Jari Mäenpää, mikä on ensimmäinen muistikuvasi elämästä?
– Kuinka ollakaan, mieleen nousee välähdys, kun olen ollut kolmen tai neljän ikäinen. Olen pihalla, joko pulkassa tai rattaissa. On kylmä talvi-ilta. Lunta on paljon.
Oletko asunut koko elämäsi Helsingissä?
– Kyllä. Synnyin vuonna 1977 ja asuin vanhempieni kanssa Konalassa. Elvis muuten kuoli samana vuonna, mutta en varmaan ole uudestisyntynyt Elvis. Lantio ei pyöri samaan malliin (naurua).
Miten kiinnostuit musiikista ylipäänsä?
– Musa oli läsnä himassa. Vanhemmat kuuntelivat – aivan – Elvistä ja suomalaista iskelmää. Matti ja Teppo ja Frederik eivät ehkä silloin iskeneet, mutta nykyään iskevät kyllä.
– Faija teki myös pieniä coverkeikkoja ja nauhoitti musaa neliraiturillaan. Oma lähtökohtani oli siis varsin otollinen.
Millaisesta musiikista pidit lapsena?
– Kiss oli todella kova. Olin vielä pieni poika, kun sain lahjaksi c-kasetin, jonka a-puolella oli Asylum ja b-puolella Animalize. Kissin tarttuvat hittikertsit ja melodiat toimivat aivan täysillä, ja jotain Heaven’s On Firea hoilattiin kavereiden kanssa.
– Seuraavaksi iskivät W.A.S.P. ja Twisted Sister. Sitten tuli poppi- ja räppivaihe. Vanilla Ice, MC Hammer ja Michael Jackson upposivat hyvin.
Sen jälkeen metalli vei taas mennessään.
– Kaverini Oliver Fokin, josta tuli myöhemmin Ensiferumin rumpali, esitteli minulle Metallican. Jos Kissin tapauksessa diggasin tarttuvuudesta, Metallican juttu oli vaikuttava soundi. Esimerkiksi kitaravalli kuulosti ihan uskomattomalta. Mieleni suorastaan räjähti.
Miten aloit itse soittaa kitaraa?
– Olin saanut jo aiemmin synttärilahjaksi semiakustisen kitaran faijaltani, mutta sen soittaminen ei ollut kovin hauskaa, kun sormet tulivat kipeäksi. Se jäikin sitten hetkeksi pölyttymään.
– Kun Metallica asteli maailmaani, pyyhin pölyt pois mainitusta kitarasta ja aloin treenata. Olin silloin neljä-tai viisitoista. Vähän myöhemmin pyysin vanhemmilta sähkökitaraa. Sainkin sitten mustan halpis-Jacksonin, ja innostuin siitä niin kovasti, että aloin soittaa kuudesta kahdeksaan tuntia joka päivä. Kävin tuolloin muutamalla oppitunnillakin, mutta olen silti 99-prosenttisesti itseoppinut.
– Aluksi treenasin esimerkiksi Metallican riffejä, mutta kun sitten vähän kehityin, myös soolot alkoivat kiinnostaa. Erään kerran soitin Kill ’Em Allin kaikki soolot läpi tabulatuureja seuraten. Silloin tapahtui jotain mystistä, ja joku lukko tuntui aukeavan. Jotenkin niiden soolojen soittaminen aukaisi sormeni ja mieleni ihan uudella tavalla.
Entä sitten laulaminen?
– No, sehän alkoi hiekkalaatikolla Kissiä kailottaen!
– Myöhemmin meillä kotona oli kahden kasettidekin stereosysteemi. Lainasin faijalta mikrofonin ja laitoin sen sterkkaan kiinni, ja pystyin nauhoittamaan omaa laulua toisesta dekistä soivan musan päälle. Totta kai oma ääni kuulosti aluksi aivan hirveältä, mutta laulaminen tuntui silti ihan hauskalta, ja hommaa tuli jatkettua. Näihin aikoihin raaka ärjyminen oli tietysti helpompaa. Kunhan antoi mennä vaan. Puhdas laulaminen oli huomattavasti haavoittuvampaa, ja se vaati uskallusta aivan eri tavalla.
Kitaristina kehityksesi oli todella nopeaa.
– En ollut soittanut vuottakaan, kun aloin tehdä demoja neliraiturilla. Eka oma biisi oli Joe Satriani -henkinen Motorcycle Song. Täytyy muuten sanoa, että Satrianin lisäksi monet kitarasankarit olivat todella isoja vaikuttajia. Yngwie Malmsteen, Steve Vai, Chris Impellitteri, Vinnie Moore ja kumppanit avarsivat tajuntaa erityisesti ”ahaa, näinkin nopeasti voi todella soittaa” -tavalla.
– Steve Vai esiintyi Kulttuuritalossa 1993, ja se oli ihan uskomaton kokemus. Steve tuli yhdessä vaiheessa soittamaan aivan lähietäisyydelle, ja se tuntui ihan hullun siistiltä. Jo vuotta aiemmin olin nähnyt Panteran ja Megadethin Helsingin jäähallissa. Varsinkin Panteran live-energia sekä skitta- ja rumpusoundit räjäyttivät tajunnan. Myös Phil Anselmon laulu ja huuto teki kovan vaikutuksen. Mainittakoon yksityiskohdista myös This Love -biisin bridge, joka oli aivan käsittämätön. Mietin silloin, että miten kukaan voi tehdä tuollaisen riffin!
Millainen oli ensimmäinen bändisi?
– Olisikohan ollut 1993, kun minä ja Oliver alettiin soittaa kahdestaan Immemorial-nimen alla. Meillä oli tapana mennä esimerkiksi nuorisotaloille, joissa oli rumpusetti. Tehtiin sitten niin, että toinen soitti kitaraa ja toinen hakkasi rumpuja. Treenattiin Metallican ja monien muiden biisejä.
– Näihin samoihin aikoihin aloin digata toden teolla myös skandibändeistä. Amorphis oli toki kova, ja esimerkiksi Sentencedin North From Here teki väkevän vaikutuksen. Dark Tranquillityn Skydancer ja etenkin A Bolt Of Blazing Gold -biisin arvaamattomat tempovaihtelut ja erikoiset väliosat osuivat maaliin. Tämän on saattanut kuulla minunkin tekemisistä!
– Black metalin puolelta iskivät esimerkiksi Emperor ja Dissection. Kun kuulin In The Nightside Eclipsen niin musa tuntui tulevan suoraan helvetistä. Se oli pelottavaa ja äärimmäisen vaikuttavaa.
Liityit Ensiferumin laulaja-kitaristiksi vuonna 1996.
– Kitaristi Markus Toivonen, rumpali Kimmo Miettinen ja basisti Sauli Savolainen olivat jo kimpassa. He tarvitsivat laulaja-kitaristia, ja menin sitten kokeilemaan. Tuntui hienolta soittaa varsinaisen bändin kanssa. Homma tuntui toimivan, ja minusta tuli Ensiferumin jäsen.
– Sitten alettiin tehdä nuorisotalokeikkoja ja demoja. Vuosituhannen vaihteen tietämillä purkitettiin Hero In A Dream -nauha, ja kiikutettiin se Spinefarmille. Olihan se huikea fiilis, kun Spineltä ilmoitettiin, että tehdään levytysdiili.
Debyyttilevy Ensiferumia (2001) pidetään nykyään folk metal -klassikkona. Kakkoskiekko Iron (2004) taas oli Spinefarmilta iso satsaus, sillä lähditte nauhoittamaan albumia Sweet Silence -studioon Kööpenhaminaan.
– Se oli tietenkin aivan suurenmoista, sillä me tehtiin Köpiksessä duunia Flemming Rasmussenin kanssa. Siis sen Rasmussenin, joka oli toiminut Ride The Lightningin, Master Of Puppetsin ja …And Justice For Allin tuottajana. Flemming oli todella kannustava läpi koko session, ja hänen kanssaan oli hieno työskennellä.
– Valitettavasti me mentiin studioon vähän liian aikaisin eivätkä kaikki biisit olleet vielä täysin läjässä. Tämän vuoksi sessio venyi, ja meille jouduttiin buukkaamaan lisää studioaikaa. Sekään ei riittänyt, ja lopulta purkitin osan lauluosuuksista treenikämpällä Helsingissä.
Ensiferum lähti Ironin ilmestymisen jälkeen Euroopan-kiertueelle, mutta sinä et ollut enää mukana kokoonpanossa.
– Vaikka olin ollut jo pitkään Ensiferumin riveissä, olin koko ajan tehnyt myös omia biisejä. Sitten sain henkilökohtaisen levytysdiilin Nuclear Blast -yhtiöltä ja buukkasin studioaikaa Wintersun-sooloprojektini debyyttilevyn nauhoituksia varten. Sitten selvisi, että Ensiferumin pitäisi lähteä Euroopan-kiertueelle juuri samaan aikaan.
– Olin kirjoittanut biisejä jo lähes kymmenen vuoden ajan, ja oman levyn tekeminen oli suuri haaveeni. En siis missään nimessä halunnut perua studiosessioita viime tingassa. Ensiferum puolestaan päätti tehdä kyseisen kiertueen, ja Norther-yhtyeen Petri Lindroos kiinnitettiinkin yhtyeen laulaja-kitaristiksi. Intressit olivat erilaiset ja tiemme erosivat, eikä siinä loppujen lopuksi ollut sen kummempaa draamaa.
– Ensiferumin kaltaisen nousevan yhtyeen taakse jättäminen oli tietysti riski, mutta samaan aikaan usko omiin biiseihin oli järkähtämätön. Jos usko olisi yhtään horjunut, olisin mitä luultavimmin siirtänyt studiosessioita, ja lähtenyt tien päälle Ensiferumin kanssa.
Wintersun julkaistiin syksyllä 2004, ja se sai loistavan vastaanoton.
– Levyn nauhoitukset sujuivat hyvin, mutta miksauksen kanssa oli aluksi ongelmia. Sitten kysyin Sonic Pump -studion Nino Laurenteelta, että ehtisikö hän miksaushommiin. Nino otti haasteen vastaan ja teki loistavaa duunia.
– Niin fanit kuin kriitikotkin tuntuivat pitävän levystä kovasti, ja Wintersunia kysyttiin keikoille. Aloin sitten kasata esiintyvää kokoonpanoa ja mukaan lähtivät kitaristi Teemu Mäntysaari, basisti Jukka Koskinen ja rumpali Kai Hahto. Kaikki olivat tietysti suurenmoisia soittajia.
Keikkojen jälkeen alkoi kakkoslevy Timen työstäminen.
– Halusin tehdä tokasta Wintersun-albumista niin megalomaanisen kokonaisuuden, että se räjäyttää… kaiken. Se ei sitten ollutkaan ihan helppoa (naurua).
– Tykkäsin Devin Townsendin soololevyistä, ja esimerkiksi Ocean Machine: Biomech (1997) ja Infinity (1998) olivat hienoja teoksia. Kappaleissa oli paljon kerrostumia ja muita rakennuspalasia, ja halusin mennä samantyyliseen suuntaan. Se oli hyppy tuntemattomaan, ja myöhemmin se johti ”oh shit” -hetkiin, kun omien studiolaitteiden muistit alkoivat loppua eivätkä tietokoneet jaksaneet pyörittää biisejä. Time viivästyi ja viivästyi vähän lisää.
– Sitten Nuclear Blastilta ehdotettiin, että voisiko yli 80-minuuttisen Timen jakaa kahteen osaan. Se oli hyvä heitto, ja päätettiin sitten julkaista Time I ja II. Samalla saatiin levy-yhtiöltä lisää budjettia uuden Mac Pron hankkimiseksi. Uusi kone pyöritti isoa raitapalettia paremmin, mutta työskentely oli silti kaukana ideaalista. Lopulta Time I:n orkestraatioiden ja esimerkiksi lauluosuuksien tekemiseen meni kolme vuotta (2008–2011). Sitten alkoi tuhansien raitojen miksaaminen, ja se oli kokonaan oma lukunsa. Time I ilmestyi syksyllä 2012, mutta lopputulos jäi ehkä 60-prosenttiseksi alkuperäisiin visioihin nähden.
Monet ovat siinä luulossa, että olet perfektionisti.
– Olen julkaissut monia levyjä, joihin en todellakaan ole sataprosenttisen tyytyväinen. Jos olisin kunnon perfektionisti, en olisi varmaan vieläkään laittanut yhtään albumia pihalle (naurua).
Teksti: Timo Isoaho
Lue koko haastattelu Soundista 7/24.