– Se oli yhtä kaaosta, ja oli vähällä, ettei koko albumia edes syntynyt, Ian Paice virnuilee helmikuisena torstaina miettiessään, mitä kaikkea piti tapahtua, ennen kuin albumi nimeltään Machine Head (1972) oli valmis.
– Meille oli varattuna muutama viikko äänityksiin oudoissa olosuhteissa, matkan varrelle sattui katastrofi jos toinenkin ja välillä alkoi tuntua siltä, ettei levy ole muuta kuin nippu erilaisia ideoita, Deep Purple -rumpali muistelee nyt.
– Kun äänitimme In Rockia (1970) muutama vuosi aiemmin, kiertelimme koko ajan, keikkojen välissä saattoi olla päivä tai pari aikaa, vietimme päivät studiossa ja lähdimme taas tien päälle. Teimme kappaleen kerrallaan, otimme aikamme, äänitimme taas toisen kappaleen, ja niin edelleen. Machine Headin taustalla kello tikitti ja heilui koko ajan.
Tiivistäkin tiiviimpien Machine Head -äänityssessioiden jälkeenkin Paice ja kumppanit kokoontuivat kuuntelemaan aikaansaannoksiaan. Kaikkien mielipiteet olivat Paicen mukaan mallia: ”Kai nämä ovat ihan okei. Mennään näillä.”
Pelkkä ajatuskin jonkinlaisesta nuorten muusikoiden visionäärisyydestä saa rumpaliveteraanin huvittumaan.
– Tiedätkö? Olen tehnyt tätä kaikkea yli 60 vuotta, mutten todellakaan ole vieläkään millään muotoa itsevarma musiikkimme suhteen, enkä todellakaan ollut sitä ollessani 50 vuotta nykyistä nuorempi, hän myöntää suoraan.
– Aina kun julkaisemme jotain, ristin sormeni ja toivon, että edes joku pitäisi siitä, mitä olemme saaneet aikaiseksi. Me emme voi ikinä päättää, mikä luomamme on hyvää. Sen päättävät kuulijat. Olen ollut useasti itsevarma siitä, että nyt lähtee, ja sitten ei ole lähtenytkään. Machine Headin ilmestyessä en todellakaan odottanut sen menestyvän isosti.
Ei mekaanista, vaan orgaanista
Miksi juuri Machine Head on Deep Purplen menestynein albumi? Miksi juuri sitä on myyty miljoonia kappaleita? Siitäkin huolimatta, ettei albumi tuntunut bändin itsensä silmissä miltään ihan erityiseltä? Paice arvelee, että juuri siksi.
– Parhaat levyt ovat sellaisia, joilla voit kuulla tilan studiossa, kaiken sen mitä on muusikoiden ympärillä, tunnet sen energian ja koet olevasi osa sitä kaikkea. Sitä on mahdotonta toisintaa täysillä iän ja kokemuksen myötä.
– Nyt paljon myöhemmin uskallan arvella, että levyn menestys yli sukupolvien johtuu siitä, että se on tavallaan vähän inhimillisen kömpelö. Se on ammattimaisesti tekemisiinsä suhtautuvan bändin luomus, kyllä, mutta myös aika sympaattinen, kotikutoinen ja lämmin levy, josta paistaa läpi aito into ja se, että me vain teimme asioita.
Hyväntuulinen Paice kohentaa asentoaan valtavassa nojatuolissaan ja vaikuttaa valmistautuvan kertomaan jotain klassikkoalbuminsa synnystä, mutta sitä ennen hän paneutuu siihen, mistä riippuu onnistuuko Purple-albumi vai ei.
– Meillä on aina monia rimpsuja irtoideoita, joista pidämme todella paljon ja joista intoilemme keskenämme, mutta lopputulos riippuu täysin siitä, saammeko ne ideat osumaan yksiin. Joskus se onnistuu paremmin, joskus huonommin.
– Tehtävä on usein ihan erityisen vaikea Ianille (Gillan, laulu) ja joskus myös Rogerille (Glover, basso), koska kun me esittelemme heille jonkin idean, kaikki riippuu lopulta siitä, onko siihen mahdollista säveltää kaiken viimeistelevät melodiat ja lyriikat. Useammin käy niin, ettei ideoistamme saa tehtyä mitään eikä niihin palata enää ikinä.
Tätä nykyä rockissa on loputtomasti sääntöjä. Mitä rockin pitää olla ja mitä se ei saa olla. Uskottavuutta yritetään hakea olemalla mahdollisimman ”rock” tai ”metal”, vaikka itse asiassa rockissa ei alun alkaen ollut kyse lainkaan tästä.
Oikeastaan rock tarkoitti myös Machine Head -albumin aikoihin juuri sitä, että levyllä saattoi olla mitä tahansa. Ei ollut olemassa betonoitua käsitettä ”rockriffi”, vaan levyjen melodioissa soivat yhtä lailla blues, soul, jazz, folk tai mikä vain. ”Heavy” tähän kaikkeen syntyi ennemmin siitä, millä otteella ja asenteella tätä kaikkea soitettiin.
– Ajatelkaa, että vaikkapa Space Truckinin keskeltä löytyy se pieni rumpuosuus, jolla ei ole oikeastaan mitään roolia kappaleessa ja biisi olisi ihan yhtä hyvä ilman sitäkin, mutta mitä sillä on väliä, kun se kohta kuulostaa niin hyvältä, Paice myhäilee ja tarkoittaa tietenkin Machine Headin päättävää, varsin kummallista raitaa.
– Vuotta myöhemmin Who Do We Think We Are -albumilla (1973) oli kappale nimeltään Rat Bat Blue. Jon Lord vetäisi kappaleeseen ihan naurettavan tuplasynasoolon. Miksi? Koska se oli hauska idea! Tarvittiinko sitä kappaleessa? Ei! Itse asiassa Rat Bat Bluesta olisi voinut tulla aika iso hitti ilman synasooloa. Meille tärkeämpää oli irrotella.
Teksti: Aki Nuopponen
Lue koko artikkeli Soundista 3/24.