Kun Gösta Sundqvistille puuhattiin patsasta, kulttuurijohtaja vastusti hanketta erikoisin perustein – kaikki tämä liittyy Pohjois-Karjalaan

Niko Peltonen käsittelee Martti Luther ja muovipussi -palstallaan Leevi and the Leavingsin klassikkokappaletta nimeltä Pohjois-Karjala.
28.10.2024 09:37

Wikipediasta löytyy kaikenlaisia outoja faktoja ja faktoideja, mutta pari kärkipäähän kuuluvaa voi tavata Leevi-klassikkoa Pohjois-Karjala käsittelevästä artikkelista. Siinä nimittäin kerrotaan, että kun vuonna 2005 Espoon kaupunginvaltuustossa ehdotettiin Gösta Sundqvistille patsasta, kaupungin kulttuurijohtaja vastusti hanketta sillä perusteella, että Göstahan oli syntynyt Pohjois-Karjalassa ja asunut Punavuoressa. 

Lisäksi jo Sundqvistin eläessä, kun hänelle vuonna 1996 myönnettiin Juha Vainio -sanoittajapalkinto, viitattiin perusteluissa pohjoiskarjalaiseen taustaan. 

Tosiasiassa Gösta Sundqvist oli umpiespoolainen eikä hänellä ollut Pohjois-Karjalan kanssa yhtään mitään tekemistä. Käyttäkäämme tätä klassikkobiisiä siis esimerkkinä siitä, miten musiikki voi muovata mielikuvia. 

Ja fantasiahan Pohjois-Karjala onkin. Göstan kohdalla rooliin kirjoittamisen takaa on vaikea erottaa todellisia tunteita, vaikka luulisin kenen tahansa lauluntekijän niitä lauluihinsa laittavankin. Se vähä, mikä hänestä tiedetään, ei synnytä käsitystä mökki-ihmisestä, vaikka verkkarihousut sinänsä kuvaan sopivatkin. Sen voinemme olettaa, ettei Pohjois-Karjalassa puhu Gösta Sundqvist. 

Biisin ilmestyessä Perjantai 14. päivä -albumilla hän oli alle kolmekymppinen nouseva tähti. Paino sanalla nouseva, sillä levy ei ollut vielä myyntimenestys. Todellinen läpimurto koitti vuoden 1988 Häntä koipien välissä -albumilla, ja Pohjois-Karjalasta tuli klassikko sitten vähitellen, vaikka lienee se jäänyt monen Rockradion ja orastaneiden paikalliskanavien kuulijoiden mieleen jo tuoreeltaan. 

Leavings eli jonkinlaista etsikkoaikaa oikeastaan koko ensimmäisen vuosikymmenensä. Se oli suomipopin outolintu: ei keikkaillut, harrasti varhaisesta asti syntikkakokeiluja. Perjantai-levyä tehtäessä yhtye oli menettänyt rumpalinsa ja teki pitkälti tästä syystä akustisvoittoisen folk-levyn. Lopputulos on yksi bändin kestävimmistä kokonaisuuksista, mutta Pohjois-Karjala ei perinteisesti ajatellen kuuluisi sille lainkaan. Kaihoisa elektroiskelmä on oikeastaan kuin ovelampaa Kake Randelinia. 

Pohjois-Karjala ei maakuntana ole Suomen vetovoimaisimpia eikä ollut sitä 80-luvullakaan. Se tunnettiin lähinnä muuttotappioista ja seutukunnan miesten varhaisista sydänkohtauskuolemista, joita Pekka Puskan vetämällä Pohjois-Karjala-projektilla koetettiin vähentää. Eteläkarjalaisuuteen liittyy mielikuva joviaalista Antero Rokasta, mutta pohjoiskarjalaisuus on synkkää kaskipeltojen parissa ahertamista ja Koskenkorvaa pullon suusta. Komeita, jylhiä Kolin maisemia toki myös.

Gösta Sundqvistiltä Pohjois-Karjala onkin ilkikurinen metafora. Pintatasollahan ikivihreä kertoo suomalaisen miehen ikuisesta kaipuusta ei niinkään fyysiseen paikkaan kuin olotilaan, jossa voisi vain olla. Vaihtaa farkut verkkarihousuun, juoda kaljaa auringonnousuun. Vapautua arkisen elämän sosiaalisista ja taloudellisista kahleista. Siitä, että joka aamu täytyy herätä tähän samaan paskaan. Kukapa ei siihen voisi samaistua? 

Sitä paitsi biisin kertoja näyttää joutuneen elämässään aika huonolle hapelle. Avioliitto näkyy päättyneen ja viinakin ehkä maistuvan. Kertojan sateenkaari päättyy nakkikioskille, elatusmaksut hän haaveilee kuittaavansa lottokupongilla. Kukapa meistä ei, heikkona hetkenään? 

Kun kertoja haaveilee nimenomaan Pohjois-Karjalasta, luen rivien väliin paljon göstamaista vittuilua. Häntähän tavataan pitää empaattisena suomalaisuuden kuvaajana, ja vaikkei se mielestäni ole aivan väärä tulkinta, niin kyllä se päivittämistä vaatii. Ei Gösta ole kovin usein erityisen lempeä hahmoilleen. 

Pohjois-Karjalakin on vain kuva elämänmuodosta, jota kuvatulle päähenkilölle ei todellisuudessa ole tarjolla. Idealisoidusta elämästä, jossa olisi vain kaljanjuontia, saunan lämmittämistä ja kesä. 

Kannaksenkarjalainen Unto Seppänen muuten esitteli jokseenkin samanlaisen kuvitelman romaanissaan Ilohuoneet vuonna 1932. Gösta oli aika lukenut jätkä. Liekö tuntenut teoksen? 

Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 9/24.