– Mä ajattelin, että voisin yhden haastattelun antaa, Lindholm toteaa, kun kiittelen haastattelusta.
Harvakseltaanhan hän niitä nykyään jakelee, viime vuonnakaan oli turha odottaa 70-vuotishaastattelua. Edellisen Soundissa julkaistun haastattelun jälkeen on vierähtänyt lähes vuosikymmen ja tapahtunut paljon, etenkin Lindholmin aina aktiivisella julkaisurintamalla. On tullut suomen- ja englanninkielisiä levyjä, yhteislevytyksiä ja livejä.
Nyt kauppoihin on ilmestynyt suomenkielinen sooloalbumi Tivoli.
– Joo, puhutaan oikeastaan vain siitä, Lindholm ehdottaa. – Kaikki vanhat asiat on toitotettu jo niin monessa paikassa. No, lähdetään, ja katsotaan mitä tässä keksitään.
Lähdetään kuitenkin liikkeelle vanhasta, sillä jo pelkkä Tivoli-albumin nimi ohjaa menneeseen. Tuskin lienee sattumaa, että nimi viittaa Sirkukseen, 50 vuotta sitten Isokynä Lindholm -nimellä julkaistuun Daven toiseen sooloalbumiin, jota syystäkin pidetään yhtenä suomirockin merkittävimmistä levyistä.
Onko albumeilla muuta yhdistävää tekijää kuin nimi?
– No ei. Aikaisemmin se oli eri niminenkin. Tuli vaan mieleen jossain vaiheessa, että Tivoli ja Sirkus, miksei, ja onhan 50 vuotta aika pitkä aika. Ei sitä sen enempää mietitty.
Nyt kun kuuntelee Sirkusta, ja Lindholmin varhaisempiakin levytyksiä, niin tuntuu hätkähdyttävältä huomata, kuinka samanlaista hänen ilmaisunsa oli jo silloin parikymppisenä. Oma tyyli löytyi ja monella tapaa lukittui varhain.
– No, toisaalta mä olin siinä vaiheessa soittanut jo melko kauan. Aloitin kolmetoistavuotiaana ja soitin koko Dylanin kirjan läpi, ja Woody Guthrieta, Donovania ja näitä. Tyyli tuli kaiken tuon pohjalta, ja kun kuuntelu laajeni jazziin ja tämmöisiin jo pienenä.
Ratkaiseva ja vaikutuksiltaan kauaskantoinen muutos tapahtui, kun Lindholm vaihtoi ensimmäiselle soololleen laulukielen suomeksi.
– Ensiksi mä käänsin tekstejä englannista suomeen, siitä se lähti ja sen takia varmaan tuli vähän erilaisia sanontoja. Ja varmaan Sirkuksella mä ensimmäisen kerran ajattelin, että minähän en rupea kirjoittamaan mitään kirjakieltä, sehän on ihan älytöntä koska enhän mä puhu niin. Se oli merkittävä muutos.
Moneen muuhun Lindholmin albumiin verrattuna Tivoli rönsyilee tyylin ja tunnelman puolesta vain hillitysti. Kokonaisuus soi rauhallisena ja yhtenäisenä, ja Anssi haluu tanssii -kevennystä lukuun ottamatta jopa suhteellisen vakavana.
– No en mä vakavuudesta tiedä, mutta on siellä hirveän arkisia aiheita, Lindholm toteaa.
– Eikä arkisuudessa ole mitään pelättävää. Kysymys on siitä, miten sitä lähestyy. Edestä, takaa, sivulta, ylhäältä vai alhaalta.
Tivoli on rakkauslevy. Teeman sisällä sen tunnelmat vaihtelevat surusta onneen.
– Mä mietin vaikka, että ok, tämä on rakkauslaulu, mutta mä en nyt mene siihen ihan saakelin hölmöön juttuun, vaan lähdenkin eri puolilta. Mukana on kaikki: ilot ja surut, hyvät ja pahat.
Vaikkei Lindholm Tivolia täysin vakavana levynä pidäkään, hän myöntää, että maailman tola on vaikuttanut levyn tunnelmaan.
– Ehkä tämä ilmapiiri vaikuttaa. Kaikilla ihmisillä on koko ajan jonkinlainen paine. Selvittiin yhdestä jutusta, sitten on taas uusia huolia ja nyt ei tiedä taas yhtään mitä on tulossa. Ja sellainen nykyajan itsekkyyden korostaminen ja minäkeskeisyys, kyllä se jossain vaiheessa pakostakin ajaa konfliktiin, koska ihmisten tyytymättömyys kasvaa.
Lindholmin lauluissa on usein laulettu itsekkyyttä vastaan ja toisten kunnioittamisen puolesta.
– Joo, mutta toisaalta on pakko myöntää, että joskus sitä on itsekin ollut ihan helvetin itsekäs. Ei sitä voi kieltää.
Onko se piirre vähentynyt vuosikymmenten myötä?
– No on, totta kai. Olisihan se nyt helvetti, jos ei seitsemänkymppisenä tajua mitään paremmin… mutta toisaalta, kyllä mä tunnen seitsemänkymppisiä, jotka ei tajua mitään.
Mitä luulet, että Sirkuksen aikainen Dave olisi ajatellut, jos olisi tiennyt millainen ura sinulle rakentuu ja missä olet 70-vuotiaana?
– Ensinnäkään mä en ajattele tätä lainkaan urana, koska kyse on siitä, että mä olen mennyt pitkälti vaiston mukaan. En ole välttämättä tehnyt sitä, mitä olisi kannattanut tehdä seuraavaksi. Kai se on alitajuinen juttu.
– Silloin oli lähinnä innoissaan, että sai tehdä mitä halusi. Ja kuitenkin oli kriittinen, koska muistan kun Sirkus tuli ja kuuntelin sen läpi, niin siellä oli vaikka kuinka paljon juttuja, joita olisin halunnut tehdä eri lailla.
Sirkusta pidetään kuitenkin yleisesti yhtenä paitsi sinun tuotantosi myös koko suomirockin tärkeimmistä teoksista.
– Nuo on sellaisia juttuja, mihin ei voi itse vaikuttaa lainkaan. Ja jos suoraan sanotaan, niin ne tunnetut biisit, mitä mulla on, niin en mä silloin tehdessäni kuvitellut, että niistä tulee sellaisia.
Mitä itse pidät avainteoksinasi?
– Levyjen tekeminen on elämän tallentamista.
– En ymmärrä sitä, että ihmiset sanoo, että on jotain välitöitä, mun mielestä se on vähän sama kuin puhuisi, että on jotain välielämää. Ethän sä jätä yhtään vuotta väliin, se vuosi voi olla vain vähän merkityksettömämpi kuin joku toinen.
– En mä nosta omista levyistäni mitään erityisesti, mutta sitten toki jos ajattelee, niin kyllähän Sirkus muutti mun tilannetta, ja samoin teki Rock’n’Roll Bandin levy (1975), ja myös Bluesoundsin eka (1980). Ja olihan Donnerin kanssa tehty Aino (1982) aika erikoinen veto. Onhan niitä, mutta on siinä välilläkin vaikka mitä.
Huumori on ollut Lindholmin tuotannossa läsnä aina, sekä teksteissä että musiikissa.
– Monet on pitäneet mua helvetin vakavana, että mä olen viimeksi nauranut kaksi ja puolivuotiaana tai jotain sellaista. Mikä on ihan älytöntä, eikä pidä paikkaansa.
Toisaalta on aika vaikea pitää tosikkona ihmistä, joka on esimerkiksi julkaissut palindromilevyn Simo Frangénin kanssa (Tana! Hitit ihanat!, 2017).
– Mä halusin heti lähteä siihen, koska se kuulosti helkkarin hyvältä idealta. Mehän ei uskottu, että yksikään levy-yhtiö haluaa julkaista sitä, mutta loppujen lopuksi Salmen Topi (Turenki Records, Emsalö Music) otti sen, ja siitä lähti meidän yhteys. Mä ajattelin, että jos tämä äijä julkaisee tämmöistä niin mulla ei ole mitään hätää.
Huumorinsa juuret Lindholm paikantaa etenkin yhteen nuoruutensa idoliin.
– Spike Jones oli aivan hillitön humoristi. Esimerkiksi Jatsikansa tulee -biisin kazoo on ihan Spike Jonesia. Muistan ajatelleeni, kun joskus kuuntelin Zappaa 60-luvulla, että sekin on varmasti kuunnellut Spike Jonesia, ja myöhemmin luinkin, että ensimmäisiä levyjä mitä Zappa osti oli Spike Jonesin levy.
Suitsutusta Lindholmilta saa myös Jope Ruonansuu, jonka hän antoi ilomielin versioida omiakin biisejään.
– Se oli mukava mies. Mä sanoin hänelle, että saat tehdä mun biiseillä ihan mitä haluat. Mutta mun mielestä Ruonansuun paras juttu oli kuitenkin se Pieni Hiace, siis sehän oli Kuosmasen Sakun Pieni sydän.
Onko sinulla paljon toteutumattomia haaveita?
– On, vaikka kuinka. Tälläkin hetkellä on taas yksi uusi viritys menossa, mutta se ei ole vielä ajankohtainen. Että pysytään nyt tänään vain tässä.
Teksti: Mikko Meriläinen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 10/23.