Jos haluat levylautasellesi jotain rasvaista, syntistä ja vaarallista, lataa sille annos kyljysjazzia

Matti Nives toimittaa Soundin vakituista Jazz kiinnostaa -palstaa, jossa tehdään pelottomasti tutkimusretkiä jazzin maailmaan. Soundissa 7/20 Nives kertoo kiehtovasta tyylilajista nimeltä kyljysjazz.

”Mitä on kyljysjazz?” Tähän kysymykseen törmään usein, toki itse aiheuttamastani syystä, sillä kyseinen ”genre” on toistunut Radio Helsingin Jazz kiinnostaa -ohjelmissa taajaan jo vuodesta 2013 asti.

Kuten muissakin musiikkityyleissä, myös tässä selitys on varsin monisyinen. Perusteesit on onneksi helppo linjata. Kyljysjazz on yleensä urkuvetoista, tirisevän groovaavaa jazzia. Sellaista, joka kuulostaa rasvaiselta, hieman vaaralliselta ja tietenkin syntisen herkulliselta. Genren perusteos on urkuri Brother Jack McDuffin albumi Hot Barbeque (Prestige, 1966), jonka kantta katsomalla homman juju selviää jo ennen kuin neula on edes koskettanut vinyyliä.

Kannessa Veli McDuff jäytää holtittoman kokoista ribsiä hymy huulilla. Musiikillisesti homma aukeaa nopeiten kuuntelemalla levyn nimikkoraidan. ”Hot Barbeque, TODAY!!!” hoilaa yhtye, ja sitten mennään.

Red Holloway soittaa tenorisaksofonia, joka onkin toinen olennainen kyljysjazz-instrumentti. Juuri Hammond-urkujen ja fonin pyhä liitto on avainasemassa kyljyssoundin määrittelemisessä. Saksofonistit kuten Stanley Turrentine, Gene Ammons tai Eddie ”Lockjaw” Davis ovat marinadinsa maustajina huippunimiä. Kotimaisista mainittakoon vaikkapa Timo Lassy, jonka uran kyljyksellisin levy tähän mennessä on In with Lassy (Schema, 2011).

Mutta silti: ne urut. Brother Jack McDuff, Jimmy McGriff, Jimmy Smith, Johnny ”Hammond” Smith, Lonnie Smith, Rusty Bryant, Freddie Roach… Jostain syystä kyljysjazz-urkurit tunnistaa jo nimestä. Jos yleisempää keskittymää mietitään niin Prestige Records ja 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun alkupuolelle on hyvä paikka asettaa katiska. Mod Jazz -kokoelmia kuuntelemalla pääsee myös hyvin alkuun. Jo pelkästään rasvaisia grilliruokia kansissaan esittelevistä levyistä saisi aikaiseksi erittäin makoisan dj-setin.

Kunhan pääsee tarpeeksi puraisemaan kunnon rasvaa tihkuvaa kyljysjazzia, tyylilajin tunnistaa helposti. Sitä ei ole helppoa rajata, mutta toisaalta tarkka määrittely ei myöskään tunnu tarpeelliselta. Jos homma svengaa ja tirisee hieman korventuneesti, levylautasellasi on kyljysjazzia. Yllä mainittujen urkujen ja tenorifonin puuttuminenkaan ei silloin haittaa, yleistunnelma ratkaisee.

Kaksi asiaa tulee mieleen kyljysjazzin ääriviivoja piirtäessä. Ensinnäkin genre on hyvin miehinen, jopa machon oloinen. Poikkeuksiakin löytyy, mutta kyljysjazzarin arkkityyppi on juuri Jack, Johnny tai Jimmy – rotevan oloinen ”äijä” urkujen takana. Urkuri Shirley Scottilta löytyy kyljyshommia, mutta kaiken kaikkiaan tämänkin jazzin alagenren sukupuolitasapainossa olisi korjaamisen varaa.

Toisekseen lienee paikallaan mainita, että varsin lihallisesta nimestään huolimatta kyljysjazz ei tee kuulijarajausta ruokavalion perusteella eikä promotoi lihansyöntiä. Rasvainen nimi on tarpeen soundin kuvailemiseen, mutta kyljysjazz-bileiden grilliin sopii hyvin myös kasvispainotteinen menu.

Nykypäivän musiikkiympyröissä kyljysjazz ei vaikuta olevan kovin kuumaa valuuttaa, mutta hienoja esimerkkejä löytyy jo kotimaisen jazzin parista. Nieminen & Litmanen -kaksikon albumi More Adventures with Nieminen & Litmanen (Jäänsärkijä/Grandpop Records, 2006) on alan kotimainen merkkiteos, samoin kuin jo mainitun Timo Lassyn menobiisit. Astetta sofistikoituneempaa tirinää puolestaan tarjoilee Jukka Eskola Soul Trio.

Hyvä tapa nauttia maistuva kyljysjazz-annos on vinyyliltä, olipa levy sitten mikä tahansa. Tässä tapauksessa pieni kuluminenkaan ei haittaa, varsinkaan kun muistaa levyjen kuntoluokituksissa ajoittain käytetyn termin pintanaarmuisen levyn tasaiselle taustarahinalle: ”fried bacon sound”.

Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 7/20.