Kuinka Greatest Lovesongs vol. 666 -debyytin lupaava tulokas nousi kansainväliseen menestykseen – HIMin pitkä ura levyarvioin kerrottuna

6.3.2017 14:52

HIM tiedotti eilisiltana lopettavansa. Love metalin lanseerannut suomalaisen rockin jättiläinen tekee vielä jäähyväiskiertueen, ja vuoden lopuksi orkesteri saatetaan manan majoille. Suomessa yhtyeen näkee vielä ainakin Tuska Open Airissa ja Tuurin Miljoonarockissa, ja lisää keikkoja on vielä luvassa. Järjestetäänköhän ensi uutenavuotena eeppiset hautajaisbileet Tavastialla?

Kertaamme HIMin ennenaikaisen kuolinilmoituksen tiimoilta orkesterin taipaleen potentiaalisesta tulokaasta kansainvälisen rockmaailman kärkikastiin ja edelleen hiipumisen kohti lopettamispäätöstä. Tarina alkaa Soundissa 12/1997 julkaistusta Greatest Lovesongs vol. 666 -debyyttilevyn arviosta, jossa ihasteltiin ”odotetun debyyttilevyn” tarjoamaa ”tyylitajuista tunnelmametallia”.

”Biiseissä on varsin tyypillisiä elementtejä: särökitaraa, koskettimia ja matalaääninen vokalisti naistaustoineen. Bändi saa näistä kuitenkin aikaan kokonaisuuden, jolle vertailukohdetta on vaikea löytää”, kirjoittaa Marjo Kreku arviossaan.

Albumi palkittiin neljällä tähdellä viidestä – tai oikeammin neljällä makkaralla, kuten Soundissa tuohon aikaan pisteinä annettiin. Ainoastaan The Heartless -kappale ja sen taustalla ”yksitoikkoisesti uliseva nainen” sai kriitikon irvistämään.

”Kaiken kaikkiaan Greatest Lovesongs vol. 666 on kuitenkin loistava levy, joka kaipaa seurakseen enää kynttilänvalon ja punaviiniä”, Kerku kirjoitti mainiten samalla fraasin, jota toisteltiin HIMin levyjen yhteydessä hamaan ikuisuuteen.

Vuonna 1999 julkaistu Razorblade Romance oli tietenkin HIMin uran merkittävin levy – albumi, joka lunasti esikoisen asettamat odotukset ja sinkosi yhtyeen Saksan singlelistan kärkeen. Kotimaassa haukottiin henkeä, kun Suomella oli vihdoin aito ja oikea kansainvälisesti menestynyt rockbändi.

Levyn potentiaali huomattiin myös Soundissa. ”HIMin persoona on nyt sillä tasolla, että bisnesosastolla saadaan suorittaa vakavaa peiliintuijotusta, mikäli HIM ei nyt paukahda jättibändiksi”, kirjoitti Antti Mattila neljän tähden arviossaan.

Bisnesosastolla saadaan suorittaa vakavaa peiliintuijotusta, mikäli HIM ei nyt paukahda jättibändiksi.
– Antti Mattila Razorblade Romance -arviossaan

”Ensimmäistä levyä ruodittaessa sen nautintaohjeisiin lisättiin usein volyymin kaveriksi punaviini ja kynttilät. Nyt ohjeistus on turhaa, sillä Razorblade Romance ON punaviini ja kynttilät, satiinilakanat ja rakastettava seuralainen. Kuoleva tosin, mutta kuitenkin”, Mattila kirjoitti.

Kriitikko huomasi vahvalla imagolla varustetun yhtyeen muuttuneen aiempaa selkeämmin tuotteeksi, mutta kun tuotteistaminen tapahtui bändin omilla ehdoilla, musiikin harkittu keventäminen katsottiin laskelmoimisen sijaan vahvuudeksi.

Razorblade Romancen biiseillä ei liene vaikeuksia päästä soittolistoille radioihin ja televisioihin ympäri mannerta. Kaiken kohun taustalla voi kuitenkin kuulla Ville Valon pirullisen hekotuksen. Hänen bändinsä on lyömässä lopullisesti läpi singlellä, jonka pääsanoma väittää, ettei elämä ole elämisen arvoista”, Mattila kirjoitti.

Kiitosta saa myös Ville Valon voimistunut lauluääni, jonka Mattila huomasi nousseen niinkin pinnalle, että ”monessa kohdassa koko bändi on alistettu palvelemaan vain Valon ääntä”.

Razorblade Romance piti HIMin pinnalla muutaman vuoden, mutta pian koitti aika, kun yhtyeen oli tehtävä menestystarinalleen jatkoa. Ja kuten niin monella muullakin bändillä, kolmas albumi osoittautui vaikeaksi.

Deep Shadows and Brilliant Highlights sai Tero Alangolta vain kaksi tähteä viidestä ja melkoisen täyslaidallisen kritiikkiä. ”HIMin kolmannen albumin ensimmäinen single on nimeltään Pretending. Nimi kertoo paljon niin HIMistä kuin popmusiikista yleensä”, Alanko kirjoitti heti arvionsa aluksi.

”HIM on onnistunut koskettamaan musiikillaan useampia ihmisiä kuin moni muu suomalainen yhtye. Siihen nähden Deep Shadows And Brilliant Highlights on varsin aneeminen albumi. Levyltä ei nouse esiin hetkiä, joissa yhtyeen parhaat puolet kiteytyvät joksikin enemmäksi kuin osiensa summaksi”, Alanko tokaisi.

Deep Shadows And Brilliant Highlights on varsin aneeminen albumi. Levyltä ei nouse esiin hetkiä, joissa yhtyeen parhaat puolet kiteytyvät joksikin enemmäksi kuin osiensa summaksi.
– Tero Alanko

Levyllä ei oikein mikään mennyt putkeen. Tuotantotiimiin tuotiin muun muassa Iron Maidenin, Aerosmithin ja Dream Theaterin levyjä työstänyt Kevin Shirley, mutta hänen panoksensa ei maailmoja mullistanut. Pahin ongelma piili kuitenkin sävellyksissä, joista ei uutta Join Men veroista hittiä löytynyt.

”Kaikkiaan Deep Shadows and Brilliant Highlights ei kuulostaa kovin tarkoituksenmukaiselta seuraajalta Razorblade Romancelle, jos tavoitteena oli ensisijaisesti kasvattaa yhtyeen suosiota Suomen rajojen ulkopuolella. Olisi ollut helvetin kiva lyödä HIMin jätkien takataskuun matkalippu maailman hittilistoille, mutta silloin olisi pitänyt palkata Desmond Childin ja Max Martinin kaltaisia megaluokan hittimaakareita puikkoihin”, Alanko kirjoitti ja jatkoi pahaenteisesti maalaillen:

”Ilmeisesti suomalaisessa musiikkiteollisuudessa ei sittenkään olla vielä valmiita isommille pelikentille. Jos HIM sen sijaan haluaa jatkaa uraansa kiertämällä Saksan pikkuklubeja ’Join Me In Death -hitin tekijä’ -tarra keikkajulisteen kulmassa, niin mitään ei ole hävitty. Saksalaiset ovat nimittäin melkein yhtä merkkiuskollista väkeä kuin suomalaiset.”

Jälleen vierähti kaksi vuotta, ennen kuin kuultiin jatkoa. HIMin neljäs levy oli nimeltään yksinkertaisesti Love Metal, ja se oli ryhtiliike niin fanikunnan kuin Soundin kriitikonkin mielestä.

”Mitä musiikkiin tulee, muodon osalta Love Metal onnistuu halutessaan myös uudistumaan. Jylhiä midtempo-raitoja kirittämään asennetut nopeammat biisit toimivat hyvin – kenties siksikin että rikkovat HIMin perusmuottia”, Soundin Petri Silas kehui.

Arvosanaksi albumi sai kuitenkin maltilliset kolme tähteä viidestä. Soundissa 4/2003 julkaistussa arviossa ei löydetty levystä sen paremmin aihetta juhlaan kuin suoranaista pettymystäkään.

”Tokihan Love Metal HIMille luontevaa gootahtavan tuskaista laahailuakin sisältää. Kaasu tosin tekee taas tyylikästä työtä rumpujen takana, joten laahaaminen viittaa tässä pikemmin pysähtyneeseen tunnetilaan kuin tahdinpitoon. Black Sabbathilta pihistetyt kitaralinjat sekä -soundit miuruavat, urku laulaa ja tekstit ovat linjassa sointukulkujen kanssa”, Silas kirjoittaa.

Seuraavaksi yhtye julkaisi ensimmäisen kokoelmansa And Love Said No: The Greatest Hits 1997–2004 ja alkoi punoa seuraavaa siirtoaan. Määrätietoisesti maailmanmaineeseen tähdännyt yhtye saikin onnistuikin uusimaan Razorblade Romancen aikaisen momentuminsa, kun vuonna 2005 julkaistu Dark Light kohosi ennätyksellisesti Yhdysvaltain albumilistan 18. sijalle. Tämä oli myös HIMin suosion lakipiste.

Dark Light keräsi Soundissa neljä tähteä viidestä. ”HIM on uudella levyllään vielä hitusen entistä raskaampi ja entistä popmaisempi. Se on ainoa bändi, joka kuulostaa yhtä aikaa Dingolta ja Black Sabbathilta. Yhdistelmä on edelleen hauska ja toimiva”, Vesa Sirén kirjoitti Soundissa 10/2005.

Kriitikko nimesi Dark Lightin HIMin iskelmällisimmäksi levyksi koskaan – Rauli Badding Somerjoen ja Tapio Rautavaaran vaikutus kuului monilla kappaleilla selvästi. Sirén kiitteli myös yhtyeen kykyä samanaikaisesti laajentaa ja tiivistää ilmaisuaan. ”Tiiviistä ilmaisusta käy esimerkiksi single Rip Out the Wings of the Butterfly. Jo ensimmäiseen 66,6 sekuntiin mahtuu hieno intro, nerokkaasti sovitettu lyhyt A-osa, pysäyttävä välisointu sekä glamrock-rallatusmainen kertosäe”, kriitikko kehuu.

HIM on ainoa bändi, joka kuulostaa yhtä aikaa Dingolta ja Black Sabbathilta. Yhdistelmä on edelleen hauska ja toimiva.
– Vesa Sirén Dark Light -arviossaan

Neljäs tähti myönnettiin albumille kaikesta huolimatta vain vaivoin. Kuusi ensimmäistä biisiä olivat arvioijan mielestä rautaa, mutta loppulevy alkoi jo puuduttaa.

Dark Lightin menestyksen jälkeen koitti HIMin kohtalonhetki. Joko menestystarinaa lujitettaisiin uudella, kenties jopa tyystin pankin räjäyttävällä hittilevyllä, tai sitten alkaisi hiipumisen aika.

Bändi laittoi Uneasy Listening -kokoelmaparin jälkeen kaiken peliin yllättävän rosoisella, Black Sabbathin möyryävien riffien jäljillä kulkeneella Venus Doomilla, ja lopputulos oli katkeransuloinen: levy on musiikkipiireissä kenties arvostetuin ja pidetyin HIMin julkaisu, mutta odotetunlainen kaupallinen menestys se ei ollut. Levy nousi kyllä komeasti Billboardin 12. sijalle, mutta kaikkiaan sen myynti jäi jälkeen edeltäjästään.

Sauli Vuoti oli Soundissa 9/2007 innoissaan. Venus Doom palkittiin neljällä tähdellä, ja kriitikko nosti esille erityisesti kitaristi Linden tyylitajun sekä bändin kokeilunhalun.

”Kitarat ovat vielä suuremmassa roolissa kuin yhtyeen Greatest Lovesongs Vol. 666 -debyytillä. Silti melodioiden kantaminen lepää edelleen koskettimien ja Villen äänen harteilla, kitaran keskittyessä vain helvetillisellä groovella siunattuihin riffeihin ja sabbathmaisen raskaaseen poljentoon”, Vuoti kirjoittaa ja jatkaa:

”Synkkyys on syönyt jonkun verran tehoa yhtyeen musiikilliselta ilottelulta, eikä viivasuorien hittien kirjoittaminen tunnu tällä kertaa olevan levyn perimmäinen tarkoitus. Kun yhtyeellä on pitkä taival takana ja toivottavasti myös edessä, on kokeiluihin kuitenkin varaa. On suuri rikkaus kyetä tekemään erilaisia levykokonaisuuksia.”

Tämän jälkeen HIMin markkinarako alkoi umpeutua. Uudet musiikkitrendit puhalsivat, emorockin supertunteellisuus (johon HIMin hirtehinen rakkausmetalli väistämättä tuli liitetyksi) alkoi tuntua väljähtyneeltä ja vuosituhannen alussa suursuosioon kohonnut raskas rock alkoi osoittaa uupumisen merkkejä.

HIM vastasi haasteeseen Venus Doomin synkeydestä poikenneella Screamworks – Love in Theory and Practice -albumilla, jolla ei näin jälkikäteen katsottuna montaa uutta HIM-bravuuria julkaistu. Soundissa 2/2010 Marko Säynekoski antoi levylle kolme tähteä viidestä.

Screamworks on näennäisesti helppo, siisti ja auvoinen kokemus. Silti kappaleiden ytimessä piileksii kuohuttaviakin tunteita, jotka Valo käärii sävellyksillään pinnaltaan kauniiksi paketeiksi. Siten kaikki näyttäytyy ulospäin sievältä, mutta todellisuudessa naamioiden takaa löytyy repiviä tunteita”, Säynekoski kirjoittaa.

Screamworksilla kaikki näyttäytyy ulospäin sievältä, mutta todellisuudessa naamioiden takaa löytyy repiviä tunteita.
– Marko Säynekoski

Screamworks asettaa esille runsaasti mieleenpainuvia hetkiä ja kokonaisuuskin on taiten koottu. Levy kuulostaa siltä kuin se olisi täsmätuotettu amerikkalaiseen makuun. Vaikka sille perusteet löytyvätkin, suomalaisena nauttisin mieluummin hieman toisenlaisesta äänimaisemasta.”

HIMin viimeiseksi studioalbumiksi jäävä Tears on Tape sai ilmestyessään osakseen huomattavasti vähemmän huomiota kuin HIMin suuruusvuosien julkaisut, Suomen levylistalla se putosi top kymmenestä jo kolmannella listaviikollaan. Yhdysvalloissa levy nousi vielä sijalle 15, mutta sijoitus laski nopeasti.

Soundissa 4/2013 Antti Mattila kuitenkin piti kuulemastaan. ”Tears on Tapesin vahvuutena ja omaleimaisuutena on olla kaikkea sitä, mistä aiemmat levyt ovat koostuneet. Se on HIMiä laajalla rintamalla, painavasta kepeään ja pimeästä valonpilkahdukseen. Kuin kahden edellisen studiolevyn välimuoto, musta ja värikäs”, kriitikko toteaa neljän tähden arviossaan.

Ei Tears on Tapesta yhtä hurmaavaa ja hykerryttävää kimaraa kasva kuin Dark Lightista, eikä se ole yhtä henkeäsalpaavan synkänkaunis kuin Venus Doom, mutta täysiverinen HIM-levy se silti on.
– Antti Mattila

”Ei Tears on Tapesta yhtä hurmaavaa ja hykerryttävää kimaraa kasva kuin Dark Lightista (2005) eikä se ole yhtä henkeäsalpaavan synkänkaunis kuin Venus Doom, mutta täysiverinen HIM-levy se silti on. Yhtä aikaa saastainen ja puhtoinen, epätoivoinen ja lohdullinen, tarttuva kuin mikäkin. Alakuloinen romanttisuus ei karise HIMistä millään, ja tällä levyllä tuo perusarvo korostuu Screamworksia paremmin.”

Seuraavaksi voimmekin vain odottaa, julkaiseeko HIM vielä jäähyväisiksi jonkun uuden singlen vai onko yhtyeen levytetty tuotanto tässä. Ensi vuonna puolestaan nähdään, mitä bändin muusikot tekevät seuraavaksi, ja kuka tietää – kenties Ville Valo ja kumppanit saavat pöydän tyhjentämällä virtaa johonkin aivan uudenlaiseen, entistä inspiroituneempaan musiikkiin. Ei olisi suunnaton ihme, jos Valon viime vuonna julkaisema Oot mun kaikuluotain -single antaisi viitteitä tulevasta.

Lisää luettavaa