Kun Iron Maiden soitti Suomessa vuonna 1983, asiat eivät menneet nappiin – lue haastattelu Piece of Mind -kiertueelta

Iron Maidenin klassinen Piece of Mind -albumi täyttää 16.5. komeat 40 vuotta. Julkaisemme juhlan kunniaksi Soundissa 7/1983 ilmestyneen haastattelun, jossa Bruce Dickinson ja Adrian Smith kertovat orkesterin kuulumisia. "Aion jaksaa tätä vielä ainakin kolme vuotta", sanoi Bruce tuolloin uskaliaasti.
16.5.2023 16:32

Muutamat ihmiset pitävät heviä yhä aivottomien rapparijätkien rellestysmusiikkina. Kuvitellaan, että hevibändit menevät aina taidan ali, ei koskaan sen yli. Nähdään niitit, nahkatakit, savupommit ja ylimitoitetut äänentoistolaitteet, joita hyödyntämällä pystyy tekemään kissan piereskelemisestäkin jykevää jytinää.

Ja kun puhe on kääntynyt hevibändien typeryyteen ja vallanhimoon, on esimerkiksi otettu Iron Maiden – bändi, joka ei osaa soittaa kunnolla ja joka etsii kuuluisuutta mauttomilla tempuilla. Mustaa magiaa, väkivaltaa, kidutuskoneita – onhan Maiden saanut nimensäkin piikkihäkistä – ”rautaneitsyt” – ja ennen kaikkea kuuhullu teurastajamaskotti… Eddieksi kutsuttu kirvesmies ja hänen uhrinsa eivät ole kaunis näky.

Itse en ole ollut mikään Iron Maiden -fani, mutta kun bändin laulajaksi saatiin Samsonin Bruce Dickinson, saattoi musiikissa huomata selvää kehitystä. Kun kuunteli Number of the Beast -levyä, ei voinut enää kieltää, etteikö tämä touhu toimisi.

Iron Maiden jytisi ja kulki eteenpäin, ja nyt sävellyksissäkin oli terää. Alkukesästä ilmestynyt Piece of Mind on vahvistanut epäilystä: Iron Maiden on yhtye. Hyvä hevibändi. Joukko taitavia muusikoita.

Osaavia muusikoita, joo. Kun seisoskelin ja join viiniä kesäkuun alussa Iron Maidenin järjestämissä bileissä, olin oppinut jotain tärkeää yhtyeestä. Miehet olivat heittäneet juuri yli kaksi tuntia kestävän show’n Helsingin kolkossa jäähsllissa, missä peliin oli pantu munatkin. Yleisöä oli pyritty miellyttämään kaikin tavoin, mutta se ei ollut silti maistunut nuoleskelulta. Tämä oli rakkautta omaa työtä, rock and rollia kohtaan.

Kaksi tuntia lavalla yhteen menoon heilunut Bruce Dickinson muisti minut päivällä tekemästäni haastattelusta. Hän tuli huolestuneena kysymään, oliko jokin mennyt vikaan, kun yleisö oli ollut niin vaisu. Selitin sen olevan suomalaista kaytöstä – ei edes uskalleta heittää päälle nelosvaihdetta, koska järjestysmiehet puuttuvat silloin asiaan. Selitin Brucelle pitäneeni näkemästäni, Iron Maiden oli ollut lavalla parempi kuin etukäteen luulin.

En valehdellut tippaakaan. Helsingin jäähallin konsertti ei ollut selvästikään mikään selätysvoitto Maidenin uralla, mutta silti bändi viitsi työskennellä koko tehollaan. Ulkoiset puitteet mahtavine valorakennelmineen ja show’n loppupuolella esille kömpivine hirviöineen ovat tietenkin aina samat, mutta nyt yleisöä oli liian vähän hikisen tunnelman saavuttamiseksi.

Vaikka yhtye oli heti keikan alussa huomannut, ettei kaikki suju parhaalla mahdollisella tavalla, oli se jaksanut viedä yli kahden tunnin ohjelmistonsa läpi jatkuvasti liikkuen, näytellen ja puurtaen. Musiikki oli saatu toimimaan, ja kaikesta näkyi ammattitaito.

– Te teette kovasti töitä, sanoin Brucelle lohduttavasti ja maistoin lisää ranskalaista rose-viiniä.

– Niin teemme. Ei yleisöä voi huijata.

Hirviön synty

Iron Maidenin juuret vievät aina vuoteen 1975, jolloin basisti Steve Harris kokosi Lontoon itäosissa ensimmäisen hevibändinsä. Iron Maiden -nimen Harris keksi näkemästään Rautanaamio-elokuvasta, missä ihmisiä puserrettiin kuoliaaksi eräänlaisen ihmismuotin välissä. Näihin aikoihin hevi ei ollut mikään muotijuttu, mutta bändille järjestyi kuitenkin klubikeikkoja, joiden määrä ei ainakaan kasvanut punkin astuttua mukaan kuvioihin.

Iron Maidenin kokoonpano vaihtui jatkuvasti, ja vasta vuonna 1978 se alkoi vakiintua muotoon Steve Harris (basso), Dave Murray (kitara), Paul Di’Anno (laulu) ja Doug Samson (rummut). Kun suuret levy-yhtiöt eivät olleet kiinnostuneita bändin suorasta jytinästä, levyttivät kaverit omalla kustannuksellaan Cambridgessa kolme piisiä. Nauha postitettiin Lontoon ainoan hevipaikan Soundhousen tiskijukille, jotka alkoivatkin soittaa Prowler-nimistä raitaa joka ilta. Klubin asiakkaat olivat innoissaan ja kyselivät, mistä moista levyä saa ostaa.

lron Maiden päätti ottaa riskin. Se julkaisi itse omalla Rock Hard -levymerkillä singlen, ja 5000 kappaleen painos myytiin postiennakolla loppuun kymmenessä päivässä. Punk-juttujen aikana päähän potkittu EMI kuuli Iron Maidenin singlemenestyksestä ja teki bändin kanssa levytyssopimuksen joulukuussa 1979.

Nyt bändiä päätettiin viedä eteenpäin mahdollisimman kovalla vauhdilla, eikä rumpali Doug Samson pitänyt ajatuksesta, että hevin soittaminen muodostuisi kokopäivätyöksi. Hän lähti lätkimään, ja tilalle valittiin – huomaa nimileikki – Samson-yhtyeen rumpali Clive Burr. Toiseksi kitaristiksi otettiin Dennis Stratton.

Iron Maiden levytti Running Free -singlen, jota seurasi lyhyt kiertue Englannissa Judas Priestin lämmittelijänä sekä vihdoin ensimmamen oma lp Iron Maiden. Levy nousi heti myyntilistojen nelostilalle, ja EMI onnistui järjestämään uuden suosikkinsa mukaan Kissin Euroopan-kiertueelle. Neljän vuoden kovan yrittämisen jälkeen rattaat alkoivat pyöriä nopeasti.

Tyypilliset musiikilliset erimielisyydet nakersivat Iron Maidenia, ja Dennis Stratton liittyi Lionheartiin. Hänen tilalleen kiinnitettiin Dave Murrayn kaveri Adrian Smith, joka oli vannoutunut hevikitaristi.

Vuoden 1981 helmikuussa julkaistiin toinen lp Killers, jonka oli tuottanut Whitesnake- ja Deep Purple -työskentelystään tuttu Martin Birch. Oli aika lähteä ensimmäiselle suurelle kiertueelle. Ja suureksihan tuo kiertue sitten paisuikin: Iron Maidenin manageri kehitti mielipuolisen kahdeksan kuukautta kestävän rundin, joka sisälsi 125 konserttia viidessätoista eri maassa, esimerkiksi Japanissa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa.

Laulaja Paul Di’Anno kyllästyi moiseen ramppaamiseen ja ilmoitti eroavansa Iron Maidenista kiertueen loppupuolella. Ja jälleen turvauduttiin Samsoniin. Sieltä löytyi uusi laulaja Bruce Dickinson, joka kahden viikon treenailun jälkeen oli jo mukana esiintymislavoilla Italiassa.

Kolmas Iron Maidenin lp The Number of the Beast ilmestyi maaliskuussa 1982. Tuottajana oli jälleen Martin Birch, ja nyt bändi oli tiukempi kuin koskaan ennen. Näin jälkeenpäin ajatellen The Number of the Beast on hyvä hevilevy – se poikkeaa aikaisemmista Maiden-jutuista lähinnä sävellysten puolesta, joissa oli nyt ulottuvuuksia ja mielikuvitusta. Uutta verta bändiin toi myös Bruce Dickinson, joka oli Paul Di’Annoa huomattavasti verevämpi ja moni-ilmeisempi laulaja.

Koska Killers-levyä myytiin hyvin jättikiertueella, päätettiin Iron Maiden viedä jälleen tien päälle. Systeemit sen kun kasvoivat, mitä kuvaa hyvin näillä luvuilla: kymmenen kuukauden aikana Maiden soitti neljässä maanosassa ja kuudessatoista eri maassa yhteensä 179 keikkaa. Laskettuja kuulijoita oli reippaasti yli miljoona, ja matkaa taitettiin yli 150 000 kilometriä – tästä määrästä noin 90 000 kilometriä maanteitse.

The Beast on the Road -kiertueen varsinainen tarkoitus oli valloittaa lopullisesti Yhdysvallat ja Kanada, missä tehtiinkin yhteensä 103 keikkaa. Iron Maiden ei ollut vielä valmis pääesiintyjäksi, joten se soitti samoilla keikoilla Rainbow’n, .38 Specialin, Foreignerin ja Scorpionsin kanssa. Tällä kertaa esiintymispaikat olivat isoja, esimerkiksi Los Angelesin lähellä sijaitsevassa Anaheimissa yleisömäärä kohosi 75 000 henkeen.

Näin kova kiertue oli tällä kertaa liikaa rumpali Clive Burrille, jonka tilalle saatiin Lontoossa syntynyt Nicko McBrain. Nicko oli juuri eronnut Ranskan ykkösbändistä Trustista, jonka johtaja Bernie Bonvoisin oli saanut hermoromahduksen ja alkanut vihata kaikkia bändikavereitaan. Jännä juttu: paria kuukautta myöhemmin Clive Burr liittyi Trustiin.

Ja nyt olemmekin nykypäivässä. Tämän vuoden alussa Iron Maiden matkusti Nassauhun tekemään uusinta levyään Piece of Mind, jonka Martin Birch tuotti jälleen. Kun levy julkaistiin toukokuun alussa, starttasi tien päälle myös uusi Maiden- kiertue World Piece Tour.

Kesäkuun alussa kiertue pyrähti Suomeen.

Aivot illalliseksi

Minulla ei ollut selvää käsitystä, mitä odottaa Iron Maidenin kavereilta. En ollut koskaan pitänyt heitä varsinaisina ruudinkeksijöinä, tai mitä minä siitä tiedän, kuvitelmani pohjautuivat vain tyhmiin pelleilykuviin ja Eddie-hahmoon. En ollut varma, pidinkö edes siitä, että sain kolme vuotta sitten yhtyeeltä joulukortin, missä Eddie oli teurastanut kirveellä joulupukin. Siitä en ainakaan pitänyt, kun näin bändin Oulun Kuusrockissa aikoja sitten.

Istuin nyt joka tapauksessa helsinkiläisen hotellin baarissa ja valmistauduin tapaamaan äijät pikaisesti. Tuskinpa näin suurilla tähdillä (ja mahdollisilla pehmopäillä) olisi haluja selittää asioitaan jollekin suomalaiselle torvelle.

Maailma on yllätyksiä täynnä. Iron Maidenin kaverit hymyilivät aurinkoisesti ilmestyessään baariin, vaikka paha flunssa olikin iskenyt kahteen heistä. Kun pääsin juttuun laulaja Bruce Dickinsonin ja kitaristi Adrian Smithin kanssa, olin lopullisesti myyty. Äh, ihan tavallisia kavereitahan nämä olivat.

Maiden oli saapunut Suomeen jo edellisenä iltana, mutta hymyistä ja pelkästä Coca-Colan litkimisestä päätellen aikaa ei ollut kulutettu missään yökerhossa.

– No, kyllä eilen tuli sentään vähän juhlittua, sanoi lihaksikas ja kiltin näköinen Bruce iloisesti. – Ryyppäsimme hotellissa ja kaaduimme sänkyyn. Tänään ei kyllä auta ottaa mitään ennen keikkaa, yleensäkin kiertueilla täytyy yrittää elää mahdollisimman terveesti – ei sitä muuten jaksa.

– Minä en pysty soittamaan lainkaan kännissä, valitti Adrian.

Minulla oli itse asiassa sellainen käsitys, että te olette aikamoisia röpömiehiä. Ettekö te pitäneet hauskaa edes Bahama-saarilla? Ja miksi te yleensä menitte tekemään sinne Piece of Mind -levyä?

– Meillä on ollut jatkuvasti vaikeuksia levyjen kanssa. Niihin ei ole saatu tarpeeksi tunnelmaa, kun olemme työskennelleet kotona Lontoossa. On tylsää mennä studioon, sitten kotiin ja jälleen takaisin studioon. Ja kun on tullut jonkun vuoro soittaa omia osuuksia, on tämä joku yleensä kadoksissa. Aika on mennyt toistemme etsimiseen. Nassaussa asuimme yhdessä koko ajan ja tiesimme, mikä on tilanne.

– Tietenkin oli kiva lähteä Nassauhun jo sen takia, että siellä on aurinkoista, mutta valintaan vaikutti lähinnä Compass Point -studion taso. Se on yksi maailman parhaista paikoista teknisesti, mutta siellä on myös hyvät mahdollisuudet treenata. Mehän teemme levyt aika erikoisella tavalla. Ennen studioaikoja lensimme kuukaudeksi Jerseyhin, missä kirjoitimme uudet piisit – niistä ei ollut yksikään etukäteen valmis. Sitten lensimme Nassauhun ja aloimme treenata ja äänittää.

– Koska hevimusiikin täytyy elää levylläkin, nauhoitimme kaikki pohjat kerralla. Kaksi komppia, rummut ja basso täytyi saada samaan aikaan nauhalle, ja tämän livesoundin päälle rakennettiin sooloja ja lauluja ja kitaratuplauksia. Ja mitä tuohon lystin pitämiseen tulee, meillä oli tapana painua jokaisen onnistuneen piisin jälkeen paikkakunnan ainoaan kunnon yöklubiin vetämään pää täyteen. Mutta täytyy sanoa, että Nassau oli tylsempi paikkakunta kun luulimme – siellä ei voinut tehdä muuta kuin soittaa, juoda kaljaa tai istua auringossa. Soittaminen oli hauskinta.

Levyä äänitettiin Nassaussa viisi viikkoa, minkä jälkeen Martin Birch meni New Yorkiin kahdeksi viikoksi miksaamaan nauhoja. Tällä välin Iron Maiden painui Espanjaan treenaamaan uutta konserttiohjelmistoa. Suuren luokan touhua ja varmasti kallista.

Kannattiko se, miten tyytyväisiä te loppujen lopuksi olette Piece of Mind -levyynne?

– Se on ilman muuta paras levymme, sillä saimme vihdoinkin tuotannon toimimaan ja soundit kuntoon, Adrian kehui.

– Itse asiassa lron Maidenin musiikki muuttuu hitaasti, Bruce selitti – Joka levyn välillä bändiin on tullut uusi jäsen, ja sen on huomannut positiivisessa mielessä. Vaikka Maiden soittaa samaa heviä kuin uransa alkuaikoina, on se alkanut toimia ihan eri tavalla. Nyt kirjoitamme kaikki piisejä, minkä ansiosta levy on entistä monipuolisempi… Mutta täytyy sanoa, että meitä huolestuttaa joka levyn jälkeen, pitääkö yleisö siitä.

Vaikka kaikki sujui teknisesti hyvin, oli teillä jotain tekijänoikeusongelmia?

– Meillä oli kahdenkinlaisia ongelmia. Minun täytyi ostaa itseni ulos Samsonin musiikkikustantajalta, jotta sain tehdä Maidenille laillisesti piisejä, Bruce selitti. – Toinen ongelma koski piisiä To Tame a Land, joka pohjautuu Frank Herbertin tieteiskirjaan. Meitä kiellettiin yllättäen käyttämästä piisissä kirjassa esiintyneitä nimiä, koska Herbertin mukaan science fiction on taiteellisesti arvokkaampaa kuin hevi.

Ahaa. Te siis luettekin.

– Me kutsumme Brucea Conan the Librarianiksi, Adrian nauroi. – Hän lukee kiertueilla valtavasti omituisia kirjoja.

– Äh, mitä muuta sitä voisi tehdä. En tosin lue paljon kuvitteellisia kirjoja. Olen enemmän kiinnostunut historiasta, elämäkerroista ja erilaisista asiajutuista. Eniten pidän kuitenkin kirjoista, joissa kerrotaan rautateistä ja niiden historiasta. Ihan totta! Ne ovat suurin harrastukseni.

Yleensä Maidenin tekstit poikkeavat yhdessä suhteessa tavallisista hevilyriikoista. Niissä ei koskaan puhuta rakastumisesta tai seksistä.

– Totta on. Se johtuu kai siitä, että me emme ole kovin seksuaalisia. Sitä paitsi kaikenlaiset naimiset kuulostavat hölmöltä laulettuna. On parempi tyytyä muihin juttuihin.

Entä poliittiset tekstit? Uudella Piece of Mind -levyllä on kappaleet The Trooper ja Die With Your Boots On, jotka voi käsittää poliittisiksi.

– Kyllä niissä on pientä yhteiskunnallista sanomaa, mutta meidän kannattaisi pysyä fantasiassa ja unelmissa, Adrian totesi.

– Minä olen kiinnostunut politiikasta, koska se koskee meitä kaikkia, Bruce jatkoi. – Maailman tilanne ei ole hyvä, vaikka jokapäiväinen elämä tuntuu turvalliselta. On nälänhätää, ydinvoiman väärinkäyttöä, välinpitämättömyyttä. Olisi tärkeää, että ihmiset ajattelisivat asioita ja toimisivat, yhdistyisivät. On hienoa, että esimerkiksi Saksassa on vihreiden puolue, joka hätkäyttää tavalliset kansalaiset ajattelemaan.

– Iron Maidenista ei ole kuitenkaan poliittiseksi yhtyeeksi, vaikka itse ajattelisimmekin näitä asioita. Kuulostaisimme tosi tyhmiltä ja vastenmielisiltä laulaessamme nälästä ja pommeista valojen loisteessa ja Eddien hyppiessä tastalla. En pidä kuitenkaan musiikkiamme turhana. Maailmassa on niin paljon pahaa oloa ja huolia, että on hyvä jos onnistumme viihdyttämään nuoria ja saamaan heidät iloisiksi.

Uuden levynne nimi on Piece of Mind, mitä kuvataan levynkannessa varsin yököttävällä tavalla. Etukannessa on lobotomialeikkaukseen joutunut hirviö ja sisäkannessa taas valokuva bändistä, joka valmistautuu syömään otuksen aivoja.

– Rajuja kuvia, eikö vaan? En muista, kuka edes keksi tuon nimen. Jollekin tuli vain Piece of Mind mieleen ja sitten kehittelimme aina vain mielipuolisempia ideoita kantta varten. Se on sairasta huumoria, jota kehittyy poikajoukossa. Sellaista sattuu – harva vain toteuttaa nuo ideat kaikkien nähtäviksi.

Oma pieni jengi

Ehkä Iron Maidenia on pidetty tyhmänä yhtyeenä juuri sen takia, että sitä ei ole ymmärretty oikein. Ehkä se on otettu aina liian vakavasti, eikä sen mauttomuutta ole tajuttu oikealla tavalla. Miten tosissaan bändi on esimerkiksi maskottinsa Eddien kanssa?

– Itse asiassa en edes tiedä, mistä se otus lähti liikkeelle, Bruce nauroi. – Ensimmäisen kerranhan se esiintyi singlen Running Free kannessa, missä se oli puukottanut Margaret Thatcherin kuoliaaksi. Tuo kuva oli englantilaisille oikein. Ja kun otus näytti siinä tehokkaalta, käytettiin sitä uudelleen ja uudelleen.

Ensimmäisen lp:n kannessa Eddie vain tuijottaa, toisen levyn kannessa se on silponut jonkun kirveellä, kolmannessa se on paholaisen sätkynukkena ja nyt siltä on poistettu aivot. Noiden kansien perusteella voi saada kuvan mustan magian harrastajista ja muusta kipeästä. Number of the Beast -levyn nimikappaleessa puhutaan saatanallisista asioista aina 666-lukua myöten. Onko teistä kukaan tosissaan kiinnostunut magiasta?

– Minä luulen, että jokainen muusikko on tavalla tai toisella kiinnostunut kulteista ja uskonnosta, Bruce myönsi. – Siinä ei ole mitään pahaa tai kummallista, jos ei sekoa niin paljon että alkaa itse harjoittaa pimeitä rituaaleja. Mutta ei kai kukaan voi ottaa Eddie-tavaramerkkiämme tosissaan. Sehän on selvää viihdettä samaan tapaan kuin kauhufilmit.

Eikö teillä ole koskaan ollut mitään ongelmia kauhujutuistanne?

– No joo, Yhdysvalloissa meitä on pidetty jopa saatananpalvojina. Uskonnolliset ryhmät eivät ymmärrä siellä lainkaan huumoria. Jos Ozzy Osbourne panee suuhunsa muovihampaat, pitää joku amerikkalainen häntä varmasti oikeana vampyyrinä. Tuollainen tosikkomaisuus on vaarallista.

Jos kaikki lron Maidenin kaverit pitävät Eddie-huumorista, täytyy teidän ilmeisesti olla hyvin samanlaisia ihmisiä.

Näin on. Me olemme oma pieni jengimme. Viihdymme tosi hyvin keskenämme, mutta eihän näin tiukkaa kiertue-elämää muuten jaksaisikaan. Tavallisestihan bändeillä on pitkiä loma-aikoja, mutta me teemme töitä 12 kuukautta vuodessa. Ainoat erimielisyydet syntyyät joistain musiikillisista kysymyksistä, mutta sekin tappelu on vain hyväksi. Ei musiikkia saa ilman erimielisyyttä eteenpäin. Jos joku päättäisi yksinään suunnastamme, jäisimme polkemaan paikoilleen.

Onko teillä yhteisiä bändisuosikkeja?

– Ei oikeastaan, Bruce selitti. – Minä pidin aikanaan punkista, jota Dave ja Adrian ovat aina vihanneet. Adrian kuuntelee paljon jazzkitaristeja, kun minä taas pidän Sabbathista, Van der Graafista, Lynyrd Skynyrdistä, ZZ Topista, Dire Straitsista. Kaikki Maidenin kaverit vihaavat sentään näitä amerikkalaisia suuren luokan hevivaikutteisia yhtyeitä kuten Journeytä, Loverboyta ja niin edelleen. Ne ovat paskaa.

Nyt te olette nousseet huipulle, tosi korkealle. Millaiset ihmiset kuuntelevat Maidenia esimerkiksi Englannissa?

– Kaikenikäiset. Kuulijamme voi!a 15- tai 30-vuotiaita. Esiinnymme Englannissa pääasiassa konserttisaleissa, mihin ei ole ikärajaa, joten siellä tapaa tosi nuortakin väkeä. Tämä tuo joitakin ongelmia, sillä on pahempi katsoa lasten huijaamista kuin täysi-ikäisten headbangereiden kusettamista. Tarkoitan tällä sitä bisnestä, jota on syntynyt Maidenin ympärille. Lapsille myydään huonotasoisia Maiden-paitoja ja muuta rihkamaa, joka hajoaa heti käsiin. Ja sitten lapsille tulee itku, kun vähäiset rahat onkin pantu roskaan. Siksi olemme aloittaneet taistelun kaikenlaisia paitakauppiaita ja bootleg-levyjen myyjiä vastaan. Kysymys ei ole rojalteista tai muusta sellaisesta, haluamme vain että Iron Maiden -kama on laadukasta – jos sellaista nyt täytyy olla.

Vaikka Maiden ei laulakaan seksistä, on se silti miehinen. Koko touhu tuntuu jotenkin poikien seikkailukirjalta.

– Ei se niinkään ole. Ulkoisesti tämä on seikkailua ja jännitystä, mutta pääasia on musiikissa. Ja sitä paitsi Englannissa tyttöjä alkaa näkyä enemmän ja enemmän keikoilla. Japanissa konserttiyleisön joukossa on ainakin puolet naisia. Joskus tuntuu, että jo tuon takia ei kannata laulaa ”minä olen valmis nussimaan” -piisejä. Se tuntuisi tökeröltä.

Ympäri maailmaa

Iron Maiden tunnetaan mahtavista kiertueista. Kannattaako näin ankara työ? Eikö rahaa tulisi jo levyjen myynnistä tarpeeksi?

– Kiertueillahan me myymme levyjä. Jos emme olisi olleet The Beast on the Road -rundilla, ei The Number of the Beastia olisi myyty kahta miljoonaa kappaletta. Vain keikkailemalla saimme siitä lp:stä kaksi platinalevyä ja seitsemän kultalevyä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa radioasemat eivät soita paljoa heviä, joten siellä täytyy päästä yleisön tietoisuuteen keikkojen avulla.

Nyt teillä on menossa World Piece Tour. Mihin matkustatte tällä kertaa?

Toukokuussa meillä oli Englannissa 21 loppuunmyytyä keikkaa. Englanti oli käyty läpi 28. päivä toukokuuta, ja nyt tulimme Suomeen. Täältä matkustamme Ruotsiin, Tanskaan, Hollantiin, Luxemburgiin, Etelä-Amerikkaan, Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Ranskaan, Italiaan, Espanjaan, Jugoslaviaan ja Kreikkaan. Etelä- ja Pohjois-Amerikassa olemme yhteensä neljä kuukautta. Palaamme takaisin kotiin Lontooseen joulukuun 10. päivä. Se on aikamoinen kiertue.

Teidän täytyy olla mielettömän rikkaita.

– Kyllähän meille tulee rahaa, mutta ainakaan minulla ei ole ollut vielä aikaa sen käyttämiseen, Bruce hymyili.

– Ja täytyy ottaa huomioon, miten paljon rahaa menee itse matkustamiseen ja lavasysteemeihin. Meitä on sentään neljä rekkaa ja 30 henkeä mukana tällä kiertueella. Itse lavasysteemitkin maksoivat 500 000 puntaa. Nyt menee matkoihin kai 200 000 puntaa… Idea on siinä, että rahaa tulee vielä meillekin ja joskus meidän ei tarvitse tehdä näin paljon töitä uramme eteen.

Eikö tällainen matkaaminen väsytä?

– Kaikki väsyvät joskus, mutta toisaalta tällainen elämä on ihanaa. Meillä kaikilla on vielä liian hyvin muistissa köyhät vuotemme, kun jouduimme soittamaan perunalastupalkalla pikkuklubeissa – ei siitä ole aikaa niin paljon. Kokonaan toinen juttu on ihmissuhteet. Tyttöystävämme ovat tosi vittuuntuneita koko bändiin. Joskus he tulevat mukaan osaksi aikaa, mutta sekään ei toimi. Kiertueella ajantaju heittää täysin. Tottuu menemään nukkumaan aamuyöstä ja nousemaan iltapäiväksi ylös – se häiritsee tyttöjä.

Kun pääsette joulukuussa kotiin, maistuu lepo varmasti.

– Sitten meidän täytyy tehdä nopeasti uusi levy. Ja alkaa suunnitella seuraavaa kiertuetta. Tämä on kovaa työtä läpi vuoden.

Kauanko te kestätte tätä?

– Ei sitä tiedä, minä aion jaksaa ainakin kolme vuotta, Bruce naurahti. Kahden vuoden kuluttua on tiedossa parin kuukauden loma, sillä kuudes lp:mme on live, se voidaan äänittää siis itse kiertueen aikana.

– Ei tätä hommaa jaksaisi tehdä pelkän rahan takia, Adrian totesi. – Kyllä me itsekin saamme jotain musiikistamme. Bruce analysoi aina liikaa juttujamme, mutta minä saan soitosta hienoja tunnelmia. On mahtavaa ottaa kitara käteen ja paiskata piisi alkuun. Se on rockin voimaa. Kun huutaa, että ”nouskaa ylös ja taputtakaa käsiänne”, se on rehellistä elämää huolimatta siitä, että se kuulostaa tyhmältä. Joo, se on sitä voimaa.

Haastattelu on julkaistu Soundissa 7/1983.

Lisää luettavaa