Millaisia ovat varhaisimmat kitaroihin liittyvät muistikuvasi?
– Usko tai älä, mutta ennen kuin aloin ylipäänsä soittaa, näin siitä unia. Tapailin kitaralla jotakin kimuranttia sooloa, ja yleisö hurrasi edessäni. Niin, uskonko enneuniin? Kai se on vähän pakko.
– Perheemme asui rauhallisella omakotitaloalueella New Yorkin King’s Parkissa, ja se oli inspiroivaa seutua. Kaikissa seutukunnan taloissa oli nimittäin autotalli. Ihan jokainen talli ei myöskään ollut autojen täyttämä, joten eräänlaisia treenikämppiä oli tarjolla yllin kyllin. Vielä suurempi onnenpotku oli toki se, että (tulevat Dream Theaterin jäsenet) Kevin Moore ja John Myung sattuivat asumaan lähistöllä. Sain jo varhain huomata, että samanhenkiset kaverit löytävät pian toisensa.
Millainen oli ensimmäinen oma kitarasi?
– Se oli joku nylonkielinen akustinen. Kielet olivat korkealla ja sointujen ja muiden juttujen harjoitteleminen oli suorastaan tuskallista, joten soittoinnostukseni oli koetuksella heti alkumetreillä. Onneksi sain myös sähkökitaran aika pian, eikä se sitten ollut enää lainkaan tuskallista. Saatoin treenata kahdeksankin tuntia päivässä, ja rakastin jokaista hetkeä. Tai niin ainakin muistelen!
– Jos katselen oman urani ensimmäisiä askelia, minun täytyy kiittää Kevin Moorea. Erään kerran kävi niin, että hänen luokseen kokoontui sekalainen joukko aloittelevia soittajia. Minun oli tarkoitus katsella näitä jammailuja, mutta heidän kitaristinsa ei sitten ilmestynytkään paikalle. Kevin tiesi minun soittavan, ja vedimmekin sitten ainakin Neil Youngin Hey Hey, My My (Into The Black) -kappaleen. Homma kuulosti todennäköisesti aivan hirveältä, mutta minä olin aivan haltioissani, sillä muiden kanssa soittaminen oli ehdottomasti parasta ikinä.
Mitkä artistit tai bändit tekivät sinuun suurimman vaikutuksen nuoressa iässä?
– Rakastin jo poikasena Black Sabbathia, Led Zeppeliniä ja erityisesti Rushia. Iron Maidenin The Number Of The Beast ja Ozzy Osbournen Diary Of A Madman iskivät lekan lailla. Yhtä lailla intoilin Al Di Meolasta, Stevie Ray Vaughanista ja Steve Morsesta. SRV:n versio Jimi Hendrixin Voodoo Chilestä inspiroi minua todella vahvasti, ja niin teki myös Steve Morse Bandin The Introduction -albumi (1984). Treenasin niin kauan, että osasin soittaa sen alusta loppuun. Pari vuotta myöhemmin jysähti taas, sillä Metallica julkaisi Master Of Puppetsin. Olin tuolloin aloittanut opiskelun Berklee College Of Music -koulussa Bostonissa, ja kuuntelimme Master Of Puppetsin kerta toisensa jälkeen.
Tapasit Bostonissa myös Dream Theaterin pitkäaikaisen rumpali Mike Portnoyn.
– Meistä tuli heti ystäviä. Olimme molemmat kotoisin New Yorkin Long Islandilta, ja pidimme samoista bändeistä. Ei siinä tietenkään mennyt kovin kauan, kun aloimme soittaa yhdessä.
Images And Words -albumi (1992) osoittautui Dream Theaterin läpimurroksi isomman yleisön tietoisuuteen.
– Meillä oli onnea matkassa. Images And Words oli kiistämättä hyvä albumi, mutta sen julkaisu osui mahdollisimman huonoon ajankohtaan. Grungen aallot löivät korkeina, ja progressiivinen metalli oli äärimmäisen epämuodikasta. Kiersimme levyn julkaisun jälkeen ympäri Yhdysvaltoja pakettiautolla, ja soitimme hämärissä rokkiluolissa pienille yleisöille – eikä juuri ketään tuntunut kiinnostavan. Ja jos paikalle tulikin jotain porukkaa, he lähinnä naureskelivat ja kyselivät, että miksi teidän biisinne ovat noin älyttömän pitkiä ja miksi te ”ylisoitatte” koko ajan.
– Sitten tapahtui jotakin odottamatonta, sillä Pull Me Under -kappaleesta tehty musiikkivideo alkoi saada näkyvyyttä MTV:lla. Television voima oli tuolloin todella kova, ja huomasimme sen ihan konkreettisesti: yhtäkkiä keikkojen yleisömäärät alkoivat kasvaa nopealla tahdilla. Soitimme ilta illan jälkeen yhä isommissa paikoissa, eikä meidän tarvinnut enää vilkuilla taakse.
Eräs Dream Theaterin varhaisista Suomen-keikoista tapahtui Nummirockissa juhannuksena 1998. Olen ymmärtänyt, ettet ole vuosien saatossa unohtanut festivaalia.
– En todellakaan! Aloitetaan vaikka backstage-tunnelmista. Paikalla olivat myös Pantera ja Slayer, ja viina virtasi aikamoisella tahdilla. Meidän oli tarkoitus soittaa tämän hurjan kaksikon jälkeen, emmekä tietenkään voineet ottaa kulaustakaan ennen keikkaa. Dream Theaterin biiseistä ei nimittäin suoriudu kunnialla, jos keskittyminen ei ole sataprosenttista.
– Sitten Slayer myrskysi lavalle, ja setti taisi alkaa Hell Awaitsilla. Keikka oli silkkaa teurastusta alusta loppuun. Sitten tuli Panteran vuoro… Bändin osalta se oli vähintään yhtä hurjaa ajoa, mutta ero Slayeriin tuli siinä, että myös Panteran henkilökunnan meininki oli kahjoa. Esimerkiksi rumpali Vinnie Paulin teknikko oli melkoinen sekopää. Siinä missä rumputeknikko yleensä istuu rauhassa ja seuraa muusikon touhuja, tämä kaveri hyppi ja riehui ympäriinsä aivan raivopäisenä. En ole nähnyt ikinä mitään vastaavaa.
– Muistan myös sen, että lavalla oli ämpäri. Olisiko ollut useampiakin? Mietin aikani, että miksi lavalla on sankoja. Vastaus selvisi, kun basisti Rex Brown juoksi yhtäkkiä erään ämpärin luokse, ja yrjösi sinne oikein kunnolla. Kesken biisin oksentaminen oli aivan normaalia!
– Arvaapa kahdesti, miten kivaa oli nousta estradille tämän tuholaiskaksikon jälkeen? Ei kovin kivaa. Taisimme silti suoriutua omasta osuudestammekin ihan kohtalaisesti.
Mitä ajattelet Panteran uudesta tulemisesta?
– Vakoilin joitakin YouTube-tallenteita. Bändi näyttää olevan kovassa iskussa, eikä Zakk Wyldeä parempaa Dimebag Darrellin paikkaajaa voi löytää. Zakk oli myös Dimebagin ja Vinnie Paulin henkilökohtainen ystävä, joten siinäkin mielessä hän on osuvin mahdollinen kitaristi nyky-Panteraan.
– Wyldestä puheen ollen: järjestän Guitar Universe 4.0 -tapahtuman Floridassa elokuussa, ja myös Zakk on tulossa paikan päälle opettamaan ja soittamaan. Tuskin maltan odottaa!
Teksti: Timo Isoaho
Lue koko haastattelu Soundista 6/23.