Kriitikon hyllyyn päätyy kahdenlaisia hyviä levyjä. Yksiä tulee arvostelun jälkeen kaikista ansioistaan huolimatta kuunneltua harvoin, toisia taas huomaa pyörittävänsä usein. Jälkimmäiset puhuttelevat henkilökohtaisemmin ja antavat voimia juurikin jylläävässä kaamoksessa, joka tänä päivänä kuvaa yhtä hyvin maailmantilannetta kuin ulkona vallitsevaa pimeyttä.
Tähän osastoon asettuu itselläni Valkyriansin Monsterpiece, yksi vuoden 2022 parhaista albumeista. Kiekko ilahduttaa jo pelkällä olemassaolollaan, koska maan paras ska/rocksteady-bändi piti sitä ennen pitkään matalaa profiilia. Syy ei ollut pelkästään korona. Jo paljon aikaisemmin Valkyrians koki useampia miehistönvaihdoksia, puhumattakaan alkuperäiskitaristi Juha ”Gladiator” Laineen kuoleman tragediasta.
Kaiken lisäksi vielä vokalisti Jussi ”Angster” Erosen vanha ystävä, psychobilly-ryhmä Garbagemenissa ja ska-vetoisessa Voimaryhmässä vaikuttanut Billy Nieminen – jota Monsterpiecellä muistetaan kauniisti varsin clashmaisessa kappaleessa Billy – poistui yläkerran orkesteriin. Kuten Angster heti levyn avausraidalla Hey Rudy Hey laulaa: ”Life’s no fairytale…”
Monsterpiece on oikeastaan klassinen ”vaikeuksien kautta voittoon” -tapaus. Valkyriansin alkuperäinen henki vallitsee sillä vahvana, mutta samalla bändi keksii itseään useammalla biisillä uudelleen erinomaisin tuloksin. Päinvastoin kuin usein tapahtuu, uudistukset eivät hivuta bändiä valtavirtaan yhtyeen sielua myyden. Monsterpiece avartaa skaalaa koukkimalla juurimusiikin laajalla alueella tyylitajuisesti uusiin maisemiin.
Sovittuun aikaan Angster kolkuttaa ovelleni ja tarjoaa heti kampaviinereitä lahjuksiksi. Nautimme ne tummapaahtoisen kahvin kanssa Valkyriansin tilannetta päivittäessämme.
Sen pitää mennä näin
Niin kodikas kuin tunnelma onkin, en voi olla heti ensimmäiseksi kysymättä Gladiaattorin kohtalosta tarkemmin. Hänhän oli sentään bändin perustajajäsen.
– Juha menehtyi leukemiaan pari vuotta sitten. Sillä oli se jo pidempään. Välillä se sai jo terveen paperit ja me tehtiin muutamia keikkoja, mutta sitten tauti palasi ja Juha joutui sairaalaan. Seppo (”Skenga” Salmi) tuurasi jo silloin Juhaa, mutta sai aivokuumeen ja joutui samaan sairaalaan Juhan kanssa. Sitten me kysyttiin varovasti Teiskalta (Jaakko ”Mr. Wasp” Teittinen), uskaltaisko se tulla kitaraan vai pelkääkö liikaa päätyvänsä edeltäjiensä lailla samaan sairaalaan, Jussi kertoo tilanteen raadolliselle ironialle naurahtaen.
Teittinen tuli ja sitten Salmikin toipui, Laine valitettavasti ei. Kävi ilmi, että uudet kitaristit pelasivat hyvin yhteen ja molemmat jäivät bändiin. Angsterin lisäksi alkuperäisjäseniä on enää kosketinsoittaja Samuel ”Mr. Moonhead” Abaijon, jonka juuret muuten juontuvat isän puolelta Granadasta, musiikkihistorialtaan erittäin rikkaasta paikasta.
– Ihan alussa meillä oli muutamat treenit ilman Samuelia, mutta vasta sen mukaantulo loksautti osat paikalleen, Angster tarkentaa.
Muutoksen tuuli alkoi ensimmäiseksi pyyhkiä rumputonttia. Kari ”Lööbö” Degerman vaihtui tuurailun kautta 2011 vakituisesti Iikka ”Junior” Winteriin. Myöhemmin alkuperäinen basisti, muita vähän vanhempi Kari ”Letku Leroy” Starck päätti keskittyä omaan soulahtavaan Northquakes-yhtyeeseensä ja hänen tilalleen tuli Jukkis ”Jah Building” Kiviniemi, joka päätyi myös tuottamaan Monsterpiecen.
– Kaikki nämä muutokset tapahtuivat eräänlaisena liukumana, kuin luonnostaan. Ei Jukkiksesta tuottajaa kaavailtu, enemmänkin Haaviston Jannesta, mutta levytyssessioissa Jukkis vaan otti sen roolin luontevasti. Pohdittiin jotain kitaraosuutta, niin Jukkis sanoi, että sen pitää mennä näin, ja kun sitä kokeiltiin, me kaikki oltiin, että ”joo, niin muuten pitääkin”. Janne taas oli merkittävässä osassa levyn miksaajana ja muutamissa muissakin jutuissa. Janne on kiireinen mies, joten se soittaa perkkuja meillä aina kun muilta töiltään pääsee. Toisinaan sitä tuuraa Mamba (Assefa).
Tico tico
Miten miehistönvaihdokset on muuttaneet bändin sisäistä fiilistä?
– Kaikki ovat tosi mukavia tyyppejä eli sikäli ei mitenkään radikaalisti, mutta kyllä tietysti soitannollisesti. Juha paahtoi aina täydellä liekillä, kun taas Seppo ja Teiska heittelevät sekaan kaikenlaisia hienoja finessejä, joista me ei ennen edes tiedetty. Tämä levy aloitettiin Juhan kanssa, kun se toivoi ”viimeistä rypistystä”, ja pari biisiä, sinkku Mr. Train ja Everybody Knows Your Name, me ehdittiin tehdä ennen kun Juha joutui lopullisesti sairaalaan. Nykyisten jätkien myötä bändiin on tullut hiukan tico ticoa, tiettyä lattari-meininkiä.
Puhumme rennon vuoropuhelun tärkeydestä soittohommissa ja häkellyttävällä telepaattisuudella toteamme yhtaikaa, että Valkyriansissa tavallaan koko bändi on rytmisektiota, missä vuoropuhelullisuus erityisesti korostuu, vaikka lopputulos on samalla myös erittäin linjakkaasti melodinen. Hyvin lämpimästi hengittävässä Monsterpiecessä hurmaa sen täydellinen pakottomuus, vaikka samaan aikaan koukitaan uusiin suuntiin. Cayoodle esimerkiksi edustaa Meters-funkia.
– Niin, se me tehtiin kun sä joskus kirjoitit Aamulehden keikka-arviossa, että meidän kannattaisi kokeilla sitä. Muistaakseni Billyä heitettiin juuri Klubilta ulos ja kun kävin tilannetta setvimässä, niin jätkät veti sillä välin jotain New Orleans -tyyppistä juttua. Sitten kun luettiin sun arvio ja se ehdotus, niin ajateltiin, että perhana, kokeillaan.
Niin sitä pitää! Se toimii loistavasti. Make A Wish taas on älyttömän tunnelmallista proto-soulia tai rhythm & bluesia.
– Joo. Jätkät eivät oikein tienneet, mitä niiden olisi pitänyt laulaa siihen taustaksi, joten Jukkis pyysi siihen Sami Saaren sovittamaan vokaaleja. Samilta jäikin siihen sitten joku raita, kun todettiin, ettei sitä pysty ylittämään. Gladiaattorilla oli ihan erityinen suhde surfiin ja hauska yhteensattuma on, että myös uusista kitaristeista Teiska on surf-miehiä. Siltä se osasto tälle levylle tulee.
Vahvaa surf-ilmapiiriä henkivän The Monsterin humoristisia kauhuefektejä moni minun laillani varmasti luulee jostain vanhasta horror-filmistä napatuiksi, mutta nekin paljastuvat omiksi juoniksi.
– Ne syntyi niin, että muistaakseni Jukkis pyysi mua mölisemään siihen jotain. Asia selvä, sanoin. Jannella oli joku härpätin, minkä läpi se ajettiin. Janne kysyi sitten, miltä se efekti kuulosti ja mä sanoin, että ”helvetin hyvältä, kun siitä ei saa mitään selvää” (naurua).
Everybody Knows Your Name taitaa olla joku vanha cover.
– Ei ole. Tällä levyllä ei ole yhtään coveria. Se biisi on vaan sellainen vanhan liiton ska, jollaisen olen aina halunnut tehdä. Ajattelin, että jos yritän itse runoilla siihen jotain jamaikalaisittain, niin se ei ehkä kuulosta kovin aidolta, joten pöllin kaikki vanhoilta ska-biiseiltä löytämäni kliseet vuodesta 1965 alkaen ja löin ne yhteen, Jussi tunnustaa ujostelematta ja nauraa makeasti päälle.
Jotain ihan muuta
Mistä tämä ska-into sinulla lähti, The Clashin kauttako?
– Ei. The Clash oli mun mielestä ihan hyvä, mutta kuitenkin punkia. Kyllä se kova juttu mulle oli Specials, josta jotenkin heti tajusin, ettei se ollut punkia, vaan selvästi jotain muuta. Sitten tuli muitakin two tone -bändejä, jotka puhutteli kovasti. Esimerkiksi The Beatin Ranking Full Stop oikeasti svengaa ihan armottomalla groovella. Hyvin pian aloin sitten tietysti tsekkailla niitä jamaikalaisartisteja, jotka oli Specialsin innoittajia. Billyn kanssa me niitä juttuja tutkittiin. Sillä oli jotain ihme kanavia, mistä se sai kaikenlaisia fanzineita. Se näytti mulle aina jotain juttua niistä, että ”tiesikkö muuten tätä?” Ja mä olin tietysti ihan silmät pyöreinä, että ”en!” Desmond Dekker kävi sitten Yo-talollakin. Sinnehän me mentiin eikä petytty. Se oli mahtava niissä levenevälahkeisissa nahkahousuissaan. Sellainen 60-luvun meininki oli 80-luvulla aika erilaista ja villiä.
Näin on. Muistan Dekkerin hyvin, tein äijästä jutunkin Soundiin… Tehän soitatte usein ulkomaillakin. Millaisia ska/rocksteady-skenejä maailmalla on?
– Me on toistaiseksi pyöritty vain Euroopassa. Isoimmat skenet on Saksassa ja Espanjassa, mutta joka maasta löytyy jonkinlainen. Englannissa on oltu vähän sisäänpäinlämpeneviä, mutta nyt sekin alkaa aueta. Olisi kiva päästä Jenkkeihin ja sieltä Meksikoon, jossa on todella iso skene, isompi kuin Amerikassa. Jenkeissä Aggrolites ja Slackers esimerkiksi ovat usein maininneet Valkyriansin. Kyllä meillä on faneja ihan ympäri maailmaa. Aina kun laittaa someen jotain, tulee terveisiä vaikka mistä. Useamman kerran on tullut pyyntö, että ”tulkaa Meksikoon!”
Teksti: Jussi Niemi
Haastattelu on julkaistu Soundissa 1/23.