Erika Vikmanin nykytuotannon yhteydessä on jauhettu Kikasta tylsyyksiin asti. Tämä johtuu toki paljolti siitä, ettei samankaltaisia, seksuaalisuudesta ilolla ja karnevaalilla laulavia popdiivoja ole kovin montaa suomipopin historiankirjoitukseen mahtunut.
Ennen kaikkea Vikmanin debyytti on yhden aikakauden summaus: tulos hänen kasvustaan ulos häpeän ja vaikeilun tunteista. Kikka, Britney Spears, Cicciolina ja kumppanit ovat olleet eräänlaisia taipaleen suojelupyhimyksiä.
– Tavallaan tämä levy on kapinointia myös vanhaa itseäni kohtaan. Oli kauheaa aikoinaan oivaltaa, että minähän olen tässä se häpeäjä ja kehtaamista pelkäävä. Otin tavoitteeksi, että jonakin päivänä kehtaan.
Vikman on kertonut lapsuudestaan Tampereen Kaukajärvellä esimerkiksi sen, että naapurin lestadiolaislapset pelottelivat korvakoruja käyttänyttä tyttöä helvetillä. Suunnilleen sinne voi osoittaa albumilla toistuvien teemojen juuret: liki raamatullisen kamppailun ”kunnollisuuden” ja ”synnillisyyden” välillä.
– Varmasti ne kokemukset saivat minut ajattelemaan näitä asioita. Toisaalta luonteeni on sellainen, että tykkään provosoida. Nautin siitä vaaran tunteesta, kun heittää jonkun asian ilmaan ja katsoo, mitä tapahtuu.
Hauskaa onkin ollut, kun Vikmanin provokatiivisia teemoja on käsitelty Tampereen seurakunnissa asti. Syntisten pöytä -singleä ruodittiin nettiseminaarissa, ja kappaleessa nähtiin jopa virsimäistä potentiaalia.
– On hienoa, että biisi koettiin positiivisena! Tarkoituksenahan siinä ei ole pilkata uskontoa, vaan laulu on nimenomaan kutsu kaikille rikkinäisille. Ehkä siinä on sitä anteeksiantoa, josta Jeesuskin saarnasi.
Samankaltainen laulu on myös Pyhä Erika, jossa laulun päähenkilö kulkee yökerhojen suojelusenkelinä – kaukana kirkoista, mutta toisaalta juuri siellä, missä ihmiset kaipaavat anteeksiantoa kaikkein kipeimmin.
– Siinäkin biisissä lohdutetaan ihmisiä, joilla on mennyt asiat vähän vituiksi. En nosta siinä hahmoani jotenkin muiden yläpuolelle, vaan nimenomaan osoitan, että hei, mä oon tehnyt noi samat virheet.
”Helposti lähestyttävä” on Vikmanin ja Mökkitien tuotantoon usein liitetty määre. Kenties tästä syystä Vikmaniakin on pyydetty kaikenlaisiin media-asioihin: on mukavaa mutta harvinaista, kun poptähti viitsii sanoaa mielipiteitään ääneen. Vikman on kritisoinut laulukilpailuja (”ei siellä promota kuin tuomareita”) ja tokaissut, että nykypäivän poppareiden laululyriikka on vähän yksipuolista.
– En mä silti tarkoita, että tietäisin, mikä on oikein ja väärin. Enkä koe, että jotenkin aktiivisesti kommentoisin nykypäivän popkenttää. Enemmän haluan osoittaa, että tällä tavalla me tämä homma tehdään.
Hän arvelee, että tämä suoraviivainen asenne on myös vienyt hänet sekä maakuntien Suomen että urbaanin LGBT-yleisönkin sydämiin. Sitä kautta Vikman on ikään kuin uudelleenbrändännyt ”junttiutta”.
– ”Juntti” on mulle kaunis sana. Se tarkoittaa, että kehtaa olla vähän enemmän itsensä kuin jotkut muut! Arvelisin, että tapani olla, näin puoliksi vitsillä, ”luonnevikainen” ja ”pellossa kasvanut” iskee tosi monenlaisiin ihmisiin niin syvien rivien keskuudessa kuin homoyhteisössäkin. En halua miellyttää jotain tiettyä kaupunkilaiskuplaa, koska en mä kuulu sinne.
Vikmanin itsenäinen asema kielii vähän apeallakin tavalla popbisneksen muutoksesta: tuntuu, että vasta 2020-luvulla se alkaa olla turvallinen myös nuorille naisille. Menneenä kesänä saimme seurata Britney Spearsin ympärillä pyörivää huoltajuussirkusta ja Ylen traagista Armi Aavikko -kuunnelmaa. Niihin nähden Mökkitien meininki tuntuu paljon inhimillisemmältä.
– Ehdottomasti! Siellä ei ole sellaista despoottimaista setämeininkiä, vaan mun annetaan tehdä täysin oman visioni mukaisesti.
– Kuitenkin tämä peli on vasta avattu. En tietenkään voi tietää, mitä mulle tulee tulevaisuudessa tapahtumaan. Jäänkö yksin, väsähdänkö? Silti luotan työyhteisööni täysin. Tiedän, ettei mua jätetä yksin, vaikka mitä kävisi.
Teksti: Mikael Mattila
Lue koko haastattelu Soundista 8/21.
