Okei, formaatit… Jaksaako kukaan enää lukea yhtään artikkelia siitä, miten ihmisten kuuntelutottumukset toimivat nykyisessä striimauksen ohjaamassa musiikkiympäristössä? Hold my beer, sillä tässä tulee hieman asiaa cd:n vahvasta elämänliekistä jazzin saralla.
Kun aloitimme uuden jazzlevymerkin seitsemisen vuotta sitten, tuntui selkeältä, että julkaisuformaatit olisivat lp ja digi. Lp, koska rakastan kyseistä formaattia ja digi, koska on kiva, että kaikki voivat kuunnella levyjämme. Kasetteja painettiin joistain julkaisuista, joihin se tuntui sopivan. Tykkään myös itse kassuista ja kuuntelen niitä aktiivisesti.
Itse en tuolloin omistanut edes toimivaa cd-soitinta.
Hyvin pian aloin kuitenkin kohdata julkaisemiemme artistien keikoilla närkästyneen oloisia kuulijoita, jotka kyselivät cd:n perään. ”Miksi teette vain formaatteja, joita ei voi edes kuunnella?” kuului eräs mieleen jäänyt kommentti. Olin kummastunut: jazz-cd:llä oli ihan oma yleisönsä. Taivuimme paineen edessä, ja ratkaisu on osoittautunut oikeaksi.
Alkaessani tutkia jazzia pääasiassa julkaisevia levymerkkejä huomasin pian, että itse asiassa cd-labeleita tuntuu olevan paljon enemmän kuin vinyyliin tai etenkään digiin toimintaansa painottavia. Jälkimmäinen tuntuu toki loogiselta, uusi jazz kun ei ole usein kovin soljuvaa megasoittolistamusaa, tai ainakaan kukaan jazzin puolella ei tunnu haaveilevan niin monen miljoonan striimauksen saldosta, että sillä pelkästään voisi merkkiään pyörittää.
Mutta mistä kaikki cd:n ostajat isoille lafkoille löytyvät? Ehkä Saksasta? Siihen ainakin viittaisi aktiivinen cd-merkkien toiminta kyseisellä alueella. Esimerkiksi ACT Music, ECM ja Ozella Music ovat merkittäviä saksalaisia julkaisijoita, jotka painottuvat selkeästi löytyy Intakt, jonka tuoreita cd-julkaisuja on tätä kirjoittaessani pinossa kolme kappaletta työpöydälläni. Suomesta tulee mieleen ainakin TUM, joka Portugalilainen Clean Feed on vapaan jazzin luottomerkki. Ja niin edelleen.
Sopiiko jazz erityisesti cd:lle? No ehkä, ainakin varsin hiljaisten ilmenemismuotojensa osalta. Silloin ollaan hieman samanlaisilla leveysasteilla kuin klasarin kanssa. Musiikki on niin dynaamista ja hiljaisimmillaan lähes olemattomalla volalla soljuvaa, että vinyylille painettaessa jopa levyuran ääni saattaa häiritä kuuntelua.
Toisaalta taas pitkät ja massiiviset sävellykset vaativat tilaa, jota cd tarjoaa. Esimerkiksi tästä käy vaikkapa TUM Recordsin huikeat Wadada Leo Smith -boksit.
Cd on tietysti paljon vinyylilevyä halvempi tuottaa. Kun vinyylistä saa suhteellisen normaaleilla kansiratkaisuilla pulittaa vaikkapa 500 painoksen osalta sen noin 7 euroa kipaleelta, maksaa hyvin tehdyn cd:n painaminen vain pari euroa. Tämä ei vielä selitä skeneä, jossa cd pärjää uskottavasti suoratoiston halpuudelle ja saatavuudelle.
Jazzia ostetaan paljon keikoilta. Siinä yksi simppeli selitys jazz-cd:n elinvoimalle. Yleisöpohja on ”cd-ikäistä”, eli hieman vanhempaa, mutta törmään usein ilokseni varsin nuoriin jazzin ostajiin, jotka suosivat cd:tä. Tietysti myös verkko-oston kohteena cd on kätevä skenessä, jossa oikeasti halutaan tukea artisteja ja julkaisijoita, onhan se suhteellisen halpa postittaa. Vertailimme kokemuksia toisen vinyylipainotteisen Anthemin kanssa.
Molemmilla oli sama havainto: aina kun julkaisee somessa tiedon uudesta julkaisusta, jonka tiedoissa ei mainita cd:tä formaattina, kirjoittaa joku kommentteihin: ”cd?”
Tuntuu, että osan artisteista ja levymerkeistä voimakkaasti kommunikoima Spotify-viha saattaa myös vaikuttaa asenteisiin. Juttelin kerran Tallinnan-laivalla The Bad Plus -yhtyeen rumpalin Dave Kingin kanssa. Hän oli sitä mieltä, että suoratoisto on megasyvältä ja ihmisten tulisi tukea toimintaa ostamalla cd. Kysäisin, mitä mieltä hän on musiikin saatavuudesta. Jos levy ei striimaa, miten siihen törmää? ”No, ainahan voi mennä iTunesiin ja ostaa digiversion, jos ei omista cd-soitinta”, hän vastasi.
Mielestäni kommentti oli epälooginen, sillä eihän Spotify-kuulija kuitenkaan sinne iTunesiin päädy, jos ei edes tiedä levyn olemassaolosta. No, hänen piti mennä hakemaan tavaroitaan autokannelta juuri siinä kohtaa, joten asia jäi kesken. Mutta keikoillaan he olivat myyneet Suomessakin hyvin cd:itä.
Nykyään omistan myös cd-soittimen. ”Ooksä jo niin hipsteri, että nyt sun pitää sit kuunnella ceedeetä?” naureskeli eräs ystäväni.
Sekin keskustelu jäi kesken, sillä toinen kaverini toi baaritiskiltä pari pienpanimo-olutta ja vaihdoimme puheenaihetta. Olisin sanonut, että on olemassa paljon hienoa musiikkia jota julkaistaan vain cd-formaatissa, että harmihan sitä olisi olla kuuntelematta. Olen vihdoin sulautunut osaksi jazz-skenen cd-myönteisyyttä.
Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 10/23.