Haastattelu: Vexi Salmi haukkui ja Danny halusi määräillä, mutta Muska Babitzin on aina tehnyt mitä tahtoo

Rock’n’roll oli pirun harvinaista Suomessa 1970-luvun alussa. Vielä vähemmän sitä kokeilivat tuonaikaiset naisartistit. Muska Babitzinia voi vankoin perustein pitää yhtenä oman sukupolvensa uranuurtajista. Pitkä ja vaiherikas ura jatkuu vielä keikkalavoilla. Antti Luukkasen toimittama haastattelu julkaistiin alun perin Soundissa 6/22.
1.8.2022 10:20

Historiallisesti jonkun ensimmäiseksi julistaminen on aina hieman riskialtista puuhaa, sillä asioita voi määritellä niin monella tavalla. Marija ”Muska” Babitzinin (s. 1952) kutsuminen ensimmäiseksi suomalaiseksi rockia levyttäneeksi naiseksi lienee kuitenkin kiistatonta.

Ja millä lailla tuo ura alkoi! Vuonna 1971 ilmestynyt esikoissingle Kirjoita postikorttiin antaa ihan oikean sisällön täysillä vetämisen käsitteelle. Hurjalla intensiteetillä päälle käyvä jytärocksovitus ja Muskan kaikkensa peliin laittava tulkinta vetävät ihon kananlihalle yli 50 vuotta ensiesityksensä jälkeenkin.

­Laulamisesta pienestä tytöstä asti tykännyt Muska oli nähnyt jo nuorena, millainen suomalainen musiikkibisnes käytännössä on. Isoveljet Sammy ja Kirka nousivat maan suosituimpien artistien joukkoon. Pyöritys oli valtavaa ja ensiaskeleita ottavat suomalaiset pop-piirit niin alkeellisella tolalla, että työ oli suosiosta huolimatta käytännössä raskasta. Glamour oli halkoliiterimäisistä tanssilavoista kaukana.

Kirka kuitenkin oli vakuuttunut pikkusiskonsa kyvyistä ja sai lopulta käännettyä tämän pään. Suomirockin kovimpien muusikoiden soittama esikoisalbumi Muska ilmestyi vuonna 1973. Kappalemateriaali sisälsi tuon ajan hengen mukaisesti covereita, mutta Muska jätti vakuuttavan puumerkkinsä esimerkiksi Suzi Quatrolta ja Nazarethilta poimittuihin biiseihin.

Muskasta tuli nuorisotähti ja esimerkiksi Suosikki kirjoitti kiihkeällä tahdilla Muskasta ja hänen muusikkopoikaystävänsä Hannu ”Kala-Hande” Salakan tekemisistä. Heidät piti otsikoissa muun muassa päätyminen napit vastakkain D-Tuotannon kanssa, kun Muska ei suostunut Dannyn määrittelemän imagon mukaiseksi artistiksi. Muska halusi laulaa rockia, ei iskelmää.

­Svengaavaa jytää kuultiin vielä vuonna 1977 ilmestyneellä Tää se päivä on -albumilla, mutta sen jälkeen Muska hävisi kuvioista. Ensin ohjelmatoimistotyöhön ja sitten Los Angelesiin.

Paluu levyttäväksi artistiksi tapahtui vuonna 1991, jolloin Pidä kii -albumi tavoitti jo hieman varttuneemmat fanit. Räväkästä soundis taan ei Muska ollut tuolloin – eikä ole vieläkään – kokonaan valmis luopumaan, vaikka materiaali olikin jo vähemmän päällekäyvää. Viime vuosikymmenten mittaan albumeita on ilmestynyt tasaiseen tahtiin, mutta parhaiten Muska tavoittaa yleisönsä keikoilla, joita hän jaksaa tehdä heinäkuussa mittariin tulevasta 70 ikävuodesta huolimatta kovaan tahtiin.

­Ehkä siitä johtuu, että Muskan alkutaipaleen kovat rockvuodet ovat jääneetkin vain kovimpien musahiirien pengottavaksi. On kuin Muskan pioneerityö olisi jäänyt vain valveutuneimpien harrastajien tietämäksi salaisuudeksi. Viime aikoina tosin on ollut huomattavissa, että sillekin kuuluva arvostus vielä löytyy. Esimerkiksi Maria ja Marsialaiset -yhtye levytti oman versionsa Muskan ensihitistä vuonna 2018.

Koska Muska ei halua pitää meteliä omista tekemisistään, on moni hänen elämänsä varrella tullut käänne, sattumus ja seikkailu jäänyt kuulematta. Siksi juuri ilmestynyt Sauli Miettisen Hannu Salakan muistiinpanojen pohjalta kirjoittama elämäkerta tulee tarpeeseen. Siinä käydään läpi suomalaiselle popmusiikille tuiki olennainen Babitzinin sisaruskatraan tarina, mutta myös Muskan ja Handen vuodet musabisneksen kulisseissa.

Muska itse sanoo osallistuneensa kirjan tekoon lähinnä lapsuus- ja nuoruusmuistoilla ja tunnustaa, ettei paljoa muuta muistakaan, sillä hän on aina elänyt hetkessä. Mutta räväkkä ja sydämellinen nauru raikaa tämän tästä hänen muistellessaan pitkää uraansa.

Kirjassa käy ilmi, että veljesi Kirka ylipuhui sinut laulajan uralle, koska et ollut itse ajatuksesta niin innoissaan. Tiesit kuinka vaativaa ja raskasta se voisi olla. Mikä sai mielesi kuitenkin muuttumaan ja lähdit kokeilemaan?

– Toi on vähän vaikea kysymys, kun muistelee jälkeenpäin. Mä en oikein tiedä. Ehkä kuitenkin musiikki itsessään. Se kiinnosti, nimenomaan rockmusiikki.

Taisit olla oikeassa siinä, että laulajan ura tuohon aikaan ei ollut keveimmästä päästä?

– Joo, kyllähän se matkustaminen oli mitä oli. Autot oli huonoja, milloin ne syttyi palamaan ja milloin mitäkin. Käsitystä hotellimajoituksista ei ollut vielä siihen aikaan. Joko ei ollut mitään eli tultiin öisin kotiin kesärenkailla liukkailla teillä tai sitten oli jotain rupisia motelleja. Nykyisin on ihan toista.

Debyyttisinglesi Kirjoita postikorttiin oli hurmoksellinen käännösversio Shocking Bluen Send Me A Postcardista. Jo sillä oli läsnä poikkeuksellisen raspinen laulu soundisi. Sitä ilmeisesti oli syventämässä myös yllättävätkin syyt?

– Kyllähän se osittain oli sattumaa. Mulla oli silloin keuhkokatarri ja kyhmyjä äänihuulissa. Käytiin oikein professori Sovijärven luona niitä toteamassa. Mutta kyllä mä katson, että tänä päivänäkin mulla on se käheä soundi.

Voidaan sanoa, että ennen sinua ei rockhenkisiä naissolisteja Suomessa ollut. Miten sinut otettiin vastaan?

– Osittain oltiin hyvinkin vastaanottavaisia. Olihan se laulu soundi vähän erilainen. Joskus yleisön joukosta kuului ”älä rääy!” Mutta oli paljon edistyksellisiä tyyppejä varsinkin suurissa kaupungeissa, joissa vastaanotto oli hyvä. Maalaismaisemissa vähän ihmeteltiin, että mikä toi on.

Aina ei ymmärrystä riittänyt kaupungeissakaan. Vieraileva singlearvostelija Vexi Salmi kirjoitti Suosikissa vuonna 1971: ”Ensin lauloi isoveli, sitten lauloi pikkuveli ja nyt pikkusisko, vai laulaako – ei anteeksi karjuu kurkku suorana” ja epäilee, että ”jos Muskasta kovalla mainonnalla saadaan jotain aikaan, niin kunnia kuuluu D-Tuotannolle, eikä arvoisalle neidille”. Arvosana yksi nopanluku viidestä.

– (naurua) Ei haittaa ollenkaan! Kaikkeen tottuun. Vexin kanssa olin myöhemmin tekemisissä Flamingossa. Ne pyysi tekemään sinne koko albumin verran biisejä.

Siinä vaiheessa hän oli ilmeisesti päässyt laulutyylistäsi yli.

– Näköjään! (naurua)

Vaikka rokkaavia naislaulajia ei tuolloin juuri muita ollut, niin kyllä sitäkin kokeiltiin. Shocking Blue -käännöksiä lauloi myös Lea Laven, jonka varhaistuotanto on paikoin vahvaa psykedeelistä rockia ja jytää. Löytyikö tuon ajan naissolisteista artisteja, joita pidit hengenheimolaisinasi?

– Muistan hyvin ainakin Rayan (Raija Alenius), joka oli muistaakseni Seinäjoelta. Hän oli mun mielestä semmoinen edelläkävijä.

Yleisön valmius räväköihin naissolisteihin oli siis kirjavaa, mutta ei sinua taidettu ymmärtää alkuun yhteistyökumppaneissakaan?

– Mähän olin D-Tuotannossa Dannylla. Meillä oli niin erilaiset näkemykset kaikesta.

Mutta ei sinun päättäväisellä luonteella olisi voinut pullantuoksuista iskelmäsolistia tulla tekemälläkään?

– Ei ei ei (naurua)! Ei ikinä. Ennen kuin mä lähdin edes tähän musiikkimaailmaan mukaan, niin istuttiin N-Klubilla. Suosikkibändejä oli alun perin Beatles ja Rollarit ja sitten Led Zeppelin.

­– Mutta meillä oli runsaasti keikkoja. Me tehtiin kahta, kolmeakin keikkaa illassa, jopa Orfeuksen kanssa. Onhan se tietysti myös karsinut hirveästi esiintymisiä veke, että on ollut tällä linjalla.

Mutta kun katsot uraasi nyt taaksepäin kaikkien näiden vuosikymmenten taakse, niin tuntuuko, että olet saanut kuitenkin aina laulaa sitä mitä olet halunnut?

– Joo, kyllä. Hyvin merkityksellinen oli Atte Blomin tuottama Krokotiili-Rock, jossa hän oli puuhamiehenä. Ja tietysti Postikortti. Sieltä meidän biisit on tänä päivänäkin. Se on se suuntaus ollut.

Ensialbumillasi soittivat muun muassa Albert Järvinen, Jukka Gustavson, Pekka Pohjola ja Ronnie Österberg. Melkoinen kokoonpano!

– Piirithän oli tosi pienet. Esimerkiksi Järvinen oli Handen kanssa jo 60-luvun loppupuolella parhaita kavereita. Järvinen oli käynyt jonkun kitarakoulun ja opetti Handelle erilaisia sointuja. Ja Hannuhan on bluesmiehiä ja sillähän me myöhemmin leipämmekin tehtiin, kun tuotettiin bluesartistien Euroopan-rundeja.

Varhaisvuosinasi taustayhtyeenäsi oli myös Orfeus, joka oli alun perin progressiivisempaan menoon kallellaan ollut kokoonpano. Olisiko sinulta taittunut myös sellainen materiaali?

– Joo, jos tuuli olisi sinne päin vienyt. Handehan meillä on ollut se puuhamies ja tietää musiikista kaiken jo 60-luvulta asti. Orfeus oli hänen perustamansa. Olisi se linja voinut sinnekin tietysti mennä, mutta jostain syystä me pysyttiin… voisko sanoa kaupallisemmalla puolella.

Mielenkiintoinen sivupolku matkasi varrella on ollut myös vierailu Kimmo Kuusniemi Bandin Moottorilinnut-albumilla (1982), jossa pääsit tulkitsemaan tuon ajan heavy rockia.

– Voi vitsi, kun mä en muista näitä poikia ollenkaan! Mulla on niin huono muisti. Joku niistä kysyi, varmaan se liideri, että lähdenkö mukaan. Totta kai lähden. Jossain keskustassa sitä äänitettiin.

Olit kolmas sisarusparven viidestä levyttäneestä Babitzinista ja aloittaessasi Sammy ja Kirka olivat jo maankuuluja artisteja. Heidän uransa muistetaan hyvin vielä heidän poismenonsa jälkeenkin. Onko koskaan tuntunut siltä, että oma urasi on jäänyt tunnetumpien veljiesi varjoon?

Muska ja Hannu ”Kala-Hande” Salakka ovat pitäneet yhtä sekä yksityiselämässä että musiikkikuvioissa 1970-luvun alusta saakka.

­– Meidän Samihan aloitti ensin, ja myös Kirka hyvin nuorena. Olisikohan hän ollut 12-vuotias. Ei Kirka ollut koskaan mikään liideri, vaan hyvinkin vaatimaton tyyppi.

– Ei se ole mitenkään mua varjostanut, koska meillä kaikilla oli oma tie jota kulkea. Kirka oli niin iso tähti ja niin helvetin hyvä laulaja. Hän ansaitsi kyllä kaiken huomion mikä ikinä oli tuleva.

Myös Kirkalla oli hieman sama tilanne kuin sinullakin eli hän olisi halunnut esittää toisenlaista materiaalia mitä häneltä toivottiin. Hänhän taisi olla sisimmässään rockmiehiä?

– Kyllä joo. Kun on iso perhe, niin joutuu tekemään valintoja. Kyllähän se oli rockmies ihan henkeen ja vereen. Sä olet varmasti niin nuori, että et ole ikinä kuullut Creatures-yhtyettä (1960 luvulla toiminut rockyhtye, johon Kirka liittyi laulajaksi), jossa Remukin soitti. Voi vitsi mikä meno ja meininki! Se oli ihan ällistyttävän kova bändi.

– Oltiin juuri Maunula-talossa ulkona keikalla ja yksi Creatures-poika tuli ja antoi mulle ison nipun Creatures-valokuvia, joita en ollut ikinä nähnyt. Mä en edes tunnista, kuka se niistä jäsenistä oli, vaikka mä kävin niitä nuorena tyttönä katsomassa aina kun faijan silmä vältti.

Kahden albumin jälkeen siirryit kokonaan toiselle puolelle musabisnestä. Olit töissä ohjelmatoimistoissa ja myöhemmin järjestämässä ulkomaisten esiintyjien kiertueita Suomessa ja Euroopassa.

– Tuli punkmusiikki, ja se (laulu ura) hiipui ihan itsestään. Meillä oli ollut toimisto varmaan jo 1970-luvun alusta saakka. Ensin oli Muzakka Meritullinkadulla, sitten oli Rodeo, jolla oli Kalevankadulla isompi toimisto. Meillä oli ensin periaatteessa kaikki kotimaiset rokkarit, sitten Handen idolit astui kuvaan ja ruvettiin niitä hinailemaan. Palkattiin henkilökuntaa. Mä tein jo siinä vaiheessa tilityksiä kotimaisille bändeille, kun ne kävi keikoilla. Lido Salonen ja Hande myivät keikat, Lenny Lindfors tuli englanninkielentaitoisena hinaamaan bändejä tänne.

– Kymmenen vuoden ajan tehtiin noita blues-, soul- ja rock-kiertueita Euroopassa, jopa ravintolakiertueita. Matkusteltiin bändien mukana. Alussa lenneltiin, mutta kun dollarin arvo nousi, niin ei ollut varaa antaa pojille kuin Eurail-junapassi.

– Nähtiin kaikki Euroopan isot festivaalit. Tavattiin ihmisiä ja muusikoita. Handehan toi kaikki, joita hän fanitti: Albert King, Albert Collins, Sonny Terry, John Lee Hooker… Meillä oli ihan kaikki blues nimet paitsi ei B.B. Kingiä. Stevie Ray Vaughanin ihan ensimmäinen kiertue. Motörheadia tehtiin vain Suomessa ja samoin Dr. Feelgoodia. Soulista tehtiin This Is Soul ‘82 -konsertti, jossa oli kaksi kymmenmiehistä bändiä. Wilson Pickett, Carla Thomas, Eddie Floyd, Sam & Dave, Ray Charles… Niitä on niin paljon. Oli todella mielenkiintoista matkustella näiden ihmisten mukana, nähdä erilaisia keikkapaikkoja ja festivaaleja kun itsekin on keikkaillut.

Mikä sinun roolisi oli tässä kuviossa?

– Herranjumala, mä olin matkatoimisto! Sunnittelin kaikki juna-, laiva- ja lentoaikataulut, kävin matkatoimistoissa. Meillä oli tietysti aina tiukka budjetti. Kerran menin SAS:in toimistoon Mannerheimintiellä, jossa oli tutut tytöt. Ne kysyi, että kuinkas vanhoja Sonny Terry ja Brownie McGhee on? Todettiin kuinka vanhoja ja ne sai eläkeläisliput (naurua). Tähän oltiin menty. Joe Williams karkasi meiltä toisen kiertueen aikana Tukholmasta kotiinsa. Se aika oli tosi mielenkiintoista. Mutta sehän hiipui sen mukana, kun muutettiin Jenkkeihin, josta oli tarkoitus kyllä jatkaa.

– Mä olin korttelilähetti, vein julisteita postiin, sopimuksia postiin ja ties mitä. Käytiin kerjäämässä lainaa pankista mitä me ei ikinä saatu. Ihan kaikkea, laskujen maksuja, tilityksiä bändeille…

Kun tuohon aikaan ei ollut helpottavaa teknologiaa tai kunnollisia tietoliikenneyhteyksiä, niin työ on vaatinut varmasti hirveän määrän säätämistä?

– Töitä oli kurkkuun asti. Ja kun kiertueita oli vielä päällekkäin. Mistä saadaan silloin esimerkiksi kiertuemanagerit bändien mukaan. Siinä oli säätelemistä.

– Luultiin, että pystytään hoitamaan sitä Jenkeistäkin käsin, mutta aikaerot kävi päälle. Olisi pitänyt valvoa. Meillä oli Helsingissä pieni toimisto, jossa oli Olli Pekkola, meidän hyvä kaveri, joka tänä päivänäkin hoitaa mun nettisivut ja tekee grafiikat. Olli oli aikoinaan Bad Signin kitaristi. Se valvominen ja Eu­rooppaan soittelu kävi aika mahdottomaksi. Me päätettiin, että se oli tässä.

Los Angelesissa asuessanne otitte sitten haltuun vaatebisneksen eli ryhdyitte tuomaan Suomeen farkkuja.

– Vanhat kaverit itki, että täytyy saada aitoja Leviksen viisnollaykkösiä (naurua). Otettiin selvää, missä niiden tukut on Los Angelesissa. Siellä käytiin hakemassa housuja, vuokrattiin aina pieni kuorma-auto ja vietiin lentokentille, josta ne lennätettiin Suomeen. Täällä tarve oli kamala. Niitä meni konttikaupalla. Sillä me tehtiin elantomme. Se venyi seitsemäksi vuodeksi.

Edellinen albumisi Majakanvartija ilmestyi vuonna 2015, mutta olet viime vuosina ennen kaikkea keikkaillut säännöllisesti. Laulaminen taitaa olla sinulle elämäntapa?

– Kyllä se on elämäntapa. Mehän ollaan eläkkeellä. En pystyisi vain pyörittämään peukaloita täällä kotona. En jaksais semmoista. Kun terveyttä on riittänyt, niin ollaan painettu menemään. Mähän myyn tänä päivänä mun keikat. Hande teki sitä kymmeniä vuosia, mutta se sai siitä tarpeekseen.

– Ihan mielellään mä teen keikkoja. Meillä on tällä hetkellä kolmekin kokoonpanoa. Pienemmille ravintoloille on trio. Sen kanssa me ollaan tehty varmaan 400 keikkaa. Sitten on Muska & The Hot Dogs mun vanhan bändin nimi on otettu uudelleen käyttöön. Meitä on siinä kuusi muusikkoa. Ja hetki sitten on ruvettu tekemään konsertteja Kirka Tribute -nimikkeellä. Siinä on kaksi kosketinsoittajaa, kaksi kitaristia, rummut, basso ja minä olen siinä seitsemäs.

Kirjaa lukiessa pistää merkille, kuinka huomion keskipisteenä olemisesta huolimatta et itse tunnu pyrkivän julkisuutta kohti. Onko mielikuva oikea?

– En mä oikein ole ollut sinut sen kanssa. Sen takia oli niin hyvä, että kun Hande on 60-luvulta asti pitänyt kirjaa kaikesta. Ihan Orfeuksen keikoista lähtien. Se on säilyttänyt kaikki meidän keikkalistat. Kirja on tehty ihan hänen muistin varassa.

– En ole ikinä soitellut kenellekään, että teepä musta juttu. Joskus jos Hannu on markkinoinut jotain levyä, niin hän on laittanut mun yhteystiedot mukaan että saa ottaa yhteyttä. Me ei olla koskaan oltu mitään pyrkyreitä. Jutut on tulleet itsestään eteen. Kaikki elämässä on ollut sattumaa.

Teksti: Antti Luukkanen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 6/22.

Lisää luettavaa