Ilmoilla on merkkejä, että vuodesta 1995 asti toiminut Sara elää tarinassaan uutta, erilaista lukua.
Pimeys (2022) ja nyt ilmestyvä Hallava-albumi ovat vapaita luovuuden ilmentymiä, joilla laulaja-kitaristi Joa Korhonen yhtyeineen ilmaisee itseään oman julkaisukanavan kautta, paineettomasti ja juuri sellaisella soundilla, joka tuntuu kulloinkin oikealta.
Bändillä on kokemusta myös suuremmista kuvioista. He kutsuivat luokseen (2006), Veden äärelle (2008) ja Se keinuttaa meitä ajassa (2012) ilmestyivät Universalin kautta. Sara oli pienen askeleen päässä vielä suuremmasta kokoluokasta.
– En tiedä yhtään, mitä isompi huomio olisi minulle tehnyt, Korhonen pohtii nyt.
– Välillä tulee mietittyä, että on vain hyvä, ettei tämä bändi lähtenyt koskaan ”isosti isosti”. Näen nuoressa itsessäni piirteen, että asiat olisivat varmasti kosahtaneet päähän. Samalla pitää myöntää, että kyllä tänäkin päivänä välillä ajattelee, että kyllähän tämä saisi isomminkin lähteä. Varsinkin nyt, kun keikoille on löytänyt enemmän väkeä.
Pimeys-albumin kohdalla Korhonen sai huomata, että bändi voi saada paljon huomiota myös ulkomusiikillisilla keinoilla, jos on valmis lähtemään sille tielle.
– Kirjoitin varsinkin Se osa joka rikkoo -kappaleessa omasta alkoholinkäytöstäni. Siitä, että minulla tuli toviksi raja vastaan. Juoksin lääkäreissä paniikkikohtausten takia, kirjoitin siitä musiikkia ja… Sitten lehtijuttuja alettiin kysyä. Oli Aamulehteä, Pirkka-lehteä ja vaikka mitä. Kysyin aina, että puhutaanko jutussa musiikista. Vastaus tuli aina hyväntahtoisen kiertelevästi, että juu, siitäkin.
– Tuota teemaa olisi varmasti voinut lypsää enemmänkin, ja olihan se kiinnostavaa, että aihe kiehtoi. Pidin kuitenkin kiinni periaatteesta, että jos huomiota tulee, sen on tultava musiikkiin kytkeytyneiden asioiden kautta.
Isolta levy-yhtiöltä indietoimintaan palaaminen voisi tuntua epäonnistumiselta, mutta Korhonen kertoo löytäneensä bändin elinkaaresta paljon hyvää, kun hän on välillä kyseenalaistanut kaiken.
– Mietin nytkin hetken aikaa, että tämä on jo Saran kymmenes levy, ja että se on aika paljon. Pohdin, enkö muka ole jo ehtinyt sanoa kaiken sanottavani näin monessa kappaleessa. Että olisiko jonkin uuden aika.
– Solus-albumin [2016] aikoihin minua lähestyttiin jopa niissä merkeissä, että pitäisikö levyn ilmestyä Joa-nimen alla. Kun jokin tuollainen ajatus herää, huomaan aina, että uutta musiikkia ja uusia lyriikoita syntyy ja ne tuntuvat Saralta. Ja useimmiten ne, jotka ehdottelevat sooloalbumeita tai muuta, ovat ihmisiä, jotka eivät ole kokeneet bändin elinkaarta ja sitä yhdessä tekemistä, joka kuuluu nyt Hallavalla ihan uudella tavalla.
Sano se kahdeksalla kielellä
Pimeys oli synkkä yhdistelmä Saran historian raskaita ja elektronia puolia. Hallava tekee puolestaan jyrkän loikan bändivetoisempaan ja metallisempaan ilmaisuun, jossa kappaleen muodon sanelee riffi.
– Saran bändikemia on aina ollut herkkä. Pienetkin muutokset ovat vavisuttaneet hieman sitä, miltä kuulostamme, vaikka teenkin kappaleiden demot aina todella valmiiksi itsekseni, Korhonen kertoo.
– Haluan nähdä muutoksen mahdollisuutena. Ramin [Rissa] tultua mukaan halusin tehdä taas riffivetoisempaa Saraa. Se on kuitenkin sitä ominta juttuani. Rakastan Andreasta [Bäcklund, rumpali vuosina 2005– 2022] ja hänen soittotyyliään, joten kyse on siitä, että erilaiset rumpalit voivat ruokkia erilaisia kanavia luovuudessani.
Hallava on kuin kirkas, lähestulkoon valkoinen vastavoima Pimeys-albumille. Jo albumin nimi viittaa Korhosen mukaan siihen, että nyt mennään pimeydestä, ellei nyt ihan valoon, niin ainakin kirkkaampaa kohti.
– Pimeyden jälkeen oli todella vaikeaa aloittaa uuden musiikin kirjoittaminen, Korhonen myöntää.
– Pimeydellä osui kaikki kohdalleen, promokuvia myöten. Ajattelin jopa, että levyllä oli niin hyviä kappaleita, etten voi ikinä ylittää niitä. Vaadittiin aikaa, että Hallavan prosessi todella
– Chris Cornell kertoi eräässä haastattelussa, ettei Soundgardenin Black Hole Sun -hitin sanoissa ole oikeastaan mitään tarkoitusta. Että ne tekstit vain osuivat melodiaan, eikä hän edes tiedä, mikä ”black hole sun” on. Mieti, minkä kokoinen kappale se on. Ja miten monia tulkintoja siitä on tehty. Tuo on tosi vapauttava ajatus lyriikoiden tekemisen suhteen.
– Hallavan absraktein kappale on varmasti Massaharha, jossa oli aluksi hyvin selkeä punainen lanka, mutta pian omat kokemukseni ja maailman tapahtumat sekoittuivat utuiseksi kokonaisuudeksi.
Tie lopullisen albumikokonaisuuden muotoutumiseen on joskus mutkikas, kuten Korhosen seuraava tarina osoittaa.
– Levyltä löytyy biisi Ikuisesti, joka on peräisin vuosilta 2010–2012. Sen rinnalla mukaan oli tulossa kappale nimeltä Eksynyt, joka on aika samalta ajanjaksolta, hän avaa.
– Tuomas oli toista kertaa meidän treeneissä ja soitin itsevarmasti molempia lauluja hänelle. Yllätyin, kun Tuomas kysyi, olenko ihan varma Eksynyt-kappaleesta. Vielä matkalla treenikselle olin sitä mieltä, että biisit ovat tässä ja kaikki on äänitystä vaille valmiina, mutta kas, tuon kommentin jälkeen kyseenalaistin taas kaiken.
– Tämän jälkeen syntyi Massaharha. Huomasin, että levy kaipaa rauhoittumista ja sävelsin sen laulun. Se oli oikea ratkaisu, mutta on jännittävää, että ilman Tuomaksen kommenttia koko Massaharhaa ei olisi olemassa.
Korhonen pudistelee päätään kertoessaan, ettei kaikki tietenkään tapahdu sattumalta, mutta toisinaan hän ei koe täysin hallitsevansa omaa luovuuttaan.
– Eräänkin kerran selasin jotain videota etsiessäni puhelinta ja löysin sattumalta kitarapätkän, jonka olin tallentanut joskus aikoja sitten. Olin unohtanut sen yksinkertaisen näppäilydemon täysin.
– Kiinnostuin siitä ja kuulin heti päässäni, miten kappaleen tulisi mennä. Siitä syntyi Kun kaikkeus katsoo -kappale. Kirjoitin sen rungon samana päivänä ja tekstin seuraavana.
Joskus käy Korhosen mukaan niinkin, ettei alkuperäinen idea edes päädy valmiiseen kappaleeseen.
– [Entinen Sara-tuottaja] Tuovisen Jyrki sanoi joskus, että on ikään kuin rakennuskehikkoja melodioiden tai riffien muodossa. Se todellinen rakennelma nousee niiden sisälle, ja sen jälkeen kehikot puretaan.
– Sanoisin, että kappaleen kirjoittamista mystifioidaan välillä hieman liikaa. Joskus taustalla on määrätietoinen visio, mutta ihan yhtä usein kyse on kompastelusta, kokeilusta ja hirvittävästä luomisen tuskasta, kun mikään ei kuulosta hyvältä. Voin kertoa, että tuollaisen epävarmuuden jälkeen onnistumisen tunne on euforinen.