Jimi Hendrixin kuolemasta 45 vuotta – Soundilaiset tunnustivat rakkautensa

Soundin toimittajat valitsivat Hendrix-suosikkinsa.

Johnny Allen Hendrix syntyi 27. marraskuuta 1942 Seattlessa, Washingtonin osavaltiossa. James Marshalliksi myöhemmin uudelleen nimetyn nuoren kitaristin ura ei lähtenyt Amerikassa haluttuun nousukiitoon, joten hän lyöttäytyi Animalsista lähteneen Chas Chandlerin matkaan kohti Lontoota. Siellä hän tapasi rumpali Mitch Mitchellin ja basisti Noel Reddingin, otti käyttöönsä Jimi-nimen – ja loppu on populaarimusiikin historiaa.

Syyskuun 18. 1970 Jimi Hendrix menehtyi 27-vuotiaana Lontoolaisessa hotellissa. Kolme studio- ja yhden livealbumin elinaikanaan julkaisseen kitaralegendan tuotantoa on postuumisti julkaistu lukuisia määriä: 12 studioalbumia, 25 livelevyä, 23 kokoelmaa ja lukemattomat bootlegit ja epäviralliset julkaisut päälle. Jimin perintö ja vaikutus musiikkiin ja muusikoihin on kiistaton.

Soundin toimittajat valitsivat henkilökohtaisesti merkittävimmät hetket Hendrixin tuotannosta.

MAY THIS BE LOVE

Jimissä on kaikkea: hurjuutta, taitoa, runollisuutta, anarkiaa, herkkyyttä, scifiä, bluesia, psykedeliaa. Jimi oli säveltäjä ja runoilija. Ekan albumin vähemmälle huomiolle jäänyt raita May This Be Love edustaa sitä herkempää puolta. Kaunis, soljuva melodia joka sisältää valtavasti värejä. Vähillä tuotannollisilla aineksilla lyömättömästi toteutettu balladi, jonka kruunaa nauhakaiulla höystetty kitarasoolo.” – Esa Kuloniemi

PURPLE HAZE

”Pidän eniten siitä Hendrixistä, joka oli vielä single-formaatin kahleissa. Ensimmäiset sinkut ja Are You Experienced– siinä ”minun Henkkani”. Myöhemmillä albumeilla ilmennyt kokeilunhalu ja kunnianhimo oli rockin ja kitaran kannalta tärkeätä, mutta usein se on rasittavaa kuunneltavaa tässä ajassa. Napakat biisit ja tiukat raamit korostavat Jimin räjähtävyyttä. Kapeassa tilassa sooloihin tulee painetta, puukko heilahtaa heti. Mitchell-Redding-Hendrix-trion yhdessä luoma nyrkin nassahdus on vahva. Ymmärrän hyvin claptoneiden ja towshendien hätää. On ollut kamalaa mennä Henkan jälkeen lavalle samassa roolissa: ”hei mäkin soitan kitaraa, kuunnelkaa.”

Saksassa 1967 tehty taltio on paras tietämäni dokumentti Jimin nousukiidosta Montereyn ohella. Kitarasoundi Purple Hazen alussa on kiihottavinta mahdollista lajia. Eläin ja enkeli soittaa.” – Pekka Laine

JIMI PLAYS MONTEREY

Kun Jimi Plays Monterey tuli teatterilevitykseen joskus 1980-luvun puolivälissä, Helsingissä sitä esitettiin Andorrassa Eerikinkadulla. Se oli hieno kokemus pimeässä teatterissa. Outo kameratyöskentely toimi hienosti yhteen Hendrixin soiton kanssa. Kummastakaan ei oikein voinut tietää mitä seuraavaksi tapahtuu… Hendrixissä yhdistyi elämää suurempi lahjakkuus ja suuri nöyryys musiikin edessä. Viimeistään tätä elokuvaa katsoessa tajusin miten kova rytmikitaristi mies oli…

Kävin katsomassa leffan 5-7 kertaa. Olen aika varma, että Hasse Walli oli siellä joka kerta.” – Arttu Tolonen

MACHINE GUN

”Lähes mahdoton tehtävä valita yksi kappale ylitse muiden. Valitako joku klassikoista, kuten Purple Haze, Hey Joe tai All Along The Watchtower (yksi parhaimmista lainakappaleista ikinä)? Vai joku lukuisista muista helmistä, kuten Highway Chile tai Can You See Me? Päädyin lopulta Experience-kokoonpanon varjoon usein jäävän Band Of Gypsysin samannimiseltä livelevyltä löytyvään kappaleeseen. Tätä kuunnellessa ei pitäisi jäädä epäselväksi, miten edistyksellinen kitarankäsittelijä hän oli.” – Vesa Siltanen

CASTLES MADE OF SAND

”Lukioikäisenä, yhteiskunnallisen valveutuneisuuden nostaessa päätään, ahmin 17-vuotiaan intohimolla tietoa Amerikan alkuperäisasukkaiden kohtalosta. Siitä johtuen juuri tästä kappaleesta muodostui itselleni tärkein Jimi-biisi, onhan siinä surullinen intiaanipojasta kertova säkeistö. Musiikillisestikin biisi edustaa minulle läheisintä Jimiä, sitä herkempää ja kauniimpaa laitaa.” – Mikko Meriläinen

VOODOO CHILE

Jimi Hendrix, kirvesmiesten kruunaamaton kuningas, ammensi musiikkiinsa sävyjä pitkälti bluesin loputtomasta kaivosta, mutta nosti samalla tyylilajin aivan omalle tasolleen. Asia ilmenee hyvin Electric Ladyland –lp:n pitkässä jammailussa Voodoo Chile, jossa Experienceä (Jack Casady oli äänityksen aikana bassossa) avittaa koskettimilla Steve Winwood. Biisi alkaa perinteisen bluesin tapaan, mutta nousee pian lentoon, suistomaalta kohti kosmisia sfäärejä, ja laskeutuu sieltä vasta biisin päättyessä. 15-minuuttinen esitys on Hendrixin pisin studioäänitys ja hämmästyttää edelleen pientä kuulijaa.” – Antti Marttinen

FOXY LADY

En ole koskaan ymmärtänyt kitarasankareita. Teini-iän hevikuurin keskellä kuultu Foxy Lady teki sen sijaan vaikutuksen sillä ällistyttävällä vaivattomuudella millä Jimi Hendrix saattoi yhdistää aggressiivisuuden ja muikean grooven. Mystisestä viekoittelevuudesta puhumattakaan. Se oli kotoisin varmasti muualtakin kuin näppäristä sormista. Taiturimaista soittoa kyllä, mutta myös vastustamatonta kolaamista. Se oli paras mahdollinen portti astua musiikin monimuotoisuuden polulle.” – Antti Luukkanen