Babak Issabeigloo ei usko, että progressiivisen rockin täytyisi olla aina esoteerista hämyilyä. Maladyn laulaja-kitaristi kuitenkin myöntää, että myös tiedostamattomat vaikutteet ohjaavat vähän kaikkea musiikin tekemisessä.
– Mielestäni olemme Maladyssa sillä tavoin sokeita omalle toiminnallemme, että ei me olla osattu edes miettiä imagojuttuja. Vaikea nähdä mitään progeen liitettyä mystisyyttä bändin meiningissä, vaan teemme musiikkia hyvin konkreettiselta pohjalta, Babak toteaa.
Reilut kymmenen vuotta soittanutta bändiä yhdistää jaettu kiinnostus 1970-luvun musiikkia kohtaan, mutta toisaalta riveissä on niin jazzin kuin hc-punkin kuluttajiakin. Babak kuvaa bändin taustavaikutteita hyvin monipuolisiksi, mutta samalla yhtyeellä tuntuu olevan pitkään hioutunut yhtenäinen ajatus siitä, miltä musiikin tulee Maladyssa kuulostaa ja mitä ajankuvaa he viitteenä tavoittelevat.
– Ehkä sitä progen esoteriaa on sitten se, että koetut asiat vaan virtaa läpi. Että vaikutteita ei tiedosta. Ei voi väheksyä sitä, miten suuri vaikutus on vaikka lapsena vanhempien levyhyllystä kuunnelluilla levyillä.
Malady perustettiin vuonna 2010 doomia soittaneen bändiprojektin oheen, ”puolivitsillä, jotta sai opetella soittamaan paremmin”, Babak kuvailee. Mukana olivat tuolloin rumpali Juuso Jylhänlehto, basisti Jonni Tanskanen ja entinen kitaristi Tony Björkman.
Kosketinsoittaja Ville Rohiola ja Babak liittyivät mukaan pari vuotta myöhemmin ja Taavi Heikkilä tuli mukaan puhaltimiin uuden Ainavihantaa-albumin tekoprosessin aikana osoittautuen korvaamattomaksi osaksi bändiä.
– Viimeksi levyn kuunnellessani tuli mieleen, että olemmepa kehittyneet soittajina valtavasti. Paitsi Jonni, joka on aina ollut suvereeni. Soittoon on tullut kypsyyttä ja varmuutta, eikä enää vain räimitä, Babak arvioi.
Kolmannen levyn sävellyksistä vastaavat pääosin Ville ja Babak. Rumpali Juuso Jylhänlehdon tekstit Ainavihantaalla ovat suomen kielellä leikitteleviä kunnianosoituksia luonnolle. Luontoteemasta huolimatta sanoitukset voi myös nähdä monitulkintaisina ja avoimina. Tarkkapiirteiseen, harkittuun 70-luvun konseptilevytunnelmaan vaikuttaa lisäksi sovitus, josta bändi on kollektiivisesti vastuussa. Instrumentit soivat orgaanisella vintagesoinnilla ja studiotyöhön on panostettu. Maladyn soundissa on patinaa, aiemmilla albumeilla jopa hieman Love Records -äänitteiden nuhjuisuutta. Uudelle levylle haluttiin kuitenkin myös toisenlaisia ratkaisuja, vaikka bändi mieltääkin sen osaksi kolmen levyn jatkumoa.
– Kakkoslevyn (Toinen toista, 2018) jälkeen alettiin miettiä, että kolmanteen voitaisiin ottaa erilaista ilmaisua mukaan. Miksausratkaisut on jo vähän modernimman kuuloisia, ja muutenkin tämä on hifimpi levy. Toki siellä yhä vaikuttaa paljon vintagesoittimet, kuten mellotron ja hammondit. Basso- ja kitaravahvistimet on 70-luvun gearia.
Love Recordsin lempeä suomiproge on aina ollut selkeä viitekehys bändille, mutta Maladyn kaksi aikaisempaa albumia soivat myös raskaahkon stoner- ja space rock -soundin vaikuttamina. Ainavihantaa on ilmavampi ja vapaamuotoisempi levy. Uusi linja ei ole ollut bändin alun perin asettamana tavoitteena, mutta miehistönvaihdokset toivat huomaamatta uuden lähestymistavan äärelle.
– Yksi elementti muuttui ja neljä pysyi samana. Tämä on edelleen bändin soundille uskollinen levy, mutta kun vaikkapa fuzz-kitaraliidit korvautuu saksofonilla, niin yhtäkkiä ollaankin hyvin eri maailmassa, Babak arvelee. Itse hän kertoo palanneensa pitkästä aikaa raskaasta rockista rytmimusiikin pariin, ja uudella levyllä hän esimerkiksi vältti soittamasta voimasointuja.
– Omalta osaltani voin sanoa, että on tapahtunut jokin siirtymä kevyempää tunnelmaa kohti, ja tämä oli myös ihan käytännön tasolla helpompi levy äänittää ja soittaa, Babak kertoo.
Ainavihantaan monipuolisemmasta äänimaisemasta, jopa iskelmällisyydestä kysyttäessä hän toteaa, että raja vanhan suomalaisen progen ja popin välillä on joskus hyvin häilyvä. Hän ei ihmettele, jos uuden levyn referenssinä toinen voi kuulla Pekka Strengiä, joku taas Kasevaa tai Kaj Chydeniusta.
– Esimerkkinä sen ajan levyistä, joita olen fiilistellyt; vaikkapa Maaritin ensimmäinen albumi, jossa on kaikki huipputekijät taustalla, Babak sanoo ja huomauttaa, että koko suomalainen musiikkiperintö nojaa edelleen paljon 70-luvun luomiskauteen. Melkein voisi sanoa, että kyseessä on ”Standing on the shoulders of giants” -ilmiö. Vankka pohja, jolle rakentaa uutta.
– On hyvä tilanne tässä ja nyt tehdä suomalaista progea, koska se on historiallisesti ollut niin pitkään laadukasta.
Malady ei myöskään ole halunnut assosioitua genren myöhempiin inkarnaatioihin kuten progressiiviseen nykymetalliin tai neoprogeen. Vaikka toisinaan onkin fiilistelty Dream Theateria, ei bändillä ole koskaan ollut innostusta lähteä soittamaan kaikkein ryppyotsaisimmalla tilutteluasenteella, eikä tekniikkakaan siihen riittäisi.
– Joskus oma genre vähän huvittaa, koska moni tuntuu ajattelevan, että olisi muka joku muotti nimeltä proge. Meille se tarjoaa vain raamit tehdä juuri sitä, mitä tehdään ja soittamista tietyssä hengessä. Itse ainakin olen omassa sävellystyössä nykyään leikkisämpi.
Babakin mukaan genremääritelmänä proge on lopulta vapauttava: se on ohjannut ja palvellut bändiä hyvin.
– Dyadi-kappaleesta sanoimme, että se on pikkutakkiprogea. Vahvasti pilke silmäkulmassa tehtyä, ja todella hauskaa on ollut, kun on soitettu sitä.
Kaksi ja puoli vuotta työstetty levy on nyt pakettissa ja bändi pitää sitä yksimielisesti parhaanaan tähän asti. Tiedustellessa mihin suuntaan Malady voisi tästä edetä, Babak toteaa, että kun kaikki energia ei mene treenaamiseen ja sävellystyöhön, sitä on turha käyttää myöskään liikaan suunnitteluun.
– Tuskin käymme sitä keskustelua, että millainen albumi pitäisi tehdä seuraavaksi. Ambient-musiikkia vai Bruce Springsteen-AOR-levy? Asiat vain muotoutuvat.
Teksti: Joni Kling
Haastattelu on julkaistu Soundissa 11/21.