Haastattelu: Nyrkkitappelun musiikki voi olla pitsaa ja hampurilaista, mutta se hamppari tehdään niin hyvin kuin osataan

Nyrkkitappelun laulaja Horo-Hepe perehdytti toimittaja Antti Luukkasen tsemppipunkin saloihin. Julkaisemme Soundissa 3/23 ilmestyneestä haastattelusta osan myös verkkopuolella.
30.3.2023 07:30

Nyrkkitappelun mielipiteitä jakava voima on ollut teksteissä. Laulaja Heikki Kuivala alias Horo-Hepe myöntää, että biisejä tehdään nimenomaan hokemat edellä. Ilman niitä on turha tehdä ärhäköitä riffejä tai näppäriä sovitusratkaisuja. Biisien perimmäinen tarkoitus on saada yleisö mylvimään keikoilla. Vuosien saatossa hommaa on tehostettu lisäämällä melodioita, toisaalta taas karsimalla biiseistä loputkin ylimääräiset pois.

Hepe innostuu selittämään, kuinka hänelle biisinkirjoittamisen filosofia aukesi vasta, kun hän oli valmis myöntämään, ettei pyörää tarvitse keksiä uudelleen. Öitä kului katsellen Youtube-videoita, joissa hittibiisien rakenteiden kautta käytiin läpi, mistä elementeistä minkäkin artistin hitit syntyvät. Miksei samaa ajatusmaailmaa voisi hyödyntää myös Nyrkkitappelussa?

– Ensin pitää olla tähtikohta ja lähteä siitä taaksepäin tekemään kaikki sinne taustalle. Pääjuttu pitää tulla selväksi yhdellä kuulemalla. Sen jälkeen sinne säkeistöön voi tulla muuta silppua. Jos haluaa kikkailla, niin levylle voi laittaa kikkailubiisejä, mutta harvemmin niistä yleisön tai edes omia suosikkeja tulee.

– Ja olihan se soundienkin kanssa ollut pitkään sitä hienon tilasoundin hakemista, mitä vaikka jollain Hivesilla on. Mutta ei me osata sellaista tehdä, kaikki vaan täysille. Kun kuuntelet sitä kännykällä puistossa, niin rumpujen ja laulun pitää tulla täysillä. Tuutataan kunnolla ja kaikki kompressoidaan yhdeksi pötköksi, mitä kaikki aina vihaa. Ei me välitetä siitä. Meidän musa on niin pitsaa ja hampurilaista, niin miksei se voi olla sitä myös äänikuvan suhteen? Me halutaan tehdä vaan se hampurilainen mahdollisimman hyvin.

Niin paljon Hepe Youtube-akatemioista innostui, että myös Nyrkkitappelu teki ruuminavauksen oman Mä vihaan somee -biisin tekoprosessista.

Tiiviitä ralleja on Hepen kynästä irronnut siis viiden albumin ja puolen tusinan ep:n verran. Huomionarvoista on, että niissä on yllättävän vedenpitävä linja. Teksteissä ei ruodita politiikkaa tai hierota huumoria väkisin kuulijan korviin.

– Toi olikin vaikea, koska en halunnut sinne huumoria enkä politiikkaa, mutten myöskään päihdeongelmamaailmaa. Mulla oli sellainen ihan abstrakti ajatus, että mitäs jos me vedettäis vaan täysillä ja kertosäkeessä melodialinja menis niin korkealla kuin pystytään. Ja sitten siellä olis jotain yleistä. Hittibiisithän sisältää sellaista yleistä.

– Näen sen ydinlauseiden kautta. Kuka tahansa meidän keikalle tuleva pystyy laulamaan niitä. Siitä tuli tämä meidän oma genre eli tsemppipunkki. Siinä on sellainen altavastaajan asema, eli ei se ole sellaista teekkaripositivismia.

Kuten arvata saattaa, on Nyrkkitappelu parhaimmillaan keikalla. Siellä Hepen olemuksessa on aggressiivista provosoinnin henkeä. Vaikka homma ei olekaan mitään keskenkasvuista koheltamista, on katsojalla tunne, että mitä vaan voi sattua. Biisien välissä tilanne otetaan haltuun etukäteen mietityllä läpänheitolla, joka voi ottaa uutta suuntaa, jos tarve vaatii. Voi siis arvata, että lavaolemusta on pohdittu jo ennalta.

– Tavallaan olen miettinyt ja tavallaan en. Mikä mua itseä naurattaisi tai mihin saisi jonkun reaktion. Tai jos on hyvä meininki, mutta ei jaksa enää soittaa, voi hypätä rumpuihin. Olen miettinyt, miten mun omien idoleiden Glenn Danzigin, Turbonegron tai GG Allinin kaltaiset hahmot sopisi suomalaiseen sosiaalidemokratiaan.

– Onko se rooli? Se on hyvä kysymys. No, se on osa mun persoonaa, kun mä olen tuollaisessa tilanteessa.

Roolien puolesta puhuisi sekin, että suurin osa bändissä mukana olleista soittajista on esiintynyt Nyrkkitappelussa taiteilijanimillä.

– Ihan alkuun me ei haluttu laittaa oikeita nimiämme mihinkään, kun jotkut oli sellaisissa ammateissa, että se olisi ollut haitaksi. Kyllä mullakin on jäänyt kerran asunto saamatta, kun möläytin, että olen Nyrkkitappelu-nimisessä bändissä.

Nykyään Horo-Hepe ei ole enää ainoa Kuivalan artistiminä, sillä Parkanon Tulikukko -nimellä on tullut jo useampi singletäky popimpaa materiaalia.

– Porukka ei varmaan odota multa sellaista, mutta olen aina tykännnyt esimerkiksi melodisesta brittiläisestä popista. Olen kuunnellut sitä nuoresta pitäen vähintään yhtä paljon kuin punkia.

Itseluottamus kannattelee tietysti tätäkin viritystä.

– Jos mä teen sata biisiä, niin kyllä sieltä yksi klassikko tulee. Mä olen ihan varma siitä.

Teksti: Antti Luukkainen
Lue koko haastattelu Soundista 3/23.

Lisää luettavaa