– Ekan kerran puhelin soi itsenäisyyspäivän aikaan -71. ”Tääl on Remu moi, sä kuulemma soitat skittaa.” Remu on katujen kasvatti, mä taas keskiluokkaisesta himasta. Mutta meillä synkkasi heti. Ihmiset on puhuneet, että Remu sitä ja Remu tätä, että onpa vittumainen jätkä. He eivät vain ymmärrä Remun juttuja. Sehän puhuu metaforaa, vertauskuvilla, koko ajan. Ja taitavasti! Olen nähnyt pankkimiesten hiljenevän, kun Remu tuuttaa metaforaa. Kuulija miettii edellistä lausetta, kun tulee jo seuraava. Ymmärsin Remua heti. Mutta eihän mulla ollut koulupoikana muskeleita pärjätä siinä, tehdäänkö jokin juttu näin vai noin. Se oli turhauttavaa, joten toukokuussa -72 lähdin. Vuotta myöhemmin aloin nähdä kotikulmillani Kallion Karhupuistossa jengillä farkkurotseja, joihin ne oli itse kirjoittaneet ”Hurriganes”.
Mietitkö silloin, että voisit yhä olla osa tuota bändiä?
– Olin vain iloinen, että jätkien asia osuu. Puhelin soi taas toukokuussa -75. Remu kysyi, vieläkö soitan. Vastasin, että siinähän tuo kitara vielä roikkuu. Remu kertoi, että yksi bändi kaipaisi kitaristia. Sanoin, että uusiin bändeihin en halua. Remu oli vähän aikaa hiljaa ja myönsi, että kitaristia kaipasi Ganes. Mä kävin tuohon aikaan postissa puolipäivätöissä ja lukiota iltaoppikoulussa. Musta piti tulla arkkitehti. Äiti oli Ateneumin käynyt kuvaamataidon opettaja, meillä oli koti täynnä taidekirjoja. Kipinä arkkitehtuuriin jäi Le Corbusierin mielikuvituksellisista rakennuksista, joita selasin lumoutuneena. Sanoin Remulle, että mietin kaksi päivää. Tein päätöksen muutamassa tunnissa, mutta venttasin ne kaksi päivää. Kun rupesin soittamaan kymmenvuotiaana, päätin, että musta tulee Suomen ykkösbändin kitaristi. Tajusin, että se ykkösbändi on nyt tässä.
Palasit bändiin Roadrunnerin jälkeen. Miten koet Crazy Daysin (1975) vaimeamman vastaanoton?
– Onhan Roadrunner yksi suomalaisen rockin peruskivistä. En välitä kritiikistä, ei se vaikuta mun tekemisiin. Äänitimme Crazy Daysin Marcus Music -studiossa Tukholmassa vain muutama kuukausi liittymiseni jälkeen, liian nopeasti. En ollut soittanut itseäni sisään siihen juttuun. Studio oli sen ajan mittapuulla huippu, mutta eihän sillä ole väliä, jos äänittäjä ei tiedä, mitä tekee. Roadrunnerin äänittänyt Leif Måses ymmärsi Ganesin soundia ja filosofiaa. Crazy Daysin äänittänyt studion omistaja Marcus Österdahl ei. Okei, luulen – huom, luulen – että Remu halusi tehdä aavistuksen popimpaa kamaa. Mutta jos Roadrunnerilla oli nupit kympissä, olisi ne pitänyt panna nyt yhteentoista.
Ei kevyempi ote levymyyntiä haitannut. My Only One nousi yhdeksi suurimmista hiteistänne.
– My Only Onen tehnyt Jim & The Beatmakersin Raul Wikström soitti Cisselle, joka lauloi versiomme, ja kiitti kovasti. Sai kuulemma todella hyvät tekijänoikeustulot stygestä. Se on ihan oikein, kunnia kuuluu tekijöille. 2006 me törmättiin Kaijan kanssa linnan bileissä Kjell Westöön. Hän pysäytti mut ja kertoi, kuinka My Only Onen kitarasoolo oli elämässään ratkaiseva asia, sai hänet soittamaan kitaraa. Eihän se soolo ole mun vaikuttavimpia esityksiä! Mutta tärkeämpi onkin fiilis, jonka kuulija saa.
Hot Weels käänsi 1976 nupit haluttuun yhteentoista.
– Remu kertoi, että nyt on löytynyt studio Lahdesta. Microvox olikin kerrostalon kellarissa. Pekka Nurmikallio esitteli meille pieniä kellarikopperoita. Eihän bändi mahtunut yhteen huoneeseen, kaikkien piti soittaa eri kopperoissa. Muiden piti seurata mustavalkoisista pikkumonotoreista, mitä Remu tekee. Tarkkaamossa Nurmikalliolla oli vain kaksi Revox-kaksiraitanauhuria. Kun lähdimme, sanoin Remulle, ettet voi olla tosissasi. Mutta uskottava se oli, kun Remu sanoi, että tästä tulee hyvä. Varmasti olosuhteet vaikuttivat rosoisuuteen. Nurmikallio tiesi, mitä teki. Hot Wheelsillä on hieno garagesoundi.
Eikös Hot Wheels ole menestynein Ganes-albumi Ruotsissa?
– Se oli uusin levy, kun vedettiin helmikuussa -77 eka keikkamme Ruotsissa. Sieltä tuli soitto, että pitäisi saada esittelykeikka Tukholmaan, vajaa tuhat henkeä vetävään Jarla Teaterniin. Tämähän oli esihistoriallista aikaa, ennen internetiä, joten me ihmeteltiin, mitä siellä Ruotsissa tapahtuu. Keikkaa järkkäsi Thomas Johansson, joka toi Ema Telstarin kautta Skandinaviaan kaikki ne bändit, jotka Antti Einiö toi Suomeen. Mä olin Kultsalla katsomassa ne kaikki vuodesta -68, Led Zeppelinin eturivistä -70.
– No, meidän Tukholman keikan liput tuli myyntiin ja samana päivänä soitettiin, onnistuuko toinenkin keikka, kun ekan liput myytiin kolmessa tunnissa. Matkattiin Ruotsiin latautuneissa maaottelutunnelmissa. Bäkkärille ei kuulunut pihaustakaan, mutta roudarimme Helge tuli leveä hymy naamallaan kertomaan, että sali on täynnä ja jengi laulaa. Aloitettiin keikka Good Morning Little Schoolgirlillä ja liu’uin stagen etureunalle, hyvä etten nenälleni. Siitä alkoi niin järkyttävä hulabaloo, ettei tosikaan. Ekan keikan jälkeen Johansson hihitteli hysteerisesti, ettei muista nähneensä vastaavaa, ja kysyi, miten jaksamme toisen keikan. Jaksettiinhan me. Dagens Nyheter ja Expressen kehui keikat taivaisiin. Jompi kumpi kirjoitti, että Stokiksessa vierailleen Jerry Lee Lewisin olisi pitänyt olla katsomassa, kuinka rock’n’rollia soitetaan tänä päivänä. Se ilta toi meille Ruotsiin kolmen viikon kesärundin. Me rikottiin yleisöennätyksiä folkparkenista toiseen.
Tsugu Wayn (1977) aikaan levymyyntinne alkoi hieman hiipua. Keikkaahan teillä silti riitti.
– Kun tulin bändiin toista kertaa, keikkoja oli tautisesti, monesti keskiviikosta sunnuntaihin. Parin ekan vuoden jälkeen tolkuton tahti vähän kesyyntyi. Vaikuttihan siihen myös -78 alkanut diinari-ilmiö, jonka Suosikki masinoi. Teddy & The Tigers nousi meitä suositummaksi rockabillyllaan – aika kesyllä semmoisella – ja diinarit valtasi pääkaupunkiseudun.
Hangerin (1978) aikaan Remu oli terveysongelmiensa vuoksi hetken ”vain” solisti. Millaista oli soittaa Ganesissa, kun Remu ei ollut rumpujen takana?
– Hangerilla soitti Beaver Aitto-oja, keikoilla Tomi Parkkonen. Taitava jazzmies otti jutun haltuun todella hyvin. Mutta on mahdoton tilanne olla rumpali bändissä, kun Remu laulajana kuulee miten rummut pitäisi soittaa, ja palaute on julmettua metaforaa. Yhdellä keikalla Remu pyöräytti mikkiständiään, jossa oli painava limppujalka. Limppu osui mua käteen. Käsi ei hajonnut, mutta soitto katkesi.
Jätit Ganesin 1979. Päätöstäsi enteili jo syksyn 1977 Lontoon keikka, jota ei ollutkaan, koska Remu ja Cisse jättivät sen väliin. Keikalle olivat tulossa Melody Maker ja New Musical Express. Mitä ajattelet tuosta illasta nyt?
– Jos joku on jäänyt harmittamaan, niin tuo. Meille oli sovittu 30 keikan rundi Status Quon lämppärinä. Sopimus purkautui, koska katsottiin, ettei meihin voi luottaa. Status Quoa kuuntelevaan jengiin meidän juttu olisi uponnut pomminvarmasti. Käsittääkseni Rick Parfitt ja Francis Rossi olivat kuunnelleet Hot Wheelsiä ja Roadrunneria huolissaan, miettineet ollaanko me liian hyviä lämppäriksi. Levy-yhtiön tyyppi kertoi, että me ollaan livenä erittäin okei, muttei niin hyviä kuin levyllä. Ei valehdellut. Me oltiin livenä vielä parempia.
Remu soitti sinulle kolmannen kerran 1983.
– Kun Janne lähti, lupasin palata vuodeksi, for old times’ sake. Remu vastasi funtsineensa, että sitten voisikin laittaa pillit eri pussiin. Noiden vuosien levyistä tykkään enemmän Seven Days, Seven Nightsista (1983). Hurrygamesista (1984) ei ensin pitänyt tulla albumi vaan video. Kaikista biiseistä tehtiinkin videot. Remu oli ajassa kiinni. MTV:n myötä jengi ”kuunteli” videoita. Ei tällainen albumijätkä ymmärtänyt.
Teksti: Jukka Kittilä
Julkaistu alun perin Soundissa 10/24.