Sain mukavan tehtävän. Pro Artibus -säätiö kutsui minut Tammisaaren Elverket-galleriaan, jossa oli vastikään avautunut Abstrakti-niminen taidenäyttely. Eräs näyttelyn taiteilijoista, Lars-Gunnar Nordström (1924–2014) eli ”Nubben”, oli myös intohimoinen jazzlevyjen keräilijä, joten säätiö tilasi avajaisjuhliin dj:n paikalle heijastelemaan Nubbenin tiettävästi Suomen suurimman jazzkokoelman musiikillisia tunnelmia.
Kansalliskirjaston haltuunsa hankkiman Nubben-kokoelman laajuus on arvioiden mukaan noin 16 000 äänitettä, enimmäkseen lp-levyjä. Johtolankana dj-setin koostamisessa oli Janne Mäkelän toimittama kirja Nubbenin levyt – Taiteilija Lars-Gunnar Nordström jazzkeräilijänä (Kansalliskirjasto, 2019).
Kirja kertoo asialleen omistautuneen keräilijän tarinaa jazzdiggarina, keräilyyn liittyvistä ystävyyssuhteista ja hauskoista sattumuksista. Mielenkiintoisia nippelitietoja viljalti sisältävä teos kertoo esimerkiksi, että Nubbenin kokoelmassa oli 319 Duke Ellingtonin levyä, 217 Benny Goodmania ja 194 Count Basieta. Myös Louis Armstrong, Coleman Hawkins, John Coltrane, Dizzy Gillespie ja Sidney Bechet pääsevät lähelle. Yllätysnimenä Mäkelä nostaa esiin saksofonisti Sonny Stittin, jonka levyjä löytyi Nubbenin hyllyistä 97 kappaletta.
Nubben ei koskaan kuunnellut musiikkia maalatessaan. Ei, hän halusi keskittyä jazziinsa kunnolla. Osin tästä syystä musiikin kuuntelu jäi vähemmälle taiteilijan aivoinfarktin jälkeen hänen viimeisinä vuosinaan. Jazz oli Nubbenille jotain ihan muuta kuin taustalla soljuvaa ääntä.
En malta olla vertaamatta Nubbenia toiseen ”tuttuun” keräilijään Francis Montfortiin, edesmenneeseen sveitsiläiseen toimittajaan, jonka 11 000 lp:n ja parinsadan cd:n kokoelman hankimme We Jazz -yritykseni kanssa Sveitsistä viime vuonna. Montfortilla ja Nubbenilla oli vain parisen vuotta ikäeroa ja painotus iloisesti svengaavassa musiikissa, joten sadat ellingtonit, armstrongit ja bennygoodmanit löytyivät myös Genevestä. Stan Kentonin levyjä Montfortilla oli suorastaan pökerryttävä määrä, joskaan Mäkelän tuottaman kaltaista tarkkaa tilastoa ei ole saatavilla.
Onko tässä mitään järkeä? Onko kenelläkään syytä olla kolmeasataa levyä samalta artistilta, tai kymmenien tuhansien levyjen kokoelmaa?
Sanoisin kyllä ja ei. Tai ehkä pikemminkin ei ja kyllä.
Näissä tapauksissa on toki muistettava, että Nubbenin ja Montfortin aloittaessa levyjen keräilyn musiikkimaailma oli tyystin toisenlainen kuin nykyään. Musiikkia oli radiossa ja levyillä, tai sitten sitä ei ollut. Nykyään voi Ellingtoninsa nauttia missä muodossa tahansa milloin tahansa. Levyn arvoa esineenä tämä ei ole poistanut, mutta hartaimmankaan musadiggarin ei nykyään toki ”tarvitsisi” hankkia tuhansia levyjä kuunnellakseen musiikkia.
Mutta silti teemme niin ja nautimme siitä. Täytämme seinämme levyillä, joita on todennäköisesti enemmän kuin aikaa niiden kuuntelemiseen. Ja mihin levyt joutuvat kun kuunteluaikamme joskus loppuu?
Nubbenilla oli toive, että kokoelma pysyy yhtenäisenä, joten Kansalliskirjasto on epäilemättä sille oikea koti. Montfortin jälkeläiset puolestaan halusivat isänsä kokoelman ”hyvään kotiin”, mutta muuta erityistoivetta ei ollut. Nyt levyistä tuli soittokamaa kotiin, radioon ja dj-keikalle, sekä uuden levykaupan käytetyn repertuaarin perusta. Ne saivat uuden elämän.
Oma avopuolisoni puolestaan on luvannut myydä levyni hintaan ”3 euroa metri” kun meikäläisestä aika jättää. Tämän tilanteen yllättäessä yhteystiedot saa Soundin toimituksesta.
Kenties lohdullisin selitys holtittoman laajan levykokoelman ihanuudelle oli eräällä Ranskan yleisradion eläkeikää lähestyvällä työntekijällä. Näkemässäni dokumenttielokuvassa hän pohdiskeli asiaa työhuoneessaan kaikkialle rönsyilevän levykasan takaa. ”Onhan näitä levyjä tässä varmasti enemmän kuin kukaan ehtisi elinaikansa aikana kuunnella, ja lisää tulee joka päivä”, mies huokaa.
Sitten yhtäkkiä hänen ilmeensä kirkastuu lämpimäksi ja mies sanoo viehättävästi murretulla englannillaan: ”But together, they create a network of happiness.”
Teksti: Matti Nives
Kolumni on julkaistu Soundissa 8/20.
