2000-luvun alkuvuosina silloinen puolisoni ja minä järjestimme opiskelija-asunnossamme railakkaita vappubileitä, joissa itse otin musiikillisen seremoniamestarin roolin. Spotifyta edeltävänä aikana tämä tarkoitti jatkuvaa juoksemista cd-soittimella, jonka vaihtajaan mahtui viisi levyä kerrallaan. Kuratoitu soittolista tietenkin hajosi illan mittaan käsiin, mutta varsinkin alkupään biisit mietin huolella etukäteen. Erään kerran tulin tarkan harkinnan jälkeen siihen tulokseen, että paras mahdollinen bileidenaloituskappale on Viikatteen silloin tuoreehko Kuolleen miehen kupletti.
Estetiikkaani vetosi se, että ilonpito käynnistetään kuuntelemalla asiaa lapsenkasvatuksen, viinanjuonnin ja kuoleman perin huonosti toimivasta liitosta. Kuolleen miehen kupletti on Spotifyssakin Viikatteen kuunnelluimpia biisejä, hiljalleen hitiksi kasvanut teos, ja uskon sen suosion perustuvan hirtehishuumorin ja kansallisen perustragiikan hyvin optimoituun kohtauttamiseen. Jos biisiä alkaa oikein miettiä, kertoo se tietysti aivan kamalista ja monelle liiankin tosista asioista. Samalla – varsinkin Viikatteen tuotannon kontekstissa – siinä on myös vapauttavaa läpän tuntua, mustaa naurua.
Kuolleen miehen kupletti ilmestyi Surut pois ja kukka rintaan -albumilla, joka on kirjoissani Viikatteen parhaita teoksia ja se piste, jossa yhtye ikään kuin löysi itsensä. Levyn vuodessa julkaisevaksi bändiksi se oli saanut aikaan hämmentävän kovan biisivalikoiman, vaikka onhan seassa toki pari coveriakin.
Viikatteen leimautuminen synkkämieliseen iskelmään oli tiedossa, ja juuri tämän alan ikivihreitä se mielellään versioikin. Kuolleen miehen kupletti on oma tulkinta genrestä. Se on maltillisesti raskautettua Agentsia, ja säkeistöjen alun toistoissa kuuluu rekilauluperinne. Hevibändin jähmeää tempoa on notkistettu vain hieman, mutta Kaarle Viikatteen kitaroissa soi Esa Pulliaisen ikuinen kuulaus ja kaiho. Musiikki on juuri niin pokerinaamaisen vakavaa kuin teksti edellyttää.
Kuolleen miehen kupletti on herkkä laulu isä–poika-suhteesta. Sen luonne paljastuu jo avaussäkeissä: ”Taisin olla kuuden, kun isä kerran kysyi / Poika, juotko jo viinaa?”
Äiti on lähtenyt, ”miehet” ovat kaksistaan. On siinä se pullo kolmantena, ja kirjaimellisesti ottaen kyse on tilanteesta, johon sosiaaliviranomaisten pitäisi puuttua välittömästi. Suhteessa tuntuu kuitenkin olevan lämpöä, mutta piilosleikki kaatuu isän sammumiseen ja onnenhetket sulavat harmauteen nopeasti kuin voisilmä kaurapuurossa.
Kunnes tulee se viimeinen aamu ja kiltti setä sairaalasta kertomaan, että ”ovat enkelit ne vieneet isän yöllä mukanaan”.
Viikatteen linja on inhorealismin maksimointi sarjakuvamaisuuteen asti. Nähdäkseni se on varteenotettava ja ehkä liiankin harvinainen tapa käsitellä oikeasti vaikeita asioita. Kauhun ja kuoleman edessä voi itkeä tai nauraa, mutta ehkä on hyvä, jos pystyy molempiin. En tiedä miten Kuolleen miehen kuplettiin suhtautuu joku, joka on oikeasti kokenut jotakin vastaavaa. Isäni kuoli varsin erilaisista syistä ja erilaisissa olosuhteissa. Mutta jokin tässä biisissä siihenkin kokemukseen peilaten resonoi.
Erityisen huomion ansaitsee Kaarle Viikatteen kyky asettua tässä lapsen kokemusmaailmaan ja käyttää sellaisia käsitteitä, joita kuusivuotiaan voi olettaa tuntevan, joiden kautta hän hahmottaa tapahtumia. Kerrontaperspektiivi on juurikin se isän kuoleman aamu, samalla taustalla häämöttää aikuisuuden painolasti, aikuisen kyky ymmärtää tapahtunutta liikaakin. Kaksivalotus toimii.
Kuolleen miehen kupletti pistää keskeisen suomalaisen toksisen myytin, hajonneen perheen ja pulloon hukkuvan isän, nippuun lopulta karmeudessaankin vapauttavalla tavalla. Se toteaa, että tällaistakin elämä on ja vihjaa, että tällaisestakin on mahdollista selvitä.
Muutenhan ei olisi koko laulua, sen kertojaa kertomassa meille tarinaansa.
Ja mitä sanat eivät kerro, sen kertoo tähtipölyinen kitarateema, joka karistaa viinankatkuisen kodin löyhkän yltään ja etenee sinne, minne isäkin kai, ainakin lääkärisedän mielestä.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 10/22.