”Enter Sandman tuntui ensikuulemalla melkein kornilta” – Jason Newsted kertoo Metallican Mustan levyn synnystä

Metallican nimikkolevy täytti hiljattain 30 vuotta. Albumi jakaa edelleen mielipiteitä, mutta sitä ei voi kukaan kiistää, etteikö se olisi yhdenlainen merkkipaalu rockmusiikin historiassa. Soundi tavoitti levyllä bassoa soittavan Jason Newstedin, joka kertoo nyt, millaisia muistoja albumin äänityksistä jäi.
29.10.2021 09:21

Uhkaavasti eteenpäin tikittävä aikarauta näyttää Suomen ajan olevan 01:30. Metallican riveissä bassoa vuosina 1986–2001 soittaneen Jason Newstedin pitäisi ilmestyä Zoom-palaveriin tällä kellonlyömällä, mutta mitään ei tapahdu. ”Ei kai vaan taas” -ajatus hiipii hiljalleen mieleen. Ei nimittäin olisi ensimmäinen kerta, kun artistin kanssa jo viikkoja sitten sovittu videohaastattelu menee mönkään syystä tai toisesta.

Yhtäkkiä ruutu herää henkiin, ja hyväntuulinen Newsted aloittaa tarinatuokion pahoittelemalla muutaman minuutin myöhästymistä. Seuraavassa henkäyksessä muusikko kertoo kirjoittaneensa runsaasti uutta materiaalia pandemia-aikana.

– Olen säveltänyt monenlaista musiikkia, pääosin kitaralla. Osa biiseistä soi varsin raskaasti, mutta mukana on myös kevyttä materiaalia. Katsotaan nyt, missä muodossa kappaleet tulevat pihalle jos ne edes tulevat, sanoo Newsted.

Palataan näiden laulujen äärelle joskus tulevaisuudessa, mutta suunnataan nyt katse kohti Metallican Metallicaa, toiselta nimeltään The Black Albumia.

– En osaa vieläkään sanoa, kumpi levyn epävirallisista nimistä on ”enemmän oikein”, hymähtää Newsted.

Miksi päädyitte yksinkertaiseen, lähes täysin mustaan kanteen ja siihen, ettei albumilla ole varsinaista nimeä?

– Eräs syy oli ainakin se, että levyn nauhoittaminen oli hemmetin hidasta, ja työstimme pelkästään rumpuosuuksia kuukausien ajan. Itsekin nauhoitin jokaisen biisin bassoraidat kymmeniä kertoja. Syynä ei ollut soiton luokattomuus vaan esimerkiksi se, että jo purkitettuihin biiseihin tehtiin muutoksia. Kun nauhoitukset sitten venyivät, emme ehtineet miettiä esimerkiksi kantta kovin syvällisesti, ja yksinkertainen musta kansi tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Lopulta pake tin erääseen kulmaan tuli myös Gadsdenin lipusta tuttu käärme. Alkuperäisessä lipussa on myös teksti Don’t Tread On Me, ja The Black Albumilla on toki samanniminen biisi, muistuttaa basisti.

– Sekin vaikutti levyn ulkoasuun, että työskentelimme keskellä Hollywoodia… Kun teoksen valmisteleminen alkoi, sana Metallican läsnäolosta alkoi levitä kulovalkean tavoin, ja me jouduimme lopulta tekemään duunia aikamoisen vilinän keskellä. Jälkikäteen on helppo ajatella, että musta kansi oli jonkinlainen vastaveto ympärillä olleelle värikkäälle hulabaloolle.

Kornin yksinkertaista

Metallican edellistä …And Justice For All -albumia promotoinut The Damaged Justice -maailmankiertue päättyi lokakuussa 1989. Ehdittekö pitää minkäänlaista lomaa ennen The Black Albumin valmistelutyön alkua?

– Näihin aikoihin Metallicassa ei juuri pidetty vapaata, naurahtaa Newsted.

– Aikataulut olivat hurjia. Kuukausi siellä, viikko kotona, kolme kuukautta tuolla, kaksi viikkoa kotona, neljä kuukautta täällä ja niin edelleen. Toisin sanoen: kun The Damaged Justice päättyi, taisimme haukata hetken henkeä, mutta sitten katse kääntyi kohti seuraavaa albumia.

James Hetfield ja Lars Ulrich kirjoittivat tuttuun tapaan suuren osan materiaalista, ja uudet yksinkertaisemmat biisit olivat varsin erilaisia verrattuna progressiiviseen …And Justice For Alliin. Miltä se tuntui?

­– Kun kuulin Enter Sandmanin demon, pääriffi jäi saman tien soimaan päähän. Samaan aikaan biisi oli niin yksinkertainen, että tuntui melkein… kornilta. Kun sitten työstimme kappaletta studiossa, Lars halusi yhtyeen groovaavan AC/DC:n Back in Blackin hengessä, ja se teki biisistä paljon kiinnostavamman.

– Hieno Sad But True oli raskaudessaan toista maata, ja soitinkin omat osuuteni kuusikielisellä bassolla. Kun mietin biisiä jälkikäteen, täytyy antaa isot aplodit Larsille. Hänen soittonsa on simppeliä, mutta samalla se on äärimmäisen tehokasta. Olen varma, että Sad But True on eräs rockmusiikin historian ”ilmarummutetuimmista” biiseistä!

– Hätkähdyttävin uusi kappale oli silti Nothing Else Matters. Metallican vanhemmilta levyiltä löytyi Fade To Blackin kaltaisia henkilökohtaisia biisejä, mutta Nothing Else Matters meni uudelle tasolle… Kun kuulin kappaleen hempeän demon ensimmäisen kerran, kysyin Jamesilta, onko hän aivan varma tästä jutusta. Että voiko Metallican kaltainen yhtye tehdä puhdasta rakkauslaulua? James puntaroi asiaa mahdolliselta kantilta, ja sitten hän nosti peukun ylös… No, tänä päivänä Nothing Else Matters on Metallican tunnetuin biisi, ja sen ansiosta yhtye nousi valtavirtamusiikkia soittaneiden radioiden listoille. Sen jälkeen bändin suosio nousi aivan uudelle tasolle. Stadiontasolle.

My Friend Of Misery on sinun, Hetfieldin ja Ulrichin kirjoittama biisi. Miten se syntyi?

– Hahmottelin jatkuvasti omia juttuja, ja annoin niitä sitten muiden kuultavaksi. Useimmat ideat soundasivat Motörheadin äpärälapsilta, mutta toisinaan kirjoitin seesteisempää materiaalia, kertoo Newsted.

– Muistan kehittäneeni My Friend Of Miseryn päämelodian Kalifornian-taloni olohuoneessa. Ajattelin ensin, että aihiosta voisi muovautua Orionin kaltainen instrumentaali, mutta James päätti kirjoittaa siihen myös sanat. Sekin oli hienoa, sillä James on eräs rockhistorian parhaista sanoittajista.

Psykologisesti tehokasta

The Black Albumin studiosessioista on lohkaistu tarina jos toinenkin. Erään kertomuksen mukaan yhtye ja kanadalaistuottaja Bob Rock hermostuivat toisiinsa oikein kunnolla nauhoitusten aikana. Kun työ sitten saapui viimein päätökseen, tuottaja ja bändi olivat yhden asian suhteen samanmielisiä: me emme enää koskaan työskentele yhdessä. (Molemmat osapuolet olivat väärässä, sillä Rock tuotti Metallicaa vielä monen albumin verran).

– James ja Lars olivat levyn osatuottajia, ja he olivat erittäin tiiviisti tekemisissä Bobin kanssa. Kun jostakin biisistä oli takana vaikkapa kuusikymmentä ottoa, tunnelma saattoi toki olla kiristymään päin, hymähtää Newsted.

– Oman muistikuvani mukaan yhteistyö sujui silti varsin hyvin – erityisesti sen jälkeen, kun ymmärsimme tuottajan työskentelytavat ja aloimme luottaa hänen näkemykseensä. Bob otti ohjat käsiinsä ja me lähdimme seuraamaan häntä – tunnetuin seurauksin.

Olitko itse huolissasi ennen sessioita, että Bob Rock jatkaa edellisen levyn linjalla? …And Justice For All on eräs rockhistorian tunnetuimmista levyistä, jolla basso ei kuulu lainkaan.

– En lainkaan. Ennen kuin aloitimme The Black Albumin nauhoittamisen, Bob Rock oli juuri tehnyt Mötley Crüen Dr. Feelgoodin, ja sen levyn bassosoundi on todella voimakas ja erotteleva, sanoo Newsted.

– Kun menimme studioon, tuottaja sanoi: ”Sinun tärkeä tehtäväsi on valaa tämän rakennuksen tukevat perusteet… Kun teet homman hyvin, basso tulee kuulumaan levyllä todella selvästi.” Niin myös tapahtui.

Mainitsit aikaisemmin hulabaloon… Mitä muistat Black Albumin ilmestymisen jälkeisestä ajasta?

– Se oli pähkähullua menoa! Lähdimme saman tien kiertueelle, ja eräs henkilökuntamme edustaja alkoi kertoa päivittäin, mitä isossa maailmassa tapahtuu. ”Levy on myynyt platinaa Australiassa”, ”Tuplaplatina meni juuri rikki Kanadassa” ja niin edelleen. Saimme tällaisia uutisia usein juuri ennen keikkaa, ja se oli psykologisesti varsin tehokasta… Mehän tunsimme olevamme vähintään kuolemattomia, kun nousimme lavalle puolen tunnin kuluttua, nauraa basisti.

­Entä mitä nousee ensimmäisenä mieleen tänä päivänä, kun käännät katseen kohti Black Albumia?

– Kävin äskettäin eräässä urheilutapahtumassa. Iso halli oli loppuunmyyty, ja Enter Sandman alkoi yhtäkkiä soida lujalla äänenvoimakkuudella. Koko halli alkoi taputtaa rytmikkäästi ja huutaa hei heitä. En valehtele, kun sanon kaikkien ihokarvojeni nousseen pystyyn… Puistelin päätäni ja ajattelin: ”Jumalauta, minä soitan tässä biisissä! Minun bassoni tärisyttää näiden tuhansien ihmisten rintalastaa!” Viimeistään silloin tajusin, että Black Album, erityisesti Enter Sandman ja Nothing Else Matters, ovat tulleet osaksi laajempaa länsimaista kulttuurihistoriaa.

Vielä yksi kysymys: kuin muistelet Metallican hulluja vuosia, kaipaatko jotakin?

– Ainakin sitä, että sain tavata niin monia ihmisiä joka puolella maapalloa. Se oli valtavan hienoa ja avartavaa… No joo, olihan se bändin oma lentokonekin ihan kiva juttu!

Teksti: Timo Isoaho
Haastattelu on julkaistu Soundissa 9/21.

Lisää luettavaa