Suomalaisen rockin nousussa 1980-luvun alussa suurten nimien varjossa tapahtui paljon muutakin huomionarvoista. Kuten esimerkiksi se, kuinka naiset tulivat aktiivisesti rockin pariin ja miten heihin suhtauduttiin.
Tässä kehityksessä ehkä tärkein yksittäinen henkilö oli Liisa Akimof (s. 1962), joka opiskelijakavereineen perusti vuonna 1982 Tavaramarkkinat- yhtyeen. Bändi henkilöityi kitaristi- laulaja Akimofiin, koska hän oli tarpeeksi rohkea haastamaan naisten mukaantulosta hämmästyneet toimittajat.
Jo bändin osallistuminen rockin SM-kisoihin aiheutti polemiikkia, kun ”tilaa annettiin kömpelölle taiteilulle, subjektiivisesti painotetulle luovuudelle”, niin kuin Mikko Alatalo tv juonnossaan närkästyneenä kertoi. Piikki oli yhtä lailla suunnattu kisan voittaneelle 22-Pistepirkolle, mutta myös Tavaramarkkinoille, joka teki esiintymisestään spektaakkelin.
Eikä palaute tähän loppunut, vaan tunnetutkin miesartistit purkivat lehtien palstoilla kiukkuaan kuviot uudella asenteellaan haastaneet tulokkaat. Keikkamainoksissa saattoi lukea, kuinka kannattaa tulla katsomaan, kun naiset soittavat ihan itse.
Akimof ei tästä hätkähtänyt. Hän oli ollut pahemmissakin paikoissa, kuten vaihto-oppilaana Argentiinassa muutamaa vuotta aiemmin, jossa ihmisten mielipiteitä valvoi sotilasjuntta. Kärkevä ja kaikkea kyseenalaistava nuori Akimof meinasi tulla karkotetuksi vakoojana ja kommunistisena agitaattorina.
Rock oli Akimofille käyty läpi jo kahden Tavaramarkkinat-albumin (Tilikirja, 1983, ja Lievä kosto, 1985) aikana. Muille bändin jäsenille alkoi tulla elämään muutakin. Akimof aloitti soolouransa, jonka aikana hän julkaisi neljä albumia kolmen vuoden välein (Alkava pimeä vuodenaika (1987), Teen maailman (1990), Primadonna (1993) ja Valopää (1996)).
Sitten oikeat työt hyydyttivät musiikkiuran, joka jäi kuitenkin kytemään sen verran, että sen sai käynnistettyä viime vuonna kunnolla uudestaan, kun Akimof uusine taustajoukkoineen ryhtyi yleisön pyynnöstä kasaamaan uutta albumia. Syntyi ihastuttavan monipuolinen, räävitön, pohdiskeleva ja tunteellinen Kaikenlaista uutta tulossa.
Vaikka Akimof on julkisuudesta vetäytynyt enemmän tv-tuottajan rooliinsa, hän on yhä ihanteellinen haastateltava. Hän puhuu nopeasti ja viljelee ironiaa ja sarkasmia niin tiuhaan, että on aivan perusteltua olla huolissaan, kuinka se painetussa muodossa välittyy.
Olit aloittanut omien biisien teon jo ennen kuin Tavaramarkkinat nousi julkisuuteen 1982. Millaisia nuo kappaleet olivat?
– Olin aloittanut tekemään niitä jo ihan pikkuisena siksi, että mulla oli musiikinopettajana säveltäjä Kari Rydman. Hän kannusti jo ekalla luokalla, että tehkää biisejä. Mä tein, ja Rytky kierrätti kuplavolkkarilla minua ja kahta luokkatoveria erilaisissa tapahtumissa esittämässä näitä jäätäviä lauluja. Muistan niistä yhden. Sen nimi on Oli kuusikossa pimeää: ”Oli kuusikossa pimeää / Joo joo / Oli kuusikossa pimeää / Joo joo / Mä en sinne palanne enää koskaan / Ei ei”. Olen tehnyt tuon kuusikkolaulun seitsemänvuotiaana, mutta miksi mä olen sanonut ”palanne”?
– Sitten mulla oli aktiivinen luontoaktivistikausi. Meillä oli silloin sellainen Hyyppä-trio. Käytiin Luontoliiton karkeloissa ja muissa kulttuuritapahtumissa. Tein hirveästi lauluja riippuen siitä, mikä eläinlaji oli uhanalainen tai mitä ajankohtaista tapahtui luonnossa. Olin jossain ihme tapahtumassa, kun kirjailija Juhani Peltonen kuuli niitä lauluja ja tuli sanomaan, että tyttö, sinusta pitää tulla runoilija. Sitten hän lähetti mulle kaikki runokirjansa. Se oli mulle 15-vuotiaana hirveän merkityksellistä.
– Sen jälkeen ampaisin Argentiinaan uudenlaisten elämysten äärelle. Silloin siellä oli vielä sotilasjuntta, mikä oli pikkaisen jäätävää. Mutta siellä lauloin paitsi kaupungin kuorossa näitä heidän sävelmiään, myös opin soittamaan kitaraa ja polttamaan tupakkaa. Silloin ryhdyin myös säveltämään argentiinalaisten runoilijoiden tekstejä. Innostuin hirveästi esimerkiksi Chico Buarquesta ja tällaisista, joita siellä silloin kuunneltiin. Sieltä palattuani ja lähdettyäni opiskelemaan tein vaan niitä biisejäni. Oli hirvittävä rahapula, joten änkeydyin kitaroineni kaiken maailman raittiuskahviloihin, että sai jostain viiskymppiä.
– Sitten perustettiinkin jo Tavaramarkkinat huumorinumeroksi valtsikan tai sosiologian opiskelijoiden bileisiin. Soitettiin jotain M.A. Nummisen biisejä, mutta myös niitä minun keksimiäni biisejä. Meitä ruvettiin pyytämään kaikkien osakuntien ja opiskelijajärjestöjen bileisiin ja sitten me päädyttiinkin saman tien rockin SM-kilpailuihin Lepakkoon. Voitettiin Hesan karsinnat katastrofivuonna 1982. Finaalissa Pistepirkot voitti, Yö oli kolmas, Tavaramarkkinat neljäs. Toinen oli JSS, vantaalainen bändi, joka osasi oikeasti soittaa ja niillä oli oikeanlaiset vehkeet. Ei mitään nokkahuilumeininkiä, niin kuin Pirkoilla ja Tavaramarkkinoilla.
Varmaankin juuri Argentiinasta tarttui mukaasi bossa nova, joka kuuluu yhä musiikissasi?
– Just tuossa iässä musiikki iskee todella lujaa ja muhun iski se bossa nova -maailma. Myös Mercedes Sosa oli todella vaikuttava. Tietynlainen rytmiikka yhdistettynä semmoisiin jazz-harmonioihin tulee sieltä. Mun mielestä bossa nova on vaan maailman makeinta musaa.
– Olen aikoinaan kääntänyt Liisa Taville ihan pokkana Chico Buarquen biisin O Que Será? (Miten käy) portugalista. Espanjaa siis osaan. Se ristiriita on musta tosi kiinnostava, kun lauletaan ihan mielettömiä juttuja leppoisalla svengillä. Ne on oppineet naamioimaan paljon asioita.
Tuon ajan Tavaramarkkinoista tehdyt haastattelut ovat vähintäänkin mielenkiintoisia. Eikö suomalainen kulttuurielämä ja yhteiskunta vaan tosiaan ollut valmis teihin? Monikaan ei tuntunut ymmärtävän, miksi ihmeessä olitte perustaneet koko bändin.
– Konteksti oli silloin täysin toisenlainen. Sukupuoliroolit musiikkiteollisuudessa olivat todella jämähtäneet. Ei ollut mahdollista edes puhua asioista ilman, että siihen tuli se naisnäkökulma. Mua häiritsi ihan hirveästi se, kun multa kysyttiin, mitä puolet ihmiskunnasta on mistäkin asiasta mieltä. Mä jouduin nuoreksi vihaiseksi naiseksi, ja mua ärsytti se ihan hirvittävästi.
– Tavaramarkkinat oli otollinen dissaamiselle ja piikikkäille kommenteille. Sitten siinä oli vielä se hemmetin feminismi. Tavaramarkkinoiden nimikin oli markkinatalouskriittinen, puhutaan taloudesta eli tavaramarkkinoista, mutta puhutaan myös naisten jakamasta tavarasta. Ihan tahallaan keksittiin se nimi, oltiin sosiologeja suurin osa.
Ymmärrettiinkö tätä kaksoismerkitystä?
– Ei varmaan kukaan tajunnut sitä. Muistan, että oli sellaisia keikkoja, joilla meillä oli päällä vaaleanpunaiset farkut, joihin jätettiin hintalaput kiinni. Tällaista provoa. Niin kuin siellä rockin SM-kisoissa: oli hääpukua, go-go-tanssijaa, tällaisia naisstereotypioita.
Olit jo tuolloin huomiota herättävän itsevarma ja sanavalmis. Oliko se luonteenpiirre vai tilanteen vaatima rooli?
– Ensinnäkin mua vitutti hirveän monet toimittajat. Erityisesti suorissa lähetyksissä pistin niille luun kurkkuun (naurua). Me ollaan puhuttu tästä basisti Eve Undergroundin (Hirvonen) kanssa – joka on edelleen hyvä ystäväni – että verrattuna tähän aikaan, me ei edes otettu uhriutumista vaihtoehdoksi. Idiksenä oli, että jumalauta, hoidetaan tää homma, otamme vallan, teemme mitä haluamme. Ei silloin ollut mitään turvallisia tiloja. Se ei ollut mitenkään ”sensitiivistä” aikaa, sanotaan näin.
Millä mielellä katsot Tavaramarkkinoiden perintöä nykypäivässä? Se oli lyhyt aikakausi, mutta merkitykseltään iso. Moni muistaa koko yhtyeestä vain Kevät-kappaleen, joka ilmestyi aivan bändin viime metreillä. Koetko, että muutkin ihmiset näkivät tekemisienne arvon vai oliko se vaan ”bändi, joka teki sen Kevään”?
– Sen bändin merkitys oli pitkässä juoksussa muussa kuin musiikillisessa ilmaisussa. Se oli jonkinlainen tienraivaaja. Parin albumin verran laulettiin omia biisejä. Se ei ollut tapana musiikkiteollisuudessa. Jatkui vielä hirveän pitkään, että mimmeille tehdään biisit. On joku eukko, josta leivotaan tähti ja sille tehdään kamaa, jota kuvitellaan jonkun kohderyhmän haluavan. Me tehtiin omaehtoisesti, mitä mieleen tuli siinä elämäntilanteesta.
Tuliko tv- ja muut toimittajan työsi sitä kautta, että olit jo valmiiksi esillä? Haluttiinko sanavalmis, jo julkisuudesta tuttu kasvo siihenkin rooliin vai oliko sinulla itsellä omaa kiinnostusta sellaiseen jo aiemmin?
– Mulla oli kiinnostus saada jostain rahaa (naurua). Varmaan samoihin aikoihin, kun Tavaramarkkinoita perusteltiin, tarjosin juttua radiolle siitä, kuinka poliisien pamput ovat kasvamassa. Olin kova mielenosoitusihminen monissa asioissa ja pelotti meidän puolesta, että mitä ne tekevät niillä vielä pidemmillä pampuillaan. Tuoko pamppu turvallisuutta? oli ensimmäinen radiojuttuni.
– Sitä kautta tuli ilmi, että nuortenohjelmiin haettiin kesätoimittajia. Tämän pampputeokseni jälkeen mulla oli jo näyttöjä päästä sinne. Sitten olin tietysti kova puhumaan. Pääsin tekemään sinne jotain hanttihommia. Sitä kautta aukesi se radioura. Radio-ohjelmia tein monta vuotta. Sieltä kysyttiin telkkarin nuortenohjelmiin. Siellä me tehtiin Hectorin kanssa sellaista ohjelmaa kuin Studio Studio, joka oli niin pienibudjettinen, että jouduttiin itse myös näyttelemään suurin osa rooleista. Markku Arokanto oli myös keskeinen tekijä.
– Kun Hector oli meillä vieraana Arto Nybergissä, muistin sen hauskimman sketsin. Peppi Pitkätossusta oli tullut porvari, kun sillä oli niitä kultarahoja. Mä olin Peppi, jolla oli saatanasti rahaa. Oltiin sovittu Suomen pankin edustalle ihan oikea tapaaminen Ben Zyskowiczin kanssa. Sinne me tultiin avoautolla. Herra Tossavainen oli kasvanut isoksi eli siitä oli tullut gorilla. Siellä gorillapuvun sisällä on Hector.
Suomi oli silloin henkisesti vieläkin pienempi maa. Olit televisiossa, tuntuiko että olit julkisuuden henkilö?
– Joo. Kyllä multa pyydettiin milloin mistäkin mielipiteitä. Aika pian laitoin kuitenkin stopin sille, että mitä mieltä olen pääsiäistarjoiluista. En tykännyt niistä naistenlehtijutuista enkä olla ylipäätään mediassa, koska silloin kun puhuttu sana muutetaan kirjalliseen muotoon, siitä puuttuu sävyt, kuten milloin henkilö on itseironinen. Kun se irrotetaan ilmaisusta, niin ihmiset vaikuttaa ihan idiooteilta. Huomasin, että mä vaikutan ihan idiootilta. En tunnistanut itseäni ollenkaan niistä jutuista. Sen jälkeen en ole ollut kauhean innostunut haastatteluista.
Ensimmäinen soololevy ilmestyi melko pian Tavaramarkkinoiden lopetettua. Halusitko silloin vain tehdä erilaista musiikkia?
– Tavaramarkkinoiden aikaan tein myös biisejä, jotka ei sopinut sen bändin ilmaisuun. Nykyisin sanottaisiin konseptiin. Sellaista vähän bossanovahtavampaa ja jazzahtavampaa. Tavaramarkkinat oli suorempaa menoa. Halusin tehdä enemmän sellaista, mitä olin tehnyt myös nuorempana paljon. Tuossa vaiheessa ihmiset saa työpaikkoja, perustaa perheitä, muuttaa eri puolelle Suomea. Kokoonpanot vaihteli koko ajan, oli erilaiset elämäntilanteet. Silloin tuli se soololevyjuttu.
Lista-ohjelmassa vuonna 1996 sanoit, että uutta materiaalia on jo tehty paljon. Uusi levy olisi tulossa piankin. Ei tullut.
– Julkaisemattomia tekeleitä on. Biisien työstäminen valmiiksi ja niiden tuotanto on aika vaativaa. Samaan aikaan piti tehdä miljoonaa muuta asiaa, käydä päivätöissä, ties mitä milloinkin. Jos et ole päätoiminen muusikko, se on vaikeata.
Eli aktiivisin musiikintekokautesi loppui oikeiden töiden myötä?
– Oikeat työt vei aikaa. 1996 perustin oman tuotantoyhtiön. Siitä tuli valtava urakka. En osannut kuvitellakaan, kuinka paljon koko homman pyörittäminen vie resursseja. Sitä teen edelleenkin, telkkarihommia.
– Tosin tein musaa niihin telkkarijuttuihin. Soolokeikoilla olen esittänyt kappaletta Harvoin tarjolla, jonka Elisa Korjus laulaa. Kaunis bossa nova -biisi, jota on myös Akimowskaja Sisters & Brosin kanssa keikoilla vedetty. Tein siis vuonna 2007 draamasarjaan Harvoin tarjolla albumillisen biisejä. Se on kyllä edelleen ihan jees.
Luovuitko kokonaan muusikkominästäsi vai teitkö esimerkiksi keikkoja?
– Jonkun verran oli erilaisia soolokeikkoja ja erilaisissa yhteyksissä duokeikkoja milloin Eeva Koivusalon, milloin Aija Puurtisen, milloin kenenkin kanssa. Muttei mitenkään järjestelmällisesti. Aijan kanssa tehtiin myös spektaakkeli Il Mondo. Death Hawksin kaverit oli täällä just käymässä ja lainasin niille keikoille meidän mielettömiä siipiä ja kultapukuja. Il Mondo oli ”italialainen” discoduo (naurua). Siihen mä tein myös paljon espanjankielisiä kappaleita. Ne oli ihan discoa. Niitä ei ole levytetty, mutta me ollaan esitetty niitä erilaisissa spektaakkeleissa performatiivisesti.
Teksti: Antti Luukkanen
Lue koko haastattelu Soundista 1/24.