Kallista laitonta musiikkia

Musiikin laiton jakelu vertaisverkoissa on aihe, josta harvoin kirjoitetaan muuten kuin yliampuvan moralisoivasti. Levy-yhtiöt ovat suhtautuneet ilmiöön hysteerisesti aina naurettavista kopiosuojauksista (niin cd-levyissä, kuin digitaalisissa latauksissa) lähtien. Aivan kuten mistä tahansa moraalisesti tai legaalisesti tuomittavasta asiasta, myös laittomasta nettilataamisesta on kuitenkin mahdollista keskustella muistakin näkökulmista. Laitonta lataamista voi pohtia, sitä voi yrittää ymmärtää, ja siitä voi löytää jopa positiivisia puolia. 

Harvoin kuulee kenenkään julkisuudessa myöntävän ladanneensa musiikkia laittomista lähteistä, joten oli mukava kuulla rehellistä puhetta Editorsin basisti Russell Leetchin suusta haastatellessani häntä heinäkuun Soundiin:
Oliko sinulla tapana ladata musiikkia laittomasti silloin kun rahaa oli niukasti?, kysyin Russelilta kun tuli puhe heidän albumin ennenaikaisesta vuotamisesta nettiin.
– Toki, ja lataan edelleen! Minä myös ostan musiikkia enemmän kuin kukaan, jonka tunnen. Se on minulle vain tapa kuulla musiikkia ennen ostamista. Ajattelen sitä tavallaan mainostuksena, vastasi Russell vilpittömästi.

Juuri tuota argumenttia useimmat tuntemani ”warettajat” käyttävät: he joka tapauksessa tuhlaavat kaiken liikenevän rahan musiikkiin, ja ostavat lataamalla hyväksi toteamansa albumit heti varojen salliessa. Lataaminen on vain tapa saada tietoa uusista artisteista ja välttyä ostamasta sikaa säkissä. Tavallaan ilmiötä voisi verrata kirjastokulttuuriin: musiikkia ”lainataan” tutustumistarkoituksessa. Ja mihinkähän se tyhjien c-kasettien kauppakin aikoinaan perustui, jollei kirjastolevyjen kopioimiseen.

Moraalisestihan touhu on toki täynnä reikiä, ja ylläkuvaillun ”eettisen warettajan” logiikan voisikin kärjistää: koska minä tuen musiikkikulttuuria enemmän kuin keskivertokuluttaja, on minulla oikeus ottaa osa kakusta ilmaiseksi. Eli paljon autoileva voisi silloin tällöin kaasutella pois bensa-asemalta maksamatta.

Isojen levy-yhtiöiden yliampumista voi yrittää ymmärtää juuri tätä kautta: artisteja palvovat musiikkinörtit eivät ole heille se varsinainen uhka, vaan levymyynnin laskuun ovat ennen kaikkea syynä viikoittain vaihtuvan radiohitin perässä juokseva massayleisö. Heille levyn omistamisella ei ole merkitystä, koska heille musiikki on kulutustavaraa, eikä sillä ole omistus- tai keräilyarvoa.

Suuri haaste musiikin myynnille on nykyiset nuoret, sukupolvi joka ei ole välttämättä koskaan ostanut yhtään fyysistä cd-levyä – saati sitten vinyyliä, tuota big-black-cd:tä. Voisin kuvitella että heidän on vaikeampi käsittää musiikkia omistusoikeudellisena asiana, koska heille sitä ei ole olemassa käsin kosketeltavassa muodossa. Keinoja vastata haasteeseen mietitään tietenkin parhaillaan päämajassa jos toisessa, ja yksi todennäköisesti yleistyvä väylä on käyttäjälle ilmainen, mainosrahoitteinen musiikkilataamo Spiralfrogin (toimii tällä hetkellä vain jenkkilässä) tyyliin.

Oli laittomasta latailusta mitä mieltä tahansa, tuntuu 30-vuotiaan yksinhuoltajaäidin (tuo sosiaalipornahtava sivuseikka on mainittu jokaisessa aiheesta lukemassani jutussa) Jammie Thomasin saama tuomio kohtuuttomalta. Hänet tuomittiin vaivaisen 24 biisin nettijakelusta (itse lataaminenhan ei ole rangaistavaa, vaan ladattavaksi laittaminen) 220 000 dollarin sakkoihin, jolloin yhden biisin hinnaksi tulee hulppeat reilu 9000 dollaria. Naisen kerrotaan ladanneen muun muassa Aerosmithin, Green Dayn ja Guns’n’Rosesin musiikkia. Kyseessä on selvä pelottelutoimenpide, jolla yritetään viestiä lataajille, että edes satunnaiset imuttelijat eivät ole turvassa lain kouralta.

Aihe liittyy kiinteästi laajempaan pohdintaan levy-yhtiöiden tulevaisuuden roolista ja keinoista ansaita artisteillaan. Aiheeseen voi syventyä esimerkiksi Rolling Stonen artikkelilla, mikä antoi kimmokkeen tällekin blogille.

Kertokaapa omia näkökulmianne musiikin lataamiseen – laittomaan ja lailliseen!