Hanoi Rocksin lämppäristä Boycott-tähdeksi ja edelleen soolouralle – Tommi Läntisellä riittää tarinoita kerrottavaksi

Tommi Läntinen teki pitkän ja vaiheikkaan uran englanninkielisen rockin laulajana, kunnes suomenkielinen soolotuotanto sinkosi hänet suurten artistien joukkoon. Vuosikymmenten varrelle on mahtunut niin tähtihetkien lämpöä kuin tiettömien taipaleiden taivallusta. Ari Väntänen haastatteli Läntistä Soundiin 3/22.
21.4.2022 13:26

Levytit ensimmäisen kerran Fabrics-yhtyeessä, joka teki vuosina 1980–1982 kaksi albumia ja neljä singleä. Millainen yhtye se oli?

– Fabrics syntyi, kun minun ja Kim Trappin bändit yhdistyivät. Se oli sekoitus uutta aaltoa, punkia ja skata, itse tehty keitos siitä aikakaudesta. Me tehtiin eka albumi turkulaiselle Edge Recordsille ja toinen Dig It -levymerkille. Bändi soitti tosi paljon keikkoja, joita myi Lido Salonen. Me esiinnyttiin sekä omillamme että isompien bändien lämppärinä, esimerkiksi Bluesoundsin ja Hanoi Rocksin kanssa. Fabricsissa tutustuin kitaristi Hombre Lampiseen ja esiinnyin ekan kerran Ruisrockissa ja Tavastialla. Kun me oltiin matkalla Tavastialle, Kim Trapp korkkasi kaljan Paimion tienhaaran kohdalla ja sanoi, että onpa kivaa olla ihan oikeasti keikalla. Mulle Fabrics oli tulikaste.

Fabricsin hajottua teit albumin ja singlen Tom Dozen -bändin laulajana. Miten päädyit mukaan tuohon Ralf Örnin ja Jaana Rinteen käynnistämään uusromanttiseen projektiin?

– Kun olin kesätöissä Helsingissä, aloin pyöriä Lepakossa ja tutustua ihmisiin. Tutustuin Ralfiin ja Jaanaan, jotka olivat tehneet jännän kuuloisia demoja, maalailevaa ja eskapistista musaa, jossa oli käytetty luuppeja ja konemeininkiä ja muuta siihen aikaan epätavallista. Me alettiin käydä treenaamassa. Muistan, kun me istuttiin Ilveksessä Örnin, Andy McCoyn ja muiden hattarapäiden kanssa. Mietin silloin olevani aika rohkea turkulaispoika. Turkulaiset nimittäin suhtautuivat Helsinkiin vähän arastellen ja torjuvasti.

– Kun brittiläinen Classix Nouveaux hajosi, sen suomalainen kitaristi Jimi Sumén liittyi Tom Dozeniin. Me mentiin Finnvoxille tekemään levyä. Meno oli villiä. Ihmiset heräilivät miksauspöydän alta, ottivat vodkaryypyn ja jatkoivat hommia. Bändin livekokoonpanoon kuuluivat mun lisäkseni vain veljekset Jimi ja Ming Sumén. Rytmipuoli tehtiin loopeilla.

Keikkoja ei käsittääkseni ollut paljon.

– Ei, Tom Dozen teki vain kolme keikkaa. Viimeisellä keikalla Helsingin Natsalla viimeisen biisin looppi jäi vahingossa pyörimään niin, että päätösbiisi kesti yli kymmenen minuuttia. Kahdella ensimmäisellä me lämmiteltiin Duran Durania Turussa ja Helsingissä. Duranit olivat Rio-levyn maailmankiertueella. Turun-keikan jälkeen Andy Taylor sattui tulemaan viereeni vessan kusikourulle. Kysyin, mihin matka jatkuu. Taylor luetteli puolet maailman maista ja kysyi sitten, että ”entäs itselläsi?” Vastasin, että nousen bussiin numero yhdeksän ja menen himaan.

Tom Dozenin jälkeen levytit uusromanttista poprockia bändissä nimeltä Rin Tin Tin.

– Kävin siihen aikaan kauppaopistoa ja asuin osan aikaa Helsingissä. Rin Tin Tinissä oli mukana monissa sen ajan turkulaisissa bändeissä soittaneita muusikoita, kuten Kim Trapp, Tero Ovaska, Esko Mänty-Sorvari, Jakke Mäntylä, Hombre Lampinen ja Ari Suomi, joka oli tyylikäs Scott Gorham -tyylinen kitaristi jo Noitawaimo-bändin aikoihin. Rin Tin Tin teki Cityboy-yhtiölle pari sinkkua ja Swazi-Beat-albumin (1984), jonka tuotti (Suomessa pitkään asunut yhdysvaltalainen muusikko ja näyttelijä) Billy Carson. Yhdessä biisissä soittaa bassoa Pekka Pohjola, koska hän sai reggaen toimimaan.

Seuraavaksi tuli bändi nimeltä Via Dolorosa. Sen ura jäi yhden singlen mittaiseksi, mutta siinä sinä levytit ensi kertaa suomeksi, ja yhtyeen nimibiisi jäi elämään.

Via Dolorosa tosiaan teki vuonna 1986 singlen Poko Rekordsille, jonka pomo Epe Helenius piti nimikkobiisiä tosi komeana. Me digattiin brittiläisen Spear Of Destinyn rujoa ja vanhanaikaista soundia, mutta Via Dolorosaa verrattiin Dingoon. Siihen aikaan saatoin kävellä keikka-autosta aamuvarhain suoraan työpaikalle. Olin siihen aikaan tehdastyössä, josta sai kohtuuhyvää palkkaa. Mulla oli kauhea palo tehdä musaa, mutta asiat eivät edenneet mihinkään. Mietin, että mulla on ollut jo monta bändiä ja olen tehnyt levyjä, mutta ehkei tästä koskaan tule tämän ihmeempää.

Seuraavaksi kuitenkin alkoi tapahtua. Miten Boycott sai alkunsa?

– Kesällä 1986 Hombre tuli käymään meillä puolisonsa kanssa. Me laitettiin ruokaa ja istuskeltiin keittiössä, ja leidit juttelivat olohuoneen puolella. Sanoin Hombrelle, että kun kerran mikään bändi ei tunnu lähtevän kunnolla ja homma alkaa tuntua raskaalta, niin pitäisi ehkä lyödä pillit pussiin. Hombre sanoi taikasanat: ”Tommi. Sä et ole missään yhtä hyvä kuin biisien tekemisessä ja niiden esittämisessä. Pannaan pystyyn semmoinen bändi, että tutisee.” Sinä iltana me alettiin miettiä Boycottia ja sovittiin, että bändiin tulee torvisektio.

– Me saatiin kokoon loistava bändi. Boycottin eka demo tehtiin syksyllä 1986, ja siinä oli biisi nimeltä Gotta Rock. Managerimme Markku Pesonen vei demon levy-yhtiö Polarvoxiin, joka innostui sainaamaan meidät. Pesonen alkoi myydä meille keikkoja. Muista, kun se nökötti polvillaan lattialla ja soitti puhelimessa keikkajärkkäreille meidän demokasettia ja vaahtosi, että tästä tulee seuraava hitti.

– Usko oli kova, ja yhtäkkiä asiat lähtivätkin sujumaan. Eka sinkku, Gotta Rock, tuli keväällä 1987 ja alkoi soida joka paikassa. Meillä oli hittibiisi alla, kun ekaa albumia tehtiin. Vuosikymmeniä myöhemmin, kun Boycottin debyytti miksattiin uudelleen 30-vuotisjuhlan kunniaksi, olin mukana studiossa. Musiikki toi hyvin elävästi mieleen kaiken, mitä silloin kauan sitten oli. Studion hajusta ja kelistä lähtien.

Boycottin toinen albumi No! ilmestyi 1988. Samana vuonna bändi keikkaili itänaapurissa.

– Boycottin eka albumi julkaistiin sinä vuonna Neuvostoliitossa. Meidän diili tehtiin kuudenkymmenen tuhannen levyn prässäämisestä, mutta tarina kertoo, että Boycottin levyjä myytiin siellä toista miljoonaa. Rojalteja tuli vain muutamasta tuhannesta levystä.

– Me oltiin siellä tasan kaksi viikkoa ja soitettiin kaksitoista keikkaa. Keikat olivat isoja, Moskovan Olympiahallissa oli vähintään 15 000 ihmisen yleisö. Me kiivettiin sen parin viikon aikana sikäläisellä ranking-listalla maan seitsemänneksi suosituimmaksi orkesteriksi. Edellä olivat Elton John, CCR, The Rolling Stones, The Beatles, Billy Joel ja Culture Club. Toimittaja Heli Nevakare kertoi myöhemmin, että seuraavana vuonna Moscow Music Peace Festival -tapahtumassa näkyi jengin yllä paljon Boycottin paitoja.

– Meitä pidettiin Neuvostoliitossa koko ajan silmällä. Me käytiin Hombren kanssa tapaamassa paikallisia taiteilijoita ja muusikoita, ja ”päällystakki” oli koko ajan mukana. Ihanaa porukkaa siellä kuitenkin oli, sielukkaita ihmisiä.

– Kahden ekan levyn ajalta jäi harmittamaan huono asioiden hoito. Varoituksen sananen kaikille: jos sama firma on sekä management että keikkamyyjä, tulee ongelmia. Boycott oli siihen aikaan liian monta kertaa Lallintalolla sen sijaan, että olisi rundannut vaikka Ruotsissa. Asioita hoidettiin liian lyhyellä katsannolla.

Amerikassa kuitenkin kävitte. Kolmas albumi Lightning Strikes Back! (1990) tehtiin Los Angelesissa.

– Me oltiin siellä viisi viikkoa. Smackin Rane Raitsikka oli siihen aikaan Hollywoodin kingi, joka tunsi kaikki ja jonka tyttöystävä oli kaupungin kaunein nainen. Ranen kanssa oli tosi hauskaa kulkea siellä. Boycott soitti kolme keikkaa Hollywoodin pikkuklubeissa. Mestat eivät olleet mitään ihmeellisiä, mutta kyllä sen tunsi, että jengi otti hyvin vastaan. Meistä puhuttiin piireissä, mutta toisaalta kaupungissa oli tuhansia muitakin bändejä.

Elämäkertakirjassasi kerrot saaneesi sillä reissulla tarjouksen, josta kieltäytyminen jäi mietityttämään.

– Tony! Toni! Toné! -yhtye sattui asumaan samassa hotellissa kuin me. Sen manageri tuli sanomaan mulle, että olen tähti, jonka pitäisi ehdottomasti jäädä Los Angelesiin. Mietin, pitäisikö mun puhua asiasta manageri Seppo Vesterisen kanssa, joka oli järjestänyt meille ne L.A:n kuviot. Päätin kuitenkin pysyä lojaalina Boycottille, joka odotteli Suomen festarikesää. Voi olla, ettei sinne jäämisestä olisi seurannut mitään, tai sitten olisi seurannut vaikka mitä.

Kun Lightning Strikes Back! saatiin valmiiksi, se ei ilmeisesti vastannut odotuksianne.

– Hombre ei digannut yhtään siitä soundista. Kun me palattiin Suomeen, me ilmoitettiin levy-yhtiölle, että albumi pitää miksata uudelleen. T. T. Oksala miksasi sen ja kehui, että levy oli äänitetty tosi hyvin. Mutta vielä se lopullinenkin versio koli see enemmän kuin svengaa. Se oli tosi kallis levy, noin 460 000 markkaa.

­Boycottin sillä erää viimeiseksi albumiksi jäi vuonna 1992 ilmestynyt Red.

Red on hyvä moderni rocklevy, joskin vähän turhan pitkä. Walk Right On on yksi hienoimpia biisejäni. Boycott oli edelleen keikoilla todella tykki ryhmä, jolla oli konehuone kondiksessa. Hombre ei kuitenkaan enää ollut kauhean innostunut, ja mielestäni ei ollut reilua, että jouduin vetämään rekeä yksin. Puhuin asiasta Hombren kanssa ja se ymmärsi mua ja vastasi, että tehdään jatkossa hommat toisella tavalla.

Jatkoa ei kuitenkaan seurannut, sillä ensimmäinen oma albumisi Veijareita ja pyhimyksiä ilmestyi vuonna 1994. Miten sinusta tuli suomeksi laulava sooloartisti?

– Sony houkutteli mut soolouralle. Sitä ehdoteltiin mulle ainakin vuoden verran, mutta mulla oli aina muita töitä. Kun Boycott sitten lopetettiin, aloin tehdä soololevyä. Ihan hyvinhän se oma äidinkieli istui laulajan suuhun. Boycottilla oli ollut hyviä tekstejä, kuten Rainbow Colours, joka oli sateenkaariasiaa jo ennen kuin siitä puhuttiin muualla, mutta suomenkielisiin sanoituksiin kiinnitettiin enemmän huomiota.

Mitä soolourasi alkuajoista on jäänyt päällimmäiseksi mieleen?

– Yleisö laajentui. Keikoilla ei käynytkään enää pelkkää rockväkeä. itse asiassa osa rokkareista ajatteli, että nyt toi petti rock’n’rollin. Sain kuulla aika paljon ylimielisiä kommentteja siltä suunnalta. Ekat sinkut olivat balladeja, ja jotkut olivat sitä mieltä, että nyt siitä tuli nyyhkypoppari.

– Siitä huolimatta soolouralle lähteminen tuntui hyvältä siirrolta etenkin sitten, kun biisit alkoivat soida radiossa. Me tehtiin ekan levyn tueksi ihan helvetisti pienen budjetin keikkoja. Yhtenä päivänä levy-yhtiöstä soitettiin, että nyt levyä on mennyt 6 000 kappaletta ja se tietää sitä, että nyt se lähtee myymään kunnolla. Niin kävikin. Veijareita ja pyhimyksiä myi platinaa, melkein 50 000 kappaletta.

Seuraava albumisi Maalla, merellä ja ilmassa myi vielä enemmän.

– Sen kohdalla peli muuttui. Meillä oli kiertueella isommat kamat ja kunnon bussi. Vielä kolmas sooloalbumi Punainen graniitti myi kultaa. Olin tosi aktiivisesti mukana niiden levyjen tuottamisessa, ja yhteistyö Puke Katajan kanssa oli tosi hedelmällistä.

Vuosituhannen vaihteen lähestyessä suurin suosio hiipui. Miten koit sen?

– Tuntui, että levy-yhtiö löi mulle huopatossun kurkkuun. Sinne tuli uusi a&r, joka ehdotti mulle ensi sanoikseen, että ”tekisit säkin Tommi jotain muuta kuin tuota samaa paskaa.” Se oli todella moukkamaista. Mietin, että okei, eihän tää voi tällaista olla. Mä kuitenkin tein sitä ”samaa paskaa” vielä yhden levyllisen, Iltavillin, ja samaan aikaan sisältä kumpusi kauhea vastustus niiden meininkiä kohtaan. Tiesin, että en kiinnosta levy-yhtiötä enää. Yhtenä päivänä kävin ilmoittamassa, etten halua enää jatkaa yhteistyötä.

2000-luvun alun albumisi Tähtilaiva (2002) ja Popniitti (2004) ilmestyivät Little Red Music -yhtiön kautta. Ne olivat ilmeisesti jonkinlaisia omakustanteita.

– Ensin ajattelin, että koska mulla oli mennyt aika helvetin hyvin, saattaisin hyvinkin saada hyvän diilin muualta. Olin kuitenkin sen verran väsynyt, ettei sopimuksen hakemisesta oikein tullut mitään. Sitten kuvioihin ilmestyi liikemies, joka halusi rahoittaa meikäläisen levyjen tekemistä. Tähtilaiva ja Popniitti tehtiin sillä kuviolla. Popniitti oli yksi T. T. Oksalan viimeisiä tuotantoja. Hän oli merkittävä tuottaja, todellinen taikuri. Tähtilaiva myi kohtuullisesti, Popniitti tosi huonosti.

Popniitille haettiin tietoisesti uudenlaista soundia. Lopputuloksena jokainen biisi kolisi ja paukkui häiritsevästi. Biisit sinänsä olivat kyllä hyviä. Sillä levyllä oli Kesä häipyy, suomenkielinen versio Fabricsin Summer Is Fadingista, joka soi aika mukavasti radiossa. Hector sanoi jo 1980-luvun alussa haluavansa sanoittaa sen suomeksi, ja 2000-luvulla se sitten tapahtui.

Popniitin ja seuraavan studioalbumisi väliin jäi seitsemän vuotta. Millaisia aikoja silloin elettiin?

– Siinä oli kaikennäköistä, esimerkiksi yhteistyöjuttuja, jotka tuntuivat lähinnä hyväksikäytöltä, eikä uusi kokoelmalevyni saanut tarpeeksi näkyvyyttä. Mietin, etten jaksa sellaista. Kun ex-vaimoni sai töitä Brysselistä vuonna 2005, me muutettiin sinne. Yhden kouluvuoden jälkeen me jatkettiin matkaa Portugaliin. Asuin siellä neljä vuotta ja kävin aina välillä Suomessa rundeilla. Se oli hyvää ja erilaista elämää, kunnes alkoholista tuli ongelma. Viini otti sieposta niskalenkin.

– Musani soi edelleen siellä täällä sen verran, että pystyin soittamaan keikkoja. Siinä vaiheessa keikkailu oli aikamoista tiettömien teiden ajamista. Kaikki kunnia duokaverilleni sekä keikkapaikoille, jotka ottivat mut esiintymään, ja kaikki kunnia ihmisille, jotka tulivat kuuntelemaan, mutta kyllä mä välillä toivoin olevani jossain ihan muualla.

Isoja aikoja ilmestyi vuonna 2011. Millaisissa tunnelmissa se tehtiin?

– Sillä oli hetkensä, mutta levy on jäänyt mulle vieraaksi. Parhaiten jäi mieleen, kun a&r-tyyppi sanoi, että ”tää on sun viimeinen tilaisuutesi”. Se ei ollut kauhean kiva tilanne. Sellaisiin puheisiin alkaa helposti uskoa.

Lopetit alkoholinkäytön kokonaan isänpäivänä 2012. Mitä tästä päätöksestä seurasi?

– Elämänmuutos. Raittius toi sen, että rupesin parhaani mukaan keskittymään oikeisiin asioihin. Selvänä pystyin ymmärtämään, että työasioissakin vaatimattomillakin asioilla on arvo. Siis esimerkiksi sillä, että pienet keikat pitivät mut leivässä. Mietin, että jos on niin, että hommani on tehdä tällaisia keikkoja, jotta voin elää tällaista elämää, niin olkoon niin. Hyväksyin tilanteeni.

Vuonna 2017 ilmestyi yllättäen uusi Boycott-albumi The Mighty. Levy kuitenkin jäi hyvin vähälle huomiolle.

– Tein sen omilla rahoillani ja suoraan sydämestäni. Sillä on hyviä biisejä ja toivoin, että esimerkiksi Radio Rock tarttuisi levyyn, mutta sen sijaan The Mighty tussahti oikein kunnolla. Se ei mennyt sitten yhtään mihinkään. Ajattelin, että en voi muuttaa tilannetta väkisin pusertamalla, koska se on jonkun muun käsissä. Se toi rauhallisemman olon.

Ari ”Hombre” Lampinen ei saanut olla mukana Boycottin paluussa, sillä hän kuoli sairauskohtaukseen vuonna 2016.

– Se oli musertava isku, mutta onneksi vanhat asiat eivät jääneet vaivaamaan. Meillä meni aikoinaan välit poikki, mutta lopulta soitin Hombrelle. Me juteltiin, tavattiin ja tehtiin sovinto, ja meistä tuli taas läheiset. Kirjoitin The Mighty -levylle Partners In Crimen, joka kertoo minusta ja Hombresta.

Täytit vuonna 2019 kuusikymmentä, ja sinä vuonna sinulta ilmestyi elämäkerta ja pari singleä. Sen jälkeen urallasi taisi alkaa uusi aikakausi. Miten se tapahtui?

– Pari vuotta sitten olin lähdössä Tavastialle yhteen musiikkialan ihmisten kokoontumiseen. Tiesin, että siellä olisi Ellips esiintymässä ja tuttuja ja hyvää ruokaa. Olin tekemässä lähtöä, kun päätinkin, että vittu, en mene. Mussa on aina asunut herkkä poika, ja silloin iski arvottomuuden tunne: Mitä mä siellä teen? Vaihdoin verskat jalkaan ja heitin selälleni sohvalle. Yhtäkkiä ääni päässäni sanoi, että nyt housut jalkaan ja menoksi. Tein työtä käskettyä. Ja tää tapahtui ihan oikeasti juuri näin.

– Juttelin Tavastialla eri tyyppien kanssa, ja jossain vaiheessa jäin kaksin Gabi Hakasen kanssa. Me tutustuttiin jo 1980 Levyraadin nauhoi­tuksissa, kun olin Fabricsissa ja Gabi Stressissä. Vähän ennen kuin bändi aloitti, Gabi sanoi, että ”soita mulle”. Ellipsin settien välissä törmäsin uudelleen Gabiin, joka varmisteli, että ”Tommi, muista soittaa mulle”.

– Mussa on sellainen kummallinen arka kohta, että olisin voinut jättää soittamattakin, mutta soitin kuitenkin. Me sovittiin treffit Vallila Music Housen tiloihin. Gabi kertoi, että haluaa alkaa tehdä kanssani pitkäjänteistä työtä, ja että hän uskoo ja luottaa minuun. Kotimatkalla mietin, kuulinko oikein.

– Siitä alkoi nousujohteinen flow-tila. Joe Strummer sanoi joskus, että ”the company always wins”. Mä sen kuitenkin uskon, että tälläkin alalla voi päästä win-win-tilanteeseen. Olen viimeinkin päässyt kuvioihin, jossa on sellainen meininki. Me keskustellaan, ja voin tuoda pöytään ideoita tai kysyä. Tunnen löytäneeni musiikillisen kotini. Mun hommani on pitää itseni mahdollisimman hyvässä hapessa ja opetella luottamaan ihmisiin. Tämä on mulle ihana uusi maailma.

Olet nyt tehnyt Elämä kantaa mua -nimisen albumin, jonka nimikappale oli mukana UMK:ssa.

– Tätä levyä oli ihan helvetin mahtavaa tehdä. Enää en vienyt kaikkea tilaa, vaan me tehtiin biisejä porukalla, soiteltiin yhdessä milloin Janne Rintalan, Samuli Sirviön, Lauri Tähkän, Timo Kiiskisen, Haloo Helsingin tyyppien tai oman poikani Ilmarin kanssa. Gabi huomautti yhtenä päivänä, että meidän molempien pojat ovat mukana levylläni. Se tuntui saamarin kivalta. Tuli lämmin olo.

Millaista on olla Tommi Läntinen vuonna 2022?

– Ei ole syytä paukuttaa henkseleitä, mutta mulla on paljon kokemusta elämästä ja tästä alasta. Fanitan edelleen musiikkia todella paljon. Vain ani harva niistä, joiden kanssa aikoinaan aloitin bändihommat, soittaa yhä. Mulla on niin voimakas kutsumus, intohimo ja rakkaus musiikkiin, että olen pysynyt tällä tiellä. Rakkaus musiikkiin ajaa mua edelleen. Se, että nuoren pojan unelmani elää vielä tässä päivässä, on ihmeellinen asia.

Teksti: Ari Väntänen
Lue koko haastattelu Soundista 3/22.

Lisää luettavaa