukaan Danny kulkee aina taskulaskin mukanaan. Kun hyeenan lailla saalistavat tapahtumajärjestäjät ehdottelevat lavalle lisää telkkareita, pyrotekniikkaa tai laseria, niin silloin D-tuotannon päämies kaivaa tuon kuuluisan laskimensa esille ja tekee sillä yhden ilmaisen, mutta erittäin tärkein ranneliikkeen: yksi plus yksi on aika helvetin paljon liikaa. Pois telkkarit, pois pyrotekniikka, pois laserit! Yli viisikymmentä vuotta ja yli viisi miljoonaa katsojaa todistavat, että työ on tuottanut tulosta: D-tuotanto pihisee, puhisee ja pöhisee edelleen kuin siskonpedillä selällään nukkuva isoisä.

”Ymmärrän, etten ymmärrä nyky-schlaagerista enää yhtään mitään”

Miesvoittoisen yhtyeen esittelyn jälkeen ääneen pääsevät tasapuolisesti myös naisvoittoiset taustalaulajat. Katja Lukin, Varpu Virta sekä kiertuedebyyttiä tekevä Jennika Vikman muodostavat trion nimeltä D’Voices, joista kukin esittää vuorollaan laulut Vähän ennen kyyneleitä (1966), Vaaksa vaaraa vain (1967) sekä yhden tuntemattomaksi jääneen numeron. Show tarjoilee pukuloistoa, upeita värejä sekä mukiinmeneviä tulkintoja, mutta sokratelaiseen tapaan ymmärrän myös, etten ymmärrä nyky-schlaagerista enää yhtään mitään. 1960-luvulla popin ja iskelmän kulkiessa lähekkäin ovat tuon aikakauden tähdet jääneet kollektiiviseen yhtenäiskulttuurimme alitajuntaan.

Mutta tänä päivänä kun meille tarjoillaan Iskelmäradion raakaa, liukuhihnalla tuotettua hardcorea, niin kyllä siinä pieni sielu tuntee itsensä mitättömäksi. Nyt on Cheekin tai Sannin vuoro olla poptaivaan keskiössä soljuvaa, koko kansaa liikuttavaa ”iskelmää”, ja mitäpä siihen sanomaan muuta. Tässä pyörteessä iskusävelen kohtaloksi tuli ajautua isommille radioasemille marginaalin reunailmiöksi, jonka kahdella eri mannerlaatalla – menneellä ja tulevalla – tasapainottelee D-tuotanto ja sen karismaattinen päämies.

”Danny on eräällä tavalla kuin strippaaja ja laulaja Matti Nykänen, jota uudempi sukupolvi ei enää edes tunnista yhdeksi kaikkien aikojen suurimmaksi talviolympialaisten sankarihahmoksi. Tosin siinä missä Matilla ei suksi enää luista v-tyylillä, on Dannylla kuitenkin edelleen äänensä.”

Vulkaanisessa kohtaamispisteessä Danny on eräällä tavalla kuin strippaaja ja laulaja Matti Nykänen, jota uudempi sukupolvi ei enää edes tunnista yhdeksi kaikkien aikojen suurimmaksi talviolympialaisten sankarihahmoksi. Tosin siinä missä Matilla ei suksi enää luista v-tyylillä, on Dannylla kuitenkin edelleen äänensä.

Kuin tätä epäilyksen verkkoa pilkkoakseen lyö iso D seuraavaksi hittiä hitin perää: pukunsa vaihtanut musiikkineuvos konetulittaa historiaan kirjoittamansa puumerkkinsä eli kappaleet nimeltä Kauan (1965), Tuuliviiri (1968) sekä Kesäkatu (1966), joiden välissä kuulemme enemmän tai vähemmän manselaisen murteen värittämiä vitsejä.

Nääs!

Hittikavalkadin jälkeen alkaa takaraivossa jyskyttää kaljan sijasta iltaman tiedotteen sanavalinnat, jotka muistuttavat että estradilla tullaa näkemään vielä ”useita Dannyn uran varrelta tutuiksi tulleita kollegavierailijoita.” Salissa alkaa toiveikas vaaleanpunainen kohina, kun musiikkineuvos toistelee enteellisesti Pauli ”Pate” Mustajärven nimeä. ”Paten kanssa oltiin itsenäisyysjuhlissa, tuolla noin istuttiin ja muisteltiin elämää”, availee Danny varovasti keskustelua ja saa yleisön mantramaiset huulet toistamaan kaksi hypnoottista tavua:

”PA-TE, PA-TE, PA-TE…”

Mutta Pate ei ilmesty Tampere-talon lavalle. Pate istuu kotona ja syö perunalastuja nälkäänsä. Keltaisesta pussista hän kaivaa suolalla maustettuja herkkusipsejä samaan aikaan, kun seremoniamestari vaihtaa puheenaihetta. Yhtye lyö käyntiin 90-luvun hitin Tämä taivas, tämä maa (1992), ja taskulaskin-Dannyn ”vieraaksi” saapuu videotervehdyksen muodossa punaisiin pikkutakkeihin verhoutunut lauluyhtye Aikamiehet. Samaan aikaan kun suurella kirkolla Kaija ”myös Vain elämää -sarjasta” Koon keikalla kääntymässä käyvät Sanni, Paula Vesala sekä Jenni Vartiainen, on meillä Lasse Norres, joka vaappuu lavalle julistamaan puolituntisesta tauosta.

Ostakaa boksereita!

Keppana maistuu aulan kulmapöydässä ja hämmentynyt paneelimme pohtii pitkän tauon syytä: Bokserimyynti? Bändin vaihto? Dannyn lepo? Sisustuksen uusiminen? Ennen kuin pääsemme mihinkään lopulliseen päätelmään, on kolmekymmentä minuuttia sujahtanut veteen öljytyn hansikkaan lailla, ja kun pääsemme taas tuoliemme pariin, on lavan reunoille tuotu verenpunaisia lippuja. ”Kirjoita siihen kysymys: onko Danny kommunisti?”, kuuluu istumapaikkani oikealta puoleltani, ja minä kirjoitan sen muistiin.

Bändi pysyy kuitenkin samana ja mustaan nahka-asuun kireytynyt Danny selvittää viirien merkitystä: nyt lähdetään kuuden kappaleen Vain elämää -kierrokselle. Televisiosta tutut versiot raikuvat, kun mikkiin kajahtavat Ilkka Lipsasen tulkinnat kappaleista Happoradion Tavikset (2006), Ultra Bran Jäätelöauto (1999), Kashmirin Vadelmavene (2014), Arttu Wiskarin Ikuisesti kahdestaan (2013) sekä PMMP:n Lautturi (2009).

Välillä muistellaan Norreksen lyyrisessä syleilyssä Dannyn uraa East Virginian sekä manageri Tauno ”Tappi” Suojasen kautta, ja sitten palataan taas taustanauhojen rytmittämien sävelten äärelle.

Yllättäen ja pyytämättä tämä osuus koko viihdespektaakkelista on kaikkein kiinnostavin, ja vaikkei kirjoittaja itse ole seurannut tuota musiikkipitoista televisiosarjaa, onnistuvat nämä sovitukset tuomaan raikkaan tuulahduksen sekä muuntautumishaasteen Dannyn monipolveiselle uralle. Riskinotto kannattaa, eikä Iso Dee jää nuorempiensa jalkoihin, vaan onnistuu hetkeksi sulauttamaan modernia popmusiikkia itsensä näköisen maailmaan ympärille.

”Nahka-asuun tälläytynyt Danny käsittelee retron kautta modernia maskuliinisuutta tiedostaen asunsa homokulttuuriin kuuluvat historialliset narratiivit”

Televisio onnistuu kuin onnistuukin yhdistämään kansan.

Okei, okei – iso miinus tulee siitä, että ennen Jäätelöautoa Danny heittää Jari Sillanpää -aiheisen homovitsin ilmaan ja laulaa laulunsa lällätellen samalla, kun valomaailmoissa juhlitaan seksuaalivähemmistöjen sateenkaariväritystä. Ymmärrän kyllä asian alkuperäisen idean, ja se on tärkeä: nahka-asuun tälläytynyt Danny käsittelee retron kautta modernia maskuliinisuutta tiedostaen asunsa homokulttuuriin kuuluvat historialliset narratiivit, mutta pienet edellä mainitut yksityiskohdat kuitenkin osoittavat, että voimaannuttamisen sijasta kyse on lopulta vain kevyen viihde-iltamaan istutetusta ”vitsistä.”

Tampere-talon salissa homovitsit naurattavat, joten mitä minä nyt tässä inisemään.

Vain Elämää -osuus päättyy Dannyn suurimpaan hittiin, jonka tässä vaiheessa iltaa pitäisi olla riemukas katharsis, mutta televisiosarjaa seuraamattomalle se näyttäytyy lähinnä koomiselta: kyseessä on tietysti Arttu Wiskarin suuhun modernisoitu tulkinta kappaleesta Tahdon olla sulle hyvin hellä (1977), johon duetoimaan saapuu kultapukuinen vuoden 2016 tangokuningatar Erika Vikman.

Kappalevalinta luo kiusauksia verrata laulajatarta Armi Aavikkoon, joiden ulkonäössä on jotain samaa vilpitöntä luonnonlapsimaisuutta. Tosin, siinä missä vuoden 1977 Miss Suomen tarina kertoo herkän runotytön ajautumisesta miesten repiviin systeemeihin, edustaa Erika modernia ja voimakastahtoista naista, joka ei epäröi hetkeäkään käyttää tilaisuutta tai kuuluvaa ääntänsä hyväksi. Harmi vain, että kappaleen uusi sovitus jättää ruskeita raitoja sohvakalustolle ja vaikka retro-buumista huolimatta harva tuskin odotti alkuperäistä, Veikko Samulinin disco-versiota, on Wiskari-sovitus yksinkertaisesti todella huono.

”Uskoimme, että tieto todellakin veisi ihmisen sen seuraavalle vesimiehen kehitysasteelle, jossa kaikki me haluaisimme vain vilpittömän hyvää toisillemme.”

Armin siipien katkeamisesta ja ison Deen osallisuudesta siihen voi olla montaa mieltä, mutta yhtä ei ainakaan voi ottaa pois: sitä, että musiikkineuvos on teettänyt Armin muistolle erittäin kauniin web-sivuston. Dannyn omat nettisivut ovat museoidun internetin kuuminta kamaa kaikkineen pikselöityneine valokuvineen. Sivusto kantaa muistoja siitä odotetusta internetistä, johon me kaikki sinisin silmin uskoimme. Uskoimme, että tieto todellakin veisi ihmisen sen seuraavalle vesimiehen kehitysasteelle, jossa kaikki me haluaisimme vain vilpittömän hyvää toisillemme. Nyt nuo ihmiskunnan 90-luvun harhaiset haaveet saavat jopa Äiti Teresan nauramaan itkunsekaista naurua tuonpuoleisessa samalla, kun tämänpuoleisessa sielua hyväilemän valokuva-albumin lailla Dannyn kotisivusto kantaa vielä uskoa humaaniin ihmiseen.

Danny, älä koskaan uudista sivujesi ilmettä.

www.danny.fi/armi

Armi Aavikon muistolle omistetut sivut ovat kuin henkilökohtainen läpileikkaus suoraan Ilkka Johannes Lipsasen särkyneeseen sydämeen, jossa sivuston neitseellinen selailu tuntuu tirskistelevän yksityiskohtaiselta. Älkööt siis Tuomaat epäilkö, että Armi Anja Orvokki Aavikko olisi ollut Dannylle vain hiipuvan show-uran jatke. Tuo nettisivusto, jos mikä, todistaa yksiselitteisesti, että kyllä Ilkka todella rakasti salaista ihastustaan.

Samaan tunteiden syssyyn kannattaa klikkailla myös Jyrki ”Jyräys” Hämäläiselle omistetuille sivuille, mutta palataan me pitkittyneeltä mainostauolta takaisin television äärelle!

Yhteisdueton jälkeen Erika pääsee esittämään tuntemattomaksi jääneen laulun omasta repertuaaristaan, jonka jälkeen ystävämme Norres haastattelee tasapuolisesti myös Dannyn avopuolisoa.

Erika murjaisee tilanteeseen käsikirjoitetun hyvän vitsin: ”Tykkään vanhasta… siis musasta!”

Tampere-talon salille, joka tykkää erityisesti vanhasta musasta, tarjoillaankin seuraavaksi vitivalkoiseen pukuun vaihtanutta Dannya esittämässä rock-standardi Rock Around the Clock (1955) sekä yhtyeen rumpalin, mm. Rokki Diggari -elokuvasta (1981) tunnetun Hate Sjöblomin tulkitsema Hippy Hippy Shake (1963). Ennen lopullista kliimaksia ”henkiseksi ravinnoksi” Danny vaihtaa vielä balladeihin ja tarjoilee äänenkäytöllisesti haastavan An American Trilogyn (1971), mutta toiselle radalle eksyneen keilapallon lailla huomioni on jo muualla.

Koko show’n ajan meille on salaa vihjailtu jostain suuremmasta. Danny on vankkumattomalla persoonallaan onnistunut viemään kaiken huomion, mutta tuo salainen toiseus on ollut läsnä erilaisten runollisten kuvaelmien muodossa. Hän ei ole D-tuotannon legendaarinen sihteeri Leila Salmelainen, vaan monipuolisuusmies ja projektipäällikkö Matti Järveläinen. Niin, siis kuka? Okei, okei. Vedetään ensin vähän henkeä ja katsotaan tämä HybridMedian Twin Peaks -henkinen esittelyvideo:

Ystävät hyvät. Olen toitottanut, että ”televisio olisi tulevaisuutta”, mutta HybridMedia on puhaltanut vääräuskoisen hiekan silmiltäni ja avannut sieluni uusille visuaalis-esteettisille suunnille. Tampereen VHS-klubin yhden maisterin esteetikkona mieltäni syleilee erityisesti se, että kohdassa 3:20 näemme Matin käyttävän 1990-luvun videosekoitin Panasonic WJ-AVE7:ää. Mutta oleellista eivät ole numerot, oleellista tässä kaikessa on D-tuotannon postmoderni panostus visuaalisten kuvaelmien maailmaan, joka ei ole aiemmin saanut ansaitsemaansa tunnustusta.

”Kultaiset valokuvakehykset, tuuliefektin läpi vedetyt Suomen ja Amerikan liput, 90-luvun sähkösalamat, kaikki käsin tehdyt piirrokset, sykkivän punaiset kehykset, lennossa tehdyt muutokset kuvien mittasuhteisiin…”

Tämän torstaisen iltaman omia suosikkikohtiani elektronisista kuvituskuvista ovat kultaiset valokuvakehykset, tuuliefektin läpi vedetyt Suomen ja Amerikan liput, 90-luvun sähkösalamat, kaikki käsin tehdyt piirrokset, sykkivän punaiset kehykset, lennossa tehdyt muutokset kuvien mittasuhteisiin… listaa voisi jatkaa hämärään aamunkoittoon asti. Taustakankaan kuvat herättelevät juuri oikeaa 90-luvun karaokemaailman kuvastoa, joka samalla tavalla kuin Dannyn ura, saa elinvoimansa yhteisesti jaetusta menneisyydestä, mutta toisaalta pyrkii kunnianhimoisesti kohti tuntematonta tulevaa.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on siis jälkimodernistinen sekoitus, joka hämmentää ja ilahduttaa samalla kärpäsen iskulla, ja joka tuo eittämättä mieleen VHS-nauhojen kansitaiteen, MikroBitin, Matrixin, leipäkoneen, Nokia 5110:n Snake-matopelin, TV-shopin sekä kaikki muutkin kehittyvän kehityksen tekniset innovaatiot, joista ei sitten kaikkien kauniiden lauseiden jälkeen lopulta tullutkaan muuta kuin nostalgianmakuista lähikaupan vispipuuroa.

Mutta kuten iso D sanoo: nyt takaisin Danny-musiikin pariin! Äänentoistosta lävähtää soimaan kahden kappaleen potpuri, joka yhdistää saumattomasti Amarillon (1987) sekä Maantieltä taloon (1972), ja illan viimeisenä kirsikkana musiikkitarjontaa täydentää Jaakko Salon kansainväliset tasot täyttävät sävellys Seitsemän kertaa seitsemän (1968).

Dannyn puhtaasti soiva ääni muistuttaa taas meidän olevan oleellisten asioiden polulla, ja esityksen päätyttyä aplodit ovat raikuvat sekä paikkansa ansainneet. Nyt vain jää arvuuttelu iltaman encore-kappaleesta – mikä hitti on jäänyt soittamatta? Salattu suru? Tuulensuojaan? Kuusamo? KuusamoKuusamo tietysti! Ei, se olisi aivan liian löysä tähän illan kulminaatiopisteeseen. ”Danny vetää aina pari encorea”, osaa Janne taas heittää lonkalta, ja aplodien vielä raikuessa pohdimme Kuusamolle sopivaa duettoparia. Sen täytyy olla jotain rajua rockia! BORN TO BE WILD?

”Näytölle ilmestyy säveltäjä Ludvig van Beethovenin syntymäaika (1770-1827), hänen Wikipedia-artikkelin tyrkyttämä kuvansa sekä vimmatusti ympyrää pyörivä kellokoneisto.”

Arvauksemme osuvat oikein ja väärin: rajua ja löysää peräkkäin, mutta Dannyn omasta tuotannosta emme kuule enää kappaleita, vaan yleisö palkitaan jälleen kerran 50-luvun rock-standardilla Roll Over Beethovenin (1956) lävähtäessä lärvilautaselle. Nostalgiaan jälleen kerran nojaava rock-show täyttää Tampere-talon kiimaisen salin, taustalaulajat saapuvat etualalle, mikrofoniteline kaadetaan kenoon ja kaiken kruunaa Matti Järveläisen visuaalis-esteettinen neronleimaus: näytölle ilmestyy säveltäjä Ludvig van Beethovenin syntymäaika (1770-1827), hänen Wikipedia-artikkelin tyrkyttämä kuvansa sekä vimmatusti ympyrää pyörivä kellokoneisto.

”Roll over” Beethoven niin juttu jatkuu.

Kyllä se taas nähdään, että ammattilaiset on asialla: vuosien kokemus Danny-show’n laivakeikoista alkaa vihdoinkin lunastaa paikkansa. Kovan ponnistuksen jälkeen tulee illan viimeisen löysän vuoro, jolloin kunniana saa toimia puoliksi laulettu ja puoliksi puhuttu versio kappaleesta nimeltä Are You Lonesome Tonight? (1960) Yleisössä istunut fanityttö pääsee hetkeksi Dannyn ja Erikan väliin heiluttelemaan I love Danny -kylttiään samalla, kun kulisseissa tapahtuu jotain todella outoa, josta ei oikein enää saa selvää.

Äänimaailman vaiettua ja takit naulasta haettuamme on hämmennys käsinkosketeltavaa. Kun myöhemmin ravintola Telakalla ihmiset kysyvät, ”no, oliko se Danny hyvä?”, en saa kakomatta kyynelten täyttämiä sanoja ulos fanipojan suustani. Sanojen sijasta tilaan vielä yhden ykköskaljan ja katselen Kynnet-yhtyeen levyjulkkarikeikan loppuun. Musiikin kiihkeän räimeessä mietin: oliko Danny 1960-luvulla yhtä rajua vai ovatko Yle Areenan palveluista löytyvät keikkataltiot vain lätränneet kultaisen nostalgisella maalilla?


Kalevi ”Kuusamo” Suopursu kirjoitti tämän kaiken Sysmän Nesteen kahvilassa joulukuun aikana.