Aika rientää atomikellossa. Eihän siitä tunnu olevan kuin muutama hetki, kun Atomirotan debyyttisingle Aurinkoon soi tiuhaan tahtiin radioaalloilla. Oikeasti niistä hetkistä on vierähtänyt jo kymmenen vuotta, sillä Aurinkoon ilmestyi keväällä 2014.
Ensisinkusta ja ystävänpäivänä 2014 soitetusta debyyttikeikasta alkaneen Atomirotan tarina on huikea. Nämä monisävyisen populaarimusiikin erikoislähettiläät ovat rakentaneet sitä kuuluisaa omaa juttua pieteetillä ja kiirehtimättä, eivätkä oikotiet onneen ole saaneet heitä hyppäämään väärältä tuntuneisiin rotanpyöriin.
– Onhan meille tultu puhumaan, että jos astutte meidän taloon, niin arsenaalista löytyy kymmenen radioasemaa, muutama telkkari ja kolmekymmentä festaria. Että raapaiskaa nimet paperiin, ja laitetaan homma isommaksi, kertoo kitaristi Rane Raitsikka.
– Ollaan kieltäydytty kohteliaasti kaikista tällaisista jutuista. Ei meillä ole pienintäkään kiinnostusta mennä johonkin kokkiohjelmiin hakemaan huomiota bändille. Tehdään mieluummin meidän kuuloista musaa ja käydään skulaamassa elävälle Atomiarmeijalle. Yritetään pitää homma maanläheisenä ja aitona, eikä todellakaan paisuteta kuplaa väärällä tavalla.
Kuplasta puheen ollen: otetaanpa vielä yksi tarina mahdollisten yhteistyökumppaneiden maailmasta.
– Kun mentiin joitakin vuosia sitten palaveriin Universal Musicille, lafkan A&R Mikko ”Pyhimys” Kuoppala sanoi: ”Musakentälta löytyy paljon juttuja, joiden kivijalka on olematon, mutta sen päällä oleva kupla on iso. Teillä taas on helvetin jykevä kivijalka ja hyvin pieni kupla”, muistelee Raitsikka.
– Kun juteltiin vielä vähän lisää, Kuoppala tuli itsekin siihen tulokseen, ettei Atomirotan kannata tulla Universalille. Hän huomautti tajunneensa, että meidän pitää jatkaa oman jutun tekemistä, koska ”se näyttää sujuvan helvetin hyvin”. Niin me oltaisiin toki tehty, vaikka Pyhimys olisi halunnutkin sainata meidät.
Raitsikan (Harri Jäntti) ja laulaja Mikko Sarjasen lisäksi Atomirotassa soittaa nykyään kosketinsoittaja ja ohjelmoija Juuso Kallioinen, joka korvasi vuosi sitten Jyrki ”Jykä Pajulaakso” Pajusen. Atomirotan perustajakolmikkoon kuulunut Pajulaakso siirtyi sulassa sovussa sivuun keskittyäkseen perhe-elämään. Kallioinen on ”Atomileirissä visuaalisella puolella alusta asti jeesannut hyvä frendi”, jolle yhtyeen toimintafilosofia oli ennestään tuttu.
HYVÄÄ ESIMERKKIÄ
Miten Atomirotan ”jykevä kivijalka” sitten on muovautunut? Plakkarissa on toki viisi ansiokasta studioalbumia, mutta vähintään yhtä tärkeää on se, että bändi on tehnyt valtavan määrän pohjatyötä siellä missä pitääkin: kaikenlaisten ihmisten parissa.
– Eräs homman jujuista on siinä, ettei meidän tarvitse mennä paikalle keikkadösän ja viiden teknikon kanssa. Atomirotta voi vetää keikan melkein missä vaan. Me voidaan skulata Provinssin päälavalla ja suorittaa seuraavana iltana musiikillinen kommandoisku johonkin kulmakuppilaan. Ollaankin joskus hymähdelty, että Atomirotta on eräänlainen lähiöiden mariachi-bändi. Kolme amigoa ilmestyy pöydän viereen ja alkaa veivata, naurahtaa Raitsikka.
– Lähiökeikkailu on aina ollut erittäin iso osa Atomirotan DNA:ta. Mehän soitettiin eka keikka Roihuvuoren Hard Rock Housessa, ja sen jälkeen ollaan vedetty siellä varmaan kaksikymmentä kertaa. Tupa on ollut aina tukossa. Kannelmäen Britannia Pubissa taas vedettiin viimeisenä iltana ennen kuin se suljettiin ostarin purkamisen vuoksi. Kun Britannia sitten avattiin uudessa lokaatiossa, soitettiin tietysti avajaisissa, hymyilee Sarjanen.
– Kaikki ymmärtää, että pubeista ei tuu samanlaista rahaa kuin isoista konserttisaleista, jo ihan senkin takia ettei niihin mahdu yhtä paljon jengiä. Pointti on siinä, että pikkumestoissa soittaminen on ihan saatanan kivaa ja intiimiä. Jengi roikkuu suunnilleen katosta, ja meininki on aivan infernaalinen, kuvailee Raitsikka.
Isojen festivaalien estradeilta on pitkä matka maakuntaräkälöiden nurkkauksiin, mutta tämäkään skaala ei riitä Atomirotalle. Yhtye on nimittäin esiintynyt lukuisia kertoja esimerkiksi vankiloissa ja päihdehoitokeskuksissa.
– Keikka Hämeenlinnan naisvankilassa ei unohdu. Siellä oli erikoista energiaa ilmassa. Myös päihdemestat on hevejä juttuja. Niillä keikoilla on usein tuntunut, että niin kuntoutujat kuin työntekijätkin ovat olleet pienen viihteen tarpeessa, muistelee Sarjanen.
– Niin sanotut jeesauskeikat on oma lukunsa. Kun esimerkiksi meidän toimittajaystävä Perttu Häkkinen menehtyi, soitettiin tukikonsertti ja annettiin tuotot lyhentämättömänä Pertun perheelle, Raitsikka sanoo.
Kitaristi pitää pienen tauon. Sitten hän jatkaa.
– Suomessa omista hyväntekeväisyysjutuista puhuminen nähdään helposti itsensä selkään taputteluna, mihin meidän bändillä todellakaan ei oo tarvetta. Kyse on siitä, että koitetaan rakentaa jeesaamisen ja hyvän tekemisen kulttuuria ja tehdä sitä esimerkin kautta. Esimerkiksi kun muutin Losiin vuonna 1989, ja asuin Kaliforniassa, luulin jonkin aikaa, että ”Benefit” on joku bändi. Katselin ihmeissäni, että tällä yhtyeellä on helvetisti keikkoja ympäri kaupunkia, Raitsikka nauraa.
– Kyse oli siitä, että Losissa kerättiin koko ajan fyrkkaa jollekin tyypille tai taholle. Yksi oli joutunut auto-onnettomuuteen ja toinen oli saanut syövän, ja sitten frendit jeesasivat parhaansa mukaan. Mullekin tuli erään kerran yksi lakijuttu, ja piti saada maksettua tietyt jutut veke nopeasti. No, Wayne Kramer, The Black Crowesin Marc Ford ja muut tutut järkkäsivät benefit-homman, ja illan päätteeksi kouraani lyötiin iso ruskea paperipussi. Että hoida homma kuntoon. Frendejä ei jätetty siellä pulaan, ja me halutaan tuoda samanlaista juttua Suomeen. Vaikka järjestämällä vähävaraisten lasten joululahjakeräyksiä. Ihan vaan siksi, koska me voidaan ja halutaan.
Teksti: Timo Isoaho
Lue koko haastattelu Soundista 4/24.