Syvyyttä, tasoja ja laatua. Sekä duurissa kulkevia balladeja, murskaavan raskaita riffejä että valtavasti kaikkea siltä väliltä. Kaikki tämä omalla, erittäin tunnistettavalla äänellä.
Jerry Cantrell todistaa uudella I Want Blood -albumilla jälleen kykenevänsä kirjoittamaan magneettista ja puhuttelevaa, moni-ilmeistä raskasta rockia.
On kulunut vain kolme vuotta Brighten-levystä, joka jatkoi Cantrellin soolouraa 18 vuoden tauon jälkeen.
– Olen ollut koko urani osa aika siistiä bändiä nimeltä Alice in Chains. Olen tehnyt musiikkia työkseni 37 vuotta, ja siitä kuusi vuotta olen tainnut käyttää tähän omaan juttuuni.
Aivan kuten akustisvoittoinen Boggy Depot -soolodebyytti (1998) ja sitä seurannut ruhjovan raskas Degradation Trip (2002), myös kaksi jälkimmäistä levyä muodostavat tietynlaisen parivaljakon. Brightenilla soi runsas akustinen kitara, I Want Bloodilla on pääosassa raskas ilmaisu.
– Halusin tehdä Brightenille seuraajan nopeasti, ja olen todella ylpeä siitä, että levyt ovat niin erilaisia! Minähän en koskaan päätä etukäteen, millaisen levyn aion tehdä. Ensimmäiset biisit lähtevät usein viemään omalla painollaan prosessia tiettyyn suuntaan.
Cantrell korostaa fiilistelevänsä luomistyössään paljon.
– Minulle musiikissa ja elämässä on kyse ennen kaikkea fiiliksestä. On aika esoteerinenkin juttu, miksi toiset biisit herättävät fiiliksiä ja toiset eivät, ja nehän voivat myös vaihtaa paikkaa matkan varrella.
Musiikki näyttää tien
I Want Bloodin tekijätiimi on yhdistelmä Brightenin ja Degradation Tripin soittoporukoita.
Mukana ovat muun muassa nykyinen Metallica-basisti Robert Trujillo ja Faith No More -rumpali Mike Bordin, jotka soittivat Degradation Tripillä. Brighten-ryhmästä levyllä vaikuttavat esimerkiksi Guns N’ Roses -basisti Duff McKagan ja rumpali Gil Sharone, jolla on posketon CV aina Marilyn Mansonista The Dillinger Escape Planiin.
Onko niin, että kun Jerry Cantrell soittaa, kuka tahansa sanoo kyllä?
– Olen kieltämättä ollut onnekas, koska yleensä he ovat sanoneet! Minusta on mahtavaa, että I Want Blood kuulostaa bändilevyltä, vaikka sillä on paljon eri soittajia.
Tuottaja Joe Barresin rooli oli vahva, mutta Cantrellin mukaan jokaisella osallistujalla oli suuri merkitys lopputuloksen kannalta.
– Kaikki toivat levylle oman persoonansa ja lahjakkuutensa kohottaen lopputulosta. Tämähän toimii molempiin suuntiin: jos vaikka Lola Colette tai Greg Puciato [joista kumpikin laulaa albumilla taustoja] soittavat minulle, olen varmasti käytettävissä. Ja minähän soitin jo Duffin levyllä.
Cantrell laulaa peittelemättä omalla äänellään, jossa on syvyyttä ja tunnetta enemmän kuin kotitarpeiksi. Siihen nähden on älytöntä ajatella, ettei Cantrell alun perin tullut tunnetuksi laulajana vaan Alice in Chainsin kitaristina, joka lauloi vähän stemmoja.
Uudella vuosituhannella Cantrellin musiikillinen sormenjälki ja persoona on sen kuin vahvistunut, mikä kuuluu sekä soolotuotannossa että Alice in Chainsin levyillä.
– Luulen salaisuuden olevan siinä, että minä vain seuraan polkua, jolle musiikki minut vie. Saatan tehdä pari akustista biisiä tai sitten pari raskasta biisiä. Siitä alkaa hahmottua runko, joka kallistuu sitten jompaankumpaan suuntaan, tai niiden väliin.
Cantrell korostaa työryhmän merkitystä lopputuloksen kannalta, mutta onko merkitys erilainen Alice in Chains -levyä ja sooloalbumia tehdessä?
– Prosessi on kyllä hyvin samanlainen. Molemmissa tarvitaan paljon ihmisiä, ja jokainen heistä on tärkeä. Oma roolini on ehkä hiukan vapaampi soololevyllä, mutta vain hiukan.
Monta tarinaa
Varsin energisen oloinen Cantrell korostaa, että seikkailu ja leikkiminen on hänelle edelleen musiikin tekemisessä tärkeää. Hän muistuttaa, että englanniksi soittamista tarkoittava verbi ”play” merkitsee myös leikkimistä.
– Se ei tarkoita työskentelyä tai suorittamista. Tämän pitäisi olla hauskaa ja vähän ilkikurista touhua. Totta kai siihen liittyy paljon kovaa työtä ja sitoutumista, mutta sitä suuremmalla syyllä hauskuudesta on tärkeää pitää kiinni.
Cantrellin musiikki on monen mielikuvissa synkkää ja masentavaa. Hän suhtautuu leimaan ymmärtäväisesti, mutta totuuden nimessä hänen taiteensa on varsin moni-ilmeistä.
– Ihmiset rakastavat lyödä leimoja, sillä tavalla ihmismieli toimii. Ai niin Cantrell, se synkkä jätkä, hah hah. Mutta eihän musiikkini ole vain yhdenlaista, minusta Brighten ja I Want Blood ovat siitä loistava esimerkki.
Cantrell jatkaa rennon itsevarmaan sävyyn, että hyvä kirja tai elokuva tarjoaa useita näkökulmia ja kertoo montaa tarinaa limittäin. Henkilöt eivät ole yksiselitteisiä vaan ristiriitaisia ja moniulotteisia.
– Minusta on mahtavaa palata suosikkikirjoihini ja -leffoihini vuosien jälkeen ja huomata, miten eri tavalla ne aukeavat. Ehkä niistä tajuaa paremmin, mitä tekijät ovat ajaneet takaa. Tai ei silläkään ole väliä, olennaista on, että oma tulkinta laajenee. Haluaisin ajatella, että myös musiikissani on tämä piirre.
Cantrell huomauttaa ilkikurisuuden hengessä, että vaikka synkkyys on kiistatta läsnä myös I Want Bloodilla, levyllä on muutakin.
– Minusta musiikissani on aina myös huumoria, mutta kukaan ei koskaan tunnu huomaavan sitä. Ehkä se on hauskaa vain omasta mielestäni!
Liidiä ja stemmaa
Alice in Chainsin toistaiseksi uusin albumi Rainier Fog ilmestyi vuonna 2018. Sen jälkeen Cantrell on julkaissut kaksi soololevyä. Kun otetaan huomioon kaikkien kolmen tuotoksen todella korkea laatu, tahti on kuuttakymppiä lähestyvälle artistille varsin kova.
– Minulla on edelleen hyvin inspiroitunut olo, ja hyvä, jos se kuuluu musiikissa! Brightenin jälkeen rundasimme aika ekstensiivisesti ja minulle tuli olo, että haluan tehdä tätä pian lisää. Tietenkin pääbändini vie eniten aikaa, mutta nyt on ollut mahdollisuus keskittyä sooloiluun.
I Want Bloodin jälkeen Cantrell lähtee kiertueelle ja saapuu Eurooppaankin vuonna 2025. Cantrell nauttii siitä, että soolona kiertäminen on hieman erilaista kuin bändin kanssa.
– Olen keskellä lavaa, ja se on erilaista kuin olla lavan sivussa. Tämä on terveellistä vaihtelua, näkee vähän erilaisia keikkapaikkoja ja pääsee työskentelemään eri ihmisten kanssa.
Palataan vielä Cantrellin musiikilliseen sormenjälkeen. Yksi merkittävä osa sitä ovat persoonalliset lauluharmoniat, joita sekä Alice in Chainsin tuotanto että Cantrellin soololevyt ovat pullollaan.
– Se oli alun perin juttu, jonka minä ja Layne kehitimme yhdessä. Meillä oli joitain samoja suosikkibändejä, mutta myös kokonaan omat juttumme. Pidimme paljon harmonioista ja bändeistä, joissa oli useampi kuin yksi laulaja. Minusta on aina ollut siistiä, että bändissä voi olla kolmekin tyyppiä, jotka voivat laulaa liidiä. Sitten kun he laulavat yhdessä, äänestä tulee paljon isompi. Ajattelimme, että tapauksessamme yksi plus yksi on kolme.
Cantrell korostaa, että tämän perinnön ja kappaleiden laululinjojen vuoksi Alice in Chainsissä on pakko olla kaksi vahvaa ääntä. Bändin alkuperäinen laulaja Layne Staley kuoli kovien huumeiden riuduttamana vuonna 2002, mutta bändi palasi vuonna 2006 solistinaan William DuVall.
– Bändi vaatii sen, että kumpikin voi sekä liidata biisin että toimia yhdessä. Ja kun olen nyt tehnyt musiikkia työkseni 37 vuotta, kannan tätä lauluharmoniaestetiikkaa mukanani kaikkialle minne menenkin.
Stemmojen tekeminen ei ole sinänsä vaikeaa.
– Paljon vaikeampaa on löytää liidilaululinja, joka on vitun hyvä. Ei vain ihan hyvä vaan vitun hyvä, sellainen joka kantaa kappaletta koko ajan. Sitten kun se on olemassa, stemmojen tekeminen tulee aika itsestään.