Vuoden 2017 alussa ilmestynyt Juna Kainuuseen -albumi oli Sanna ”Litku” Klemetin läpimurto Suomi-indien huipulle ja ratkaiseva teos siinä kehityksessä, jonka myötä merkittävä osa pienlevy-yhtiöiden julkaisemasta uudesta suomirockista on jotenkin identifioitunut maakuntiin. Levyn menestys ei ole ihme, sillä puoleen tuntiin mahtuu melkoinen ässäbiisikimara. Omia ehdottomia suosikkejani on Muurahaiset juhlii, ja siinä tämä syrjäseudun ja kaupungin dikotomia kuvastuu oikeastaan konkreettisemmin kuin toki loistavassa nimikappaleessa.
Tätä suomirock-aaltoa on usein kritisoitu nostalgiasta, ikään kuin se olisi kirosana, mutta kritiikki osuu varsinkin juuri Klemetin kohdalla harhaan. Tietysti monissa hänen kappaleissaan on viitteitä retromenneisyyteen, on progetyttöä ja Baddingia ja tarinoita äidin nuoruudenseikkailuista 70-luvulla, mutta tuo on kuitenkin sanoituksia tarkasteltaessa vain sivujuonne hänen tuotannossaan. Musiikissa retroa voi kuulla enemmän, mutta tuntuu tärkeältä havainnolta, että se on itsetietoista retroa ja pyrkii luomaan fantasiamaailman, vähän samaan tapaan kuin ”viktoriaanisuudella” ei ole aina paljoakaan tekemistä vuosien 1837–1901 todellisen brittikulttuurin kanssa.
Muurahaiset juhlii on kuitenkin vain yksi esimerkki Litku-biisistä, jolla ei syvätasolla ole mitään tekemistä retroilun kanssa, ja nostalgiakin on korkeintaan henkilöhistoriallista. Sekin vähän niin ja näin, sillä biisin kerrontaperspektiivi ei ole ilmeisen muisteleva. Pikkuvihjeistä voi päätellä, että tässä jo melko pitkään kaupungissa asunut kertoja päätyy hetkellisen alakulon vallassa reflektoimaan syitä siihen, miksi aikanaan jätti kotiseudun. No, miksikö? Mennäkseen opiskelemaan, sehän on se tavallisin syy. Mutta mitä kaikkia kulttuurisia merkityksiä sellaiseen ratkaisuun sisältyykään, ja miten jäännöksettä Klemetti osaa ne tiivistää kahden ja puolen minuutin biisiin!
Kappale alkaa lukemattomille tutulla tilanteella: ”Mitä tajusin, kun kuoren avasin / en oikeastaan mitään.” Kuori tulee oppilaitoksesta ja avaa portin uuteen elämään. Suuren hetken äärellä aivot lyövät tyhjää.
Aistittavissa on, että kertoja saattaa olla sukunsa ensimmäinen korkeakouluun pääsevä. Vanhemmilla ei ehkä ole hirveästi kokemusta yliopistokaupungeista. Huolestuneet reaktiot ovat vähän ristiriitaisia: ”Älä muuta ylioppilaskylään / nehän kaikenlaisia aineita käyttää”, mutta toisaalta ”Olen salaa huolissani kun et juo kaljaa / saatko kavereita tuolla tyylillä lainkaan”.
On myös ristiriita vanhempien perinteisen työeetoksen ja yliopisto-opintojen välillä. Voi aistia vanhempien käsityksen, että jälkeläinen on menossa opiskelemaan jotain joutavanpäiväistä. Isä on aina sanonut, että ”työ sinut tiellä pitää”. Ja mihinpä eläimeen työnteko ruumiillistuu ellei muurahaiseen. Lapsena kertoja on aina halunnut syödä niitä. Silti tuntuu, että hänet on kotona ehdollistettu muurahaiseksi itsekin. Se on rooli, josta on tietoisesti rimpuiltava pois.
Voittoisassa kertosäkeessä kertoja julistaakin: ”Nyt on sunnuntai ja muurahaisetkin juhlii / Minä menen karaokebaariin / Muurahaiset lentää sviittiin / Minä varmaan olen valinnut väärin / mutta silti olen onnellinen.”
Tässä Klemetin teksti sekoittaa aikatasot ja kuulija ymmärtää, että kirjekuoren saamisesta on kulunut vuosia, valinnat on tehty aikaa sitten eikä niitä käy enää peruminen. Sillä on hintakin: ”Rakastin sitä kämäistä puutarhaa / mutten kutsu sitä kodiksi enää koskaan.” Kertoja pohtii vanhempiinsa viitaten: ”Onkos meidän DNA:n samankaltaisuus havaittavissa edes etäältä.”
Tämä ei kuitenkaan ole dramaattinen välirikkotarina. Kuhmo elää Litku Klemetin kertojahahmoissa kaiketi ikuisesti. Mutta sieltä oli päästävä pois, jotta aukeaisi perspektiivi, josta käsin sitä voi katsoa.
Se on sotienjälkeisen Suomen suuri tarina. Ja ehkä on niinkin, että nostalgiasta yliolkaisesti puhuvat eivät useinkaan ole kokeneet samaa itse, eivät ehkä täysin ymmärrä railoja ja rajalinjoja, joita sukupolvien ja maantieteellisten paikkojen välillä vielä 2000-luvullakin on.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 8/23.