Honey B & T-Bonesin esikoislevy Anytime ilmestyi jo vuonna 1985. Sen jälkeen bändi on vääntänyt lähes tauotta keikkaa ja levyjä, ja 25 vuoden takainen perusblues on kokenyt aikamoisia muodonmuutoksia. Rumpali on vaihtunut kuusi kertaa, mutta laulajabasisti Aija Puurtinen ja kitaristilaulaja Esa Kuloniemi ovat huomanneet yhtyeen muuttuneen elämäntavaksi.
Nyt ilmestyvä uusi albumi Walking Witness osoittaa, että omaperäisen linjan kehittänyt bändi ei osoita vanhenemisen tai leipääntymisen merkkejä. Kaikessa soi yhä blues – mutta raikkaana ja elinvoimaisena.
Honey B & T-Bones työstää ajatonta musiikkia. Esa Kuloniemi huomauttaa sen johtuvan siitäkin, että mukana on ollut jo pitkään elementtejä monesta suunnasta.
– Vähän samalla tavalla kuin 1960–70 -lukujen vaihteessakin tehtiin musaa, Esa sanoo. – Kuuntelin esimerkiksi juuri Terry Reidin The River -levyä. Siinä soittaa legendaarinen rumpali Conrad Isidore. Sitä kuunnellessa ajattelin, että tänä päivänäkin tehdään ihan tätä samaa juttua. Blues on perustana, mutta lopputulos on rytmillisesti rikas, sitä rikotaan koko ajan. Siinä vaiheessa rupesi jo olemaan käsitys korkeammasta afroamerikkalaisesta polyrytmiikasta. Rumpalit osasi soittaa rockpuolellakin, ja usein käytettiin mustia rumpaleita. Silloinhan tuli nämä kaikki Little Featit ja muut, jotka ammensi rytmisesti New Orleansista.
Tätähän juttelu Esa Kuloniemen kanssa on! Mies pudottelee koko ajan soittajien nimiä ja analysoi musiikkia.
Mutta tosiaan, jos Honey B & T-Bones soitti uransa alkuaikoina varsin suoraviivaista bluesia, on sen musiikki sittemmin jalostunut erilaisten kokeilujen kautta nykyiseen muotoonsa, jossa eri vaikutteet yhdistyvät sulavasti toisiinsa. Kyse ei ole näyttämisen tarpeesta vaan kyvystä luoda omintakeista musiikkia.
– Onhan tuossa mukana jazziakin, sillä nimenomaan rytmisellä puolella tapahtuu koko ajan kaikenlaista pientä. Siksi me käytämmekin keikoilla rumpalimme Jaska Lukkarisen lisäksi Mamba Assefaa perkussionistina silloin, kun se on taloudellisesti mahdollista, ja välillä vaikkei olisikaan. Ihan vaan sen takia, että me ollaan pyritty sitä kautta laajentamaan bändin soundia. Sillä pystyy saamaan juttua värikkäämmäksi ja isommaksi ihan toisella tavalla kuin jos ottaisi vaikka toisen kitaristin tai keyboard-soittajan tai fonistin.
Esa myöntää, että vuosien varrella on oppinut myös hillitsemään omia tulkintojaan. Uudella levyllä Aija Puurtinen laulaa iholle tulevan pehmeästi, vaikka hän pystyisi helposti rikkomaan ääntä, luomaan hyökkäävän overdrive-soundin. Samaten Esa pitää kitaransoittonsa aisoissa.
– Rupesin tajuamaan sessioiden aikana, että tämä levy edustaa aika horisontaalista linjaa, Esa sanoo. – Sillä tarkoitan sitä, että siinä ei perinteisessä mielessä tapahdu hirveästi, vaan musiikissa on enemmän pitkää kaarta. Mä en mene poikittain tai pystysuorassa eri kielillä enkä nyplää perus-slidelickejä. Tässä kaikki on pitkää legatojuttua. Ei ole mitään näyttämisen tarvetta, vaan soolot pyrkii palvelemaan biisiä, olemaan osa sitä.
– Ei mulla ole tosiaankaan mitään tarvetta olla kitarasankari. Toisaalta ei ole mitään sellaistakaan vastaan! Joskus kun keikkatilanteessa iskee se vaihde päälle, täytyyhän sitä tehdä!
Esa myöntää, että levyn tekeminen ei ole aina niin harmonista yhteiseloa. Hänellä ja Aijalla on kummallakin omat vankat mielipiteensä, ja joskus studiossa tapellaan reippaasti.
– Toisaalta me ollaan ehkä tässä vanhemmiten tajuttu, että antaa toisen hoitaa tuo oma tonttinsa. Siinä mielessä tähän hommaan on tullut mukaan vähän respektiäkin. Meillä on nyt bändinä aika hyvä tiimi, ja rumpalimme Jaska on hirveän luova tiimityöskentelijä. Treenit ovat hyvin hedelmällisiä, kukaan ei ole passiivinen.
– Tietenkin jokainen soittaja ajattelee jälkeenpäin, olisiko sen ja sen kohdan soittaa paremmin. Olen vaan ottanut sellaisen linjan, että jossain vaiheessa päätän että tämä on nyt tässä.
– Me tehtiin tätä levyä varten reippaasti töitä, treenattiin paljon, kehiteltiin sovituksia, ja silti se prosessi eli vielä studiossakin. Me keksittiin jopa siellä asioita, jotka mun mielestä oli erinomaista.
– Me ruvettiin pääsemään tällaiseen työskentelytapaan ehkä joskus vuonna -95, ja totta kai se on kiinni aina myös muista yhteistyökumppaneista. Eli useimmiten rumpaleista. Sen takia meilläkin vaihtuu rumpali aika ajoin. Eivät ne niinkään vaihdu henkilöpoliittisista syistä. Ei ole ollut riitautumista tai vastaavaa. On vaan tullut sellainen vaihe, että jostakin meidän on riivittävä se inspiraatio, ja eri rumpaleilla on erilaista energiaa, mitä ne tuottaa meidän juttuun.
Fiiliksiä ja purkautumista
Uuden Walking Witness -levyn biisit on merkitty Aijan sävellyksiksi, mutta sovitukset on tehty kimpassa ja Esa vastaa taas suurimmaksi osaksi teksteistä. Ja onpa kahdessa biisissä tekstitysapua saatu Palefaceltakin.
– Palefacen kanssa tehdyssä Doomsday Bluesissa tavallaan kaksi eri moodia taistelee keskenään, Esa Kuloniemi sanoo. – Biisi itse asiassa lähti siitä, kun viime kesänä oli se pahaenteinen myrsky Helsingin yllä, mutta se voisi yhtä hyvin kertoa vaikka suomalaisen tai yleismaailmallisen äänilevyteollisuuden kuolemasta. Se on vain luonnonlaki, joka on hyväksyttävä!
– Muuten teksteissä on ihan klassisia teemoja ja metaforia. Toisaalta Guru Demoniin sain idean, kun vähän yli vuosi sitten kävin muutaman kerran akupunktiossa. Mulla oli olkaniveltulehdus, ja joku suositteli akupunktioon menoa. Hoidon antaja kertoi, että on tuhansia vuosia vanha intialaisen lääketieteen mielisairausoppi, joka lajittelee mielisairauden aiheuttajiksi kahdeksantoista eri demonia. Myös joku buddhistinen lääketiedeoppi on listannut nämä samat kahdeksantoista mielisairauden aiheuttajaa, ja yksi niistä on gurudemoni.
– Se väijyy sopivalla resonanssitasolla herkkää bodia, ja ottaa sen sopivassa tilanteessa omaksi äänitorvekseen ja alkaa puhua sen kautta. Charles Manson, Hitler, Jim Jones ja kumppanit, kaikki karismaattiset tapaukset voisivat olla sen opin mukaan tällaisia keissejä. Tuli mieleen, että kun joskus näkee ostareitten pihoilla jonkun äijän saarnaavan Raamattu kädessä, että onkohan tuo raukka joutunut gurudemonin valtaan. On pakko lähteä paasaamaan.
– Vaikka olemme musiikillisesti bändi, kulttuurin ja filosofian suhteen Aija ja minä ollaan valveilla vähän erilaisilla alueilla, Esa selittää. – Kolataan erilaisia laatikoita ja joillakin alueilla ne sitten välillä yhdistyy. Meillä ei ehkä ole mitään varsinaista yhteistä statementtia. Niinpä voisi sanoa, että tämä levy on jälleen maailmanmenon havainnointia, ei mitään todistelua. Erilaisia ihmiskohtaloita, erilaisia tilanteita.
– Osaan teksteistä ainekset tulee omasta elämästä, osaan jonkun muun elämästä tai yleismaailmallisista tapahtumista. Osa voi olla ihan dadaa, mutta siinä on kuitenkin jotain joka me voidaan allekirjoittaa jollakin tasolla. Missään tapauksessa meillä ei ole isoa julistusta. Me tuotamme fiiliksiä ja ehkä musiikki on myös purkautumiskanava. Joku voi myötäelää tai kokea omia tilanteitaan tämän musiikin tyvenessä, ja parhaimmassa tapauksessa se toimii terapeuttisena tai rentouttavana tai kiihdyttävänä kokemuksena.
Walking Witnessin päättää levyn ainoa cover-biisi, Johnny Cashin I Walk The Line. Aija tulkitsee kappaleen tehokkaan omaperäisesti, ja keikoilla biisi on yksi yleisön suosikeista. Aiemmin Honey B:n versio on julkaistu Johnny Cashin tribuuttilevyllä ja Paholaisen morsian -kirjan soundtrackilla, mutta nyt siitä kuullaan uudelleen levytetty versio.
– Me ollaan aina haluttu hieroa sitä tulkintaa vielä lisää, ja kun se on kehittynyt keikoilla, me päätettiin että sen voisi tehdä vielä kerran uusiksi. Mutta nyt se saa jäädä tähän, Esa sanoo.
Elämää rundeilla
Aikanaan Honey B & T-Bones kiersi paljonkin Eurooppaa, ja bändillä on yhä ulkomailla omat faninsa. Vieläkin keikkailu maailmalla kiinnostaisi, mutta lapsi, työt ja elämäntilanne estävät viikkokausien rundailun pikkuklubeissa. Se tie sellaisena on jo käyty läpi, viisi vuotta tasaisen tappavaa jauhamista sai riittää.
Toki sekin vaikuttaa asiaan, että soittajat eivät ole taloudellisesti kiinni bändissä. Esalla on toimittajantyönsä ja Aijalla on laululehtoraatti Sibelius-akatemian musiikkikasvatuspuolella. Aija käy myös opettamassa Teatterikorkeakoulussa ja Kaupunginteatterissa.
– Toisaalta meillä ei ole mitään sitä vastaan, että me lähdetään piipahtelemaan Euroopassa lyhyemmillä rundeilla, ja kävimmekin juuri Ruotsissa kolmen keikan viikonlopputurneelle, Esa kertoo. – Ainoa ongelma on saada se jollain lailla järkeväksi ja kannattavaksi. Se vanha pioneeri- ja sissimeininki ja se asenne, ei me enää siihen voida hypätä. Se oli partiolaismeininkiä siihen aikaan, eikä me laskettu sitä, mitä jää viivan alle. Ja kyllähän kahdensadan keikan soittaminen vuodessa oli rankkaa, kun itse oli suurimmaksi osaksi yhdysmiehenä sikäläisten toimistojen kanssa.
Viimeisen kolmen vuoden aikanahan Honey B & T-Bones on tehnyt myös paljon keikkoja Tuomari Nurmion kanssa Hunajaluut-nimellä.
– Se on Handen musaa, ja siinä me luovutetaan itsemme sen käsiin ja jeesataan sitä sen jutussa, Esa sanoo. – On tietyssä mielessä rentouttavaakin vetää niitä klassisen hienoja biisejä ja saada ne toimimaan. Ja vaikka Hande pitää itseään marginaalitaiteilijana, kyllähän sitä huomasi sen keikoilla, miten laajan yleisöpohjan omaksumiksi sen biisit on tulleet. On hienoa nähdä, että se on ihan koko kansan musaa, tämän päivän klassikoita.
– Etenkin juhlarundi Handen kanssa oli minulle sellainen dream come true. Oli luksusta mennä paikan päälle niin että kamat oli laitettu valmiiksi pienintä piirtoa myöten, kaikki tehtiin valmiiksi ja oli cateringit ja kaikki. Kysyttiin mitä haluaisit juoda, ja sitten ne juomat hoidettiin lavalle. Se tuntui minusta jopa hieman oudolta!
Kun Honey B & T-Bonesin uusi albumi ilmestyy huhtikuun alkupuolella, trio aikoo tehdä keikkoja Suomessa hyvinkin intensiivisesti.
– Tämä on kuitenkin meidän pääduuni tai taidemuoto – tuntuu jotenkin kornilta käyttää sellaista sanaa, mutta tämä on se meidän juttu, Esa hymähtää. – Kuka tietää, mihin tässä vielä mennään. Kuka tietää, vaikka vielä nähdään sekin päivä, että tuo meidän oma kundimme on meidän rumpalina. Se nimittäin soittaa jo hyvin rumpuja ja on kovasti musassa kiinni. Jätkän mielirumpali on Buddy Rich, ja se ällistyttää jatkuvasti vanhempiaan. Nyt pitääkin varmaan jo vähän himmata, ettei korni vanhemmuus rupea puskemaan tässä läpi!
– Tämän kevään keikoilla me soitetaan bändin ohjelmistoa hyvinkin pitkältä ajalta. Kun Lukkarisen Jaska tuli rumpuihin nelisen vuotta sitten, se vaati että hän haluaa soittaa myös tiettyjä alkuaikojen biisejä, kun se on aina digannut niistä. Me itse vähän oltiin että jaksaako näitä enää, mutta Jaska on tuonut niihin uutta pirteää näkökulmaa. Mutta Shake Your Moneymaker -tyylisiä kahdentoista tahdin juttuja soitetaan enää aika harvoin.
– Ruotsissa tosin sellaisista pidetään, mutta toisaalta olen huomannut, että Ruotsin blues-scenessä myös meidän rajojen rikkomista on digattu. Toisaalta huomaahan tuon asenteen muuallakin. Gov’t Mule -bändi voi olla esimerkiksi vaikka mitä. Ne voi vetää vaikka Purplen biisin tuosta vaan, jos niillä on sellainen fiilis. Ei mitään rajoja. Mä diggaan sellaista! Mutta on ihan arvokasta, että samalla kunnioitetaan traditioita ja soitetaan joitakin juttuja niin kuin ne traditionaalisesti ollut tapana soittaa.
– Onhan me huomattu Suomessakin vähän sitä asennetta, että osalle bluesjengistä me ollaan liian rock ja yleisrockin kuluttajakunnalle tai tietyille festivaalijärjestäjille me ollaan taas liian blues, vaikka mun mielestä me ollaan niin kuin mikä tahansa indiebändi.
– Sen enempää leuhkimatta me ollaan musiikillisesti hyviä! Tämä on ruokaisaa musiikkia. Meidän ulospäin tuleva juttu koskettaa aika laajaa kansankerrosta, ja mä olen huomannut sen yleismusiikkifestareilla, miksi vaikka Porin Jazzinkin voi lukea tänä päivänä.
– Tämä bändi on ihan samalla tavalla elämäntapa kuin joku tykkää pitää kioskia. Sille on muodostunut asiakaskunta todella rakkaaksi, ja jengi tietää mitä ne saa siitä kioskista. Ei tämä on sen kummempaa. Tämä on elinkeinon harjoittamista, mutta tämä on myös ilmaisukanava. En mä tiedä, mitä tekisin jos tätä ei olisi.
– Ei tätä voi ottaa muuta kuin päivä kerrallaan. Luottavaisin mielin kuitenkin!
Teksti: JUHO JUNTUNEN