Kappaleisiin sisältyy tietty taikuus silloin, kun ne on äänitetty hetkessä ja soitettu ilman turhaa hifistelyä. Yksi Mattilan musiikin viehättävistä puolista on aina ollut niiden tietynlainen raakuus ja energia. Mutta katoaako kappaleista jotain tiettyä taikaa siinä vaiheessa, kun niitä on soitettu vuodesta toiseen jokaisella keikalla ja ne saisi soitettua vaikka silmät kiinni?
– Siinä on riski, mutta olen vakuuttunut, että sitä voi ennalta ehkäistä sellaisella tietynlaisella läsnäololla ja nöyryydellä. On olemassa jokin syy sille, miksi ne kappaleet ovat syntyneet. Vaikka en pääsisi siihen eksaktiin tunnetilaan, niin sen kaiku on olemassa sielussani – että ketä palvelemaan tämä kappale on syntynyt.
Mattilalla on lähes mystinen suhde musiikkiin. Sille on aina jokin syy, miksi jokin kappale on syntynyt – silloinkin, kun sen tekemishetkellä ei osaa sanoa, että mistä musiikki on peräisin. Sen ymmärtäminen auttaa Mattilaa pysähtymään kappaleiden ääreen ja antaa niille huomio.
– Yleisössä voi olla joku ihminen, jolle voi tehdä hyvää kuulla tämä laulu, tai joka haluaa kuulla tämän laulun.
Tämä ei suinkaan rajoitu pelkästään ulkopuolisiin kuuntelijoihin, vaan Mattilan oma musiikki puhuttelee myös toisinaan artistia itseään.
– Tietyissä elämänvaiheissa saattaa nousta esiin jokin muinainen biisi, joka tulee ikään kuin muistuttamaan tai auttamaan minua jossakin elämäntilanteessa. Viime aikoina olen todellakin hämmentynyt siitä, kun pääni antaa minulle toistuvasti lauseen ”älä tee siitä niin vaikeeta”.
Kyseessä on Mara Ballsin kappaleen Älä mee siihen taloon joka palaa (2017) ensimmäinen lause. Mattilan mukaan kyseisessä lauseessa ovat läsnä myös hänen äitinsä ja isänsä ja se, mitä he ovat hänelle antaneet. Se on siis selvästi monella tapaa merkityksellinen neuvo ja sanoitus.
Sanoitukset kokonaisuutena ovat musiikin tavoin kypsyneet vuosien varrella. Mattila ei kuitenkaan halua luoda tarkoituksellisen monimutkaisia sanoituksia.
– Haluan arkisilla sanoilla kertoa jostakin elämää suuremmasta. Jokin kappale saattaa päälle päin tuntua lastenlaulumaiselta, jossa on paljon mantramaisuutta ja toisteisuutta. Pinnan alla on kuitenkin jokin oivallus, joka aukeaa niille, jotka sitä tarvitsevat.
Puolestaan niille, joita ei kiinnosta tutkia Mara Ballsin sanoituksia syvemmälle, jää käteen ainoastaan veden pinta – helposti mukana laulettava lastenlaulu. Sen sijaan, että sanoitukset olisivat henkisen kypsymisen ohella jalostuneet proosallisemmiksi tai verbaalisesti monimutkaisemmiksi, onkin käynyt lähes päinvastoin – ne ovat muuttuneet lapsellisemmiksi.
Lastenlauluja ei kuitenkaan kannata pitää itsestään selvyytenä tai ainoastaan simppeleinä. Esimerkiksi Tove Janssonin Muumi-kirjat näyttävät päällepäin simppeleiltä lasten saduilta, mutta ne kätkevät sisälleen kenties joitakin filosofisimmista ajatuksista, joita voi satukirjan sivuilta löytää.
– Mä luen paljon satuja ja rakastan niitä. Rakastan niiden sisältämien symbolien maailmaa ja symboliikkaa, jonka oivaltaminen jätetään ihmiselle itselleen.
Muumien ohella myös metsänpeikko Rölli on ollut Mattilalle tärkeä hahmo. Rölli on opettanut hänelle paljon elämästä, ja hahmon musikaalinen puoli on tarjonnut myös omanlaistaan innostusta. Röllin musiikillisessa puolessa piilee varmaankin myös toinen, pintaa syvempi puoli. Esimerkiksi Omituisten otusten kerho -kappale tunnetaan muusikoiden keskuudessa sen yllättävän monimutkaisesta polymetristä – siitä huolimatta, että kyseessä on ”vain” lastenlaulu.
Alitajuisia yhteyksiä
Hyvä esimerkki syvemmästä merkityksestä löytyy Mara Ballsin kappaleesta Hokkus pokkus. Se saattaa kuulostaa pintapuolisesti lapselliselta lorulta, mutta syvempänä on tarina anteeksiannosta.
– Siinä on ihan saatanan painava ja elämän kokoinen aihe, mutta sitten kertsissä on mielikuva lapsesta, joka on keksinyt jonkin rituaalin pajun oksan heiluttamisesta, jolla pääsee anteeksiannon ytimeen.
Aihe on siitä mielenkiintoinen, että ”anteeksi” on yksi niistä taikasanoista kiitoksen ohella, joita pienille lapsille opetetaan. Ja vielä mielenkiintoisemmaksi asian tekee se, että ”hokkus pokkus” -taikalorun etymologia juontaa juurensa latinankieliseen messuun. Aikoinaan tavallinen kirkossa kävijä ei osannut latinaa, mutta kun pappi lausui sanat ”hoc est corpus meum”, tiesivät ihmiset jotain taianomaista tapahtuvan. Niinpä ”tämä on minun ruumiini” muuttui kansankielessä hokkus pokkukseksi. Tuo lainaus Jeesukselta luetaan yleensä ehtoollisella syntien anteeksiantamisen yhteydessä.
Tätä syvällistä yhteyttä Mattila ei tiennyt kappaletta tehdessään. Se valkeni hänelle vasta jälkikäteen.
– On olemassa juuri tällaisia tasoja, jotka paljastuvat viiveellä. Sitten mua sisäisesti hymyilyttää, koska voisi luulla, että olen nokkelampi kuin oikeasti olen.
Jungilaisittain ajateltuna sadut sisältävät ja edustavat eräänlaisia arkkityyppejä. Erilaiset sadut ja kertomukset toistuvat eri kulttuureissa, joten kenties ne ovat osa kollektiivista alitajuntaamme – seikka, joka saattaa selittää myös Mattilan musiikin sisältämät synkronisiteetit.
– Nämä ovat juuri niitä alitajunnan helmiä. Ehkä me kuitenkin käytämme sitten vain niin pientä osaa kognitiostamme. Ja olen siitä lähteestä hyvin utelias ja janoan päästä sen äärelle löytämään asioita. Mutta en voi päättää, että nyt matkustan tuon kätketyn tiedon lähteelle ja poimin sieltä jonkin neronleimauksen, vaan se tapahtuu juuri tällaisen vilpittömän ja lakkaamattoman tekemisen tuloksena.
Tuon jonkin tiedostamattoman äärelle Mattila pääsee musiikin lisäksi myös kuvataiteessa. Maalatessaan hänellä ei ole päässään kuvaa valmiista teoksesta, vaan siveltimen veto seuraa toistaan. Sitten taiteilija vaipuu meditatiiviseen tilaan, joka synnyttää lopulta mieleen kuvia, esimerkiksi kasvoja. Tämä taiteilijan pareidolia johtaa musiikin tapaan siihen, että Mattila suhtautuu teokseensa ihastuksella – kanvaasiin on kätketty jokin ihmeellinen olento, jonka hän saa loihtia esiin.
– Mä maalaan niin kauan kuin mun tarvitsee maalata. En kunnes se on jotenkin hyvä tai valmis, vaan kunnes mä olen käynyt sen vuoropuhelun siveltimen ja kanvaksen välillä. En ole mikään niin sanottu ”master painter”, vaan utelias tutkija. En ole kiinnostunut siitä, että olenko mä jotenkin hyvä tai huono maalaaja. Mä olen kiinnostunut siitä koko prosessista ja niistä jännitteistä; millainen on alitajuntani ja tietoisen mieleni välinen romanttinen roihu.
– Jos vaatisin itseltäni jotain kuvataiteellista suurenmoisuutta, niin en mä maalaisi yhtään mitään. Sama musiikissa.
Syviä elämän kysymyksiä käsittelevän haastattelun jälkeen sain Mattilalta viestin Whatsappiin. Vain pari tuntia keskustelumme jälkeen hänen paras lintuystävänsä, lemmikkikana Simo kuoli hänen käsivarsilleen. Merkki siitä, että edelleen kaikista suurin mysteeri on elämän ja kuoleman hauras rajapinta.
– Jokainen hetki elossa rakkaimpien kanssa on ihme. Virtaa, Mattila lisää jälkisanoikseen.
Teksti: Samuel Järvinen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 6/24.
Lue haastattelun edellinen osa täältä.