Laulaja-biisintekijä Kyösti Salokorven johtama folkpop-yhtye Atlético Kumpula julkaisi viime vuosikymmenen alkupuolella kaksi albumia, jotka kuvastavat stereotypioita bändin kotikaupunginosan puutaloidyllistä siinä määrin, ettei mitään toivoa katu-uskottavuudesta ollut. Mutta kuten J. Karjalainen uransa alkuaikoina ilmeisesti totesi aiheesta: onhan niitä muitakin paikkoja kuin katu.
Sellainen muu paikka on Helsingin koillisessa kantakaupungissa sijaitseva Kumpula, joka on ollut omakin kotini nyt viiden vuoden ajan. Tosin Kumpulan mittapuulla tuo ei ole aika eikä mikään, sillä täällä asutaan usein ylisukupolvisesti. Täällä on poikkeuksellisen aktiivista asukastoimintaa ja Helsingin vanhimmiksi mainitut kaupunginosajuhlat – tai siis kyläjuhlat. ”Kylän” käsitettä viljellään kumpulalaisretoriikassa ehtimiseen.
Tuntematta sen tarkemmin Kyösti Salokorven elämänvaiheita voisi olettaa, että Atlético Kumpulan Puutarhajuhlat-debyytin päätöskappale kuvastaa niitä jollain tasolla. Kumpulaan-laulun kertoja on nuori ihminen, joka on kasvanut näillä uneliailla kujilla, mutta päässyt siihen ikään, jossa kyllästytään idylliin ja lähdetään ”kaupunkiin” etsimään sähäkämpiä elämyksiä.
Tosiaankin, kaupunkiin. Kumpulasta pääsee Helsingin keskustaan bussilla tai raitiovaunulla alle puolessa tunnissa. Tämä ei ole lähiö, vaan kantakaupungin reuna-aluetta. Mutta henkinen etäisyys ”ytimeen” on melkoinen, ainakin jos on syntynyt ja kasvanut täällä – näin kuvittelen. Kumpulalaisuus on identiteetti, ja nuorelle se voi olla painolasti. Eihän täällä koskaan tapahdu mitään!
Salokorven (ja toiseksi tekijäksi kreditoidun Joel Melasniemen) laulussa Kumpulaa edustavat heti ensimmäisissä säkeissä sellaiset asiat kuin ”sänky ja pöytä, kattila, pannu ja liesi / farkuissa reikä ja kadulla ruostunut kiesi”. Teen hauduttaminen on myös kumpulalaisuutta, samoin polkupyörä kellarissa. Näistä kaikista kertoja haluaa eroon ja leikkaa vielä hiuksensakin symbolisena hippeilyn hyvästijättönä. ”Jää taakse tyhjät kujat, rikkaruohot kasvamaan / En koskaan enää palaa Kumpulaan!”
Mutta kappaleen varsinainen pointti liittyy henkilö- ja paikallishistorian monitasoiseen ja ironisessa valossa näyttäytyvään kerroksellisuuteen. Jos tulkitsemme kertojan jossain mielessä nuorta Kyösti Salokorpea vastaavaksi hahmoksi, niin tiedämme myös, että hän palasi sittenkin Kumpulaan. Siihen johtaneita vaiheita laulu ei tosin kerro, mutta aika moni ihminen on hyvästellyt kotiseutunsa yliolkaisesti nuoruuden uhmassa ja muuttanut myöhemmin mielensä.
Tämäkään ei olisi niin kiinnostavaa, ellei Kumpulaan toimisi päätepisteenä albumille, joka on kirjoitettu mitä suurimmassa määrin kumpulalaisesta perspektiivistä. Ikään kuin johdanto olisi eksynyt levyn loppuun. Tällaiset tietoiset dramaturgiset ”virheet” ovat aina paljonpuhuvia.
Laulun kerrontahetken voi sijoittaa jonnekin 1990-luvulle. Silloin Kumpula alkoi olla kaikkea sitä, mitä sen nykyään mielletään olevan. Mutta alueella on vähemmän idyllinen menneisyytensä. Se rakennettiin sotien välisenä aikana työväestön tarpeisiin ja sodan jälkeen sen reunamille perustettiin väliaikaisia parakkikyliä, joissa elämä oli karua ja usein viinanhuuruista ja väkivaltaista. Täällä tapahtui surullisenkuuluisia henkirikoksia, ja tunnettiinpa Kumpula pimeän viinan myyntipaikkanakin.
Atlético Kumpulan laulu viittaa myös tähän historiaan.
”Vuosia sitten lestinheittäjä Allan / Malmille muutti, keskiluokka kaappasi vallan / Nyt arkkitehdin pojat pihaa parturoi / Pelastautukoon ken voi!”
Laulun kertoja karsastaa kaupunginosan keskiluokkaistumista, vaikka voi tuskin omata henkilökohtaista kokemusta sen hurjista vuosista. Kuitenkin ne näyttäytyvät kontrastina rikkaruohoille ja kaikelle sille pysähtyneeltä tuntuvalle, mitä Kumpula edustaa.
Kunnes, paljon myöhemmin, on aika hyväksyä se, että niin ihmisen kuin kaupunginosan elämän kiertokulku saavuttaa väistämättä pysähtyneisyyttä kaipaavan vaiheen – ja sitten jää vielä nostalgia sitä aiemmin ollutta, elinvoimaista kohtaan.
Nuoruutta.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 8/20.