Olen kirjoittanut tässä sarjassa 80-luvun lopun juppiajoista ennenkin, mutta aihe ansaitsee käsittelyn myös näkökulmasta, joka ei ole se pintabaareissa sikailevien nuorpankkiirien ja City-lehden toimittajien. Sen tarjoaa meille vähän yllättäen Hector, tuo vanha hippi, jonka kyky sopeutua tuolloiseen ajanhenkeen ei varmaankaan ollut mikään itsestäänselvyys.
Kävi kuitenkin niin, että juuri 80-luvun lopulla Hector keksi itsensä uudestaan, ainakin hetkeksi. Siinä auttoi pitkän linjan ammattimuusikko Jukka Hakoköngäs, joka sai tuottajanuransa vauhtiin juuri Hectorin albumeilla Nuku idiootti (1987) ja Varjot ja lakanat (1988). Kultaa ja platinaa myyneet levyt esittelivät ”kalliin” design-soundin, jossa oli kaikua ja musiikillisia nyansseja. Ensin mainittu on tummasävyisyydessään yhtenäisempi, jälkimmäisellä mukaan tulee jo Hectorille tyypillisiä populistisia ja nostalgisia sävyjä.
Silti juuri Varjoilta ja lakanoilta löytyy se biisi, johon Hectorin urbaani melankolia tiivistyy: ”nimikappale” Seinästä seinään, jonka kertosäkeestä albumi on napannut otsikkonsa.
Kappaleeseen viittaa myös levyn kansikuva, jossa on modernistisia kaaria ja kulmia ja etäännytettyä erotiikkaa: tyylitelty alaston naishahmo istumassa valkoisissa lakanoissa jyrkkinä heittyvien varjojen keskellä. Hahmon olemus on ahdistunut ja kannen yleisvaikutelma vieraantuneesti sensuaalisuudella leikkivä.
Tekstin angsti kuuluu kuitenkin minäkertojalle, joka on oletettava mieheksi. Lähtökohtana on kerrostaloyksinäisyys: pysäytyskuva pimeästä, varmaankin syksyisestä illasta, tyypistä joka yrittää kirjoittaa ja saakin ”aikaan pari riviä”, mutta tempoilee enimmäkseen omassa levottomuudessaan ja kuuntelee tai kuvittelee tapahtumia seinän takana.
Siellä nimittäin asuu Nainen, jota kohtaan kertoja tuntee eroottista mielenkiintoa, mutta jota ei kykene lähestymään kuin ajatuksissaan. Hänellä on kyllä tarkka ja miehisen katseen vahvasti sävyttämä oletus naisen toimista: tämä menee suihkuun ja ”pesee paikat huolella”, kuuntelee sitten ”Vegan Suzannea” ja lukee Tabermannia. ”Kuuntelen sun sydäntäsi – missä pidät käsiäsi?” kertoja fantasioi. Hänen oma valssinsa seinästä seinään tapahtuu ilman partneria. Miehisen yksinäisyyden klassinen kuva.
Vega ja Tabermann ovat klassisia merkitsimiä ja kaikkein konkreettisimmin ne kytkevät kappaleen aikaansa. Syntyy varsin stereotyyppinen kuva nuorehkosta naisesta, joka on kulttuuri-ihminen, mutta seuraa aikaansa. Kaksi levyä julkaissut Suzanne Vega oli suosionsa huipulla ja hänen pääasiallisen kohdeyleisönsä oletettiin epäilemättä olevan tällaisia naisia.
Tabermann on kulttuuriviitteenä jotenkin ”halvempi”, mutta toisaalta hänkään ei vielä tuolloin naljaillut Uutisvuodossa, vaan onnistui popularisoimaan jonkinlaisen kultivoidun herkkyyden miehenä, joka kirjoittaa runoja Naisesta. Yksiössään haaveilevan sinkkunaisen saattoi olettaa lukevan Tabermannia peiton alla, joskin kuva on masturbaatiovihjauksineen nimenomaan miehen näkemä kuva.
80-luvun lopun kulttuurimaisemassa oli kaiken kimalteen ja hiuslakan ja syntikoiden ohella käyttöä viitepisteille, joiden kautta saattoi todistaa hienostuneisuutensa esiintymättä arkistoja kaivelevana nörttinä. Juppikulttuurin tietyllä laidalla hypetettiin nykytaidetta ja miksei vaikka jonkun Peter Gabrielin kaltaisia taiteellisia poppareita tai uuden ”pahan koulukunnan” kotimaista proosaa.
Hector on kuin onkin esikuvansa Bowien kaltainen kulttuurinen kameleontti, joka sopivien apukäsien kanssa pystyi päivittämään itsensä tähän viitekehykseen ja vieläpä sopi siihen mainiosti, olihan aikakausi kansainvälisestikin comebackia tekevien 60- ja 70-luvun supertähtien aikaa. Tapausesimerkki ei ole ainoa, olihan hän jo popularisoinut post punkin Suomessa Eurooppa-albumilla (1981).
Seinästä seinään -biisin sankareista on vielä mainittava kitaristi Peter Lerche, jonka flamencomaisiakin sävyjä saavat ilmavat tyylittelyt riittävät yksistään kantamaan lähes viisiminuuttisen kappaleen klaustrofobista draamaa.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 2/21.