Laulun anatomia: Vesalan Mul ei oo lapsuudensankarii kuulostaa omakohtaiselta tarinalta, mutta onko se sitä?

Juha Mustonen, Henna Koskinen, Karo Kangas

Joulun välipäivinä Paula Vesala julkaisi kappaleen, joka sai hänen tuotantonsa käänteisiin tottuneetkin keskeyttämään kinkun rippeiden jauhamisen. Mul ei oo lapsuudensankarii on monella tapaa ei-tyypillinen single: pitkän intron käynnistämällä teoksella on kestoa päälle kuusi minuuttia, polveileva kappale on kuorrutettu päälle hyökyvillä syna- ja konesoundeilla ja sen tekstissä mainitaan niin serkun paneminen kuin 12-vuotiaan vatsahuuhtelukin.

Mutta kaikki palvelee tarkoitusta. 1980–90-luvuilla lapsuutensa lusineita puhuttelevien ajankuvien (Pectus-pastillit, Atari-tietokone, Tiina Lillak) värittämä sanoitus pohtii oikeanlaisten esikuvien tarpeellisuutta, sukupuoliroolin mukaisten odotusten ahtautta sekä nuoren todellisuuspakoa vaatekaappipiilon kautta haavemaailmoihin.

Poikkeuksellisenkin henkilökohtaisen vaikutelman luova kappale – jonka kansikuvassa on potretti nuoresta Paulasta ja jonka teaser-videolla esitellään sanoituksiin liittyviä kotialbumikuvia – saa pohtimaan yhtymäkohtia esittäjänsä historiaan.

Artistin ja laulun kertojan sekoittuminen on Vesalalle tuttua halki hänen lauluntekijän uransa.

”Onko se aina ollut niin, että vaikka Salattujen elämien näyttelijää, joka on sarjassa pahis, tullaan kaupassa moittimaan teoistaan?” Vesala ihmettelee.

”Ihmiset olettaa, että laulut on sun elämästä ja varsinkin sun lähimenneisyydestä, mikä on surullisen kapeakatseista. Se kahlitsee ihan sikana, jos pitää pelätä, että ihmiset lukevat laulut sen kautta että jaa, kenenkäs kanssa sitä on ajeltu kohti auringonlaskua. Höpö höpö!”

Kertsi tuli niin, että vedin sen kerrasta sanoineen päivineen Epun lennosta heittämän sointukierron päälle. Säkeistön melodiat tulivat samalla, kun lauloin sitä ekaa kertaa narulle.

”Toisaalta en halua sanoa, että kaikki on fiktiota. Sillä hetkellä, kun teen biisiä, kaikki totuudet palvelevat syntyvän kappaleen tarpeita. On hetkellisiä ehdottomia ’totuuksia’, joille pian jo etsin vastakkaista näkökulmaa”, Vesala pohtii.

Ainakin siinä on totuuspohjaa, ettei Vesala koe hänellä olleen sellaista lapsuudensankaria, johon olisi voinut samaistua ja joka olisi tarjonnut roolimallin, jota kohti pyrkiä. 1980-luvun lopun permanenttijulkkikset korkokengissään ja topatuissa jakkupuvuissaan tuntuivat sukupuoli-identiteetistään epävarmasta nuoresta Paulasta avaruusolioilta.

”Varmasti maailma on silloinkin ollut täynnä mahtavia tekijöitä, mutta se kuvasto ei mua tavoittanut niin, että olisin voinut huomata esimerkiksi jonkun androgyynimman naishahmon tai jonkun, joka esilläolo liittyy tekijyyteen.”

”Myöhemmin niitä kyllä tuli. Isoin oli tietysti Björk.”

Vesala selaa puhuessaan tekstivihkoaan ja paljastaa, että kappaleeseen oli tarjolla tekstiä viisi kertaa enemmän kuin siihen lopulta päätyi.

Eppu Kososen kanssa tiiviissä yhteistyössä tehty kappale sai muotonsa kuin itsestään, ilman kriisejä tai empimisiä.

”Mä sanoin, että haluaisin tehdä tämmöisen biisin, ja sitten se vain syntyi”, Vesala naurahtaa.

”Kertsi tuli niin, että vedin sen kerrasta sanoineen päivineen Epun lennosta heittämän sointukierron päälle. Säkeistön melodiat tulivat samalla, kun lauloin sitä ekaa kertaa narulle. Tekstien kirjoittaminen otti kyllä sitä ennen päiviä.”

Avainasemassa olivat tekemistä ohjanneet soundit, joita kaksikko kaivoi saksalaisesta analogisynasta ja muista studiolle hankituista uusista vempaimista. Vesala-debyytin (2016) seuraajalle on materiaalia jo hyvät määrät, mutta sen ilmestymistä joudutaan vielä odottamaan.

”Kyllä mä julkaisen uutta musiikkia paljonkin tulevaisuudessa, mutta sitä mä en ole päättänyt, että milloin pistän isomman klöntin pihalle. Albumi on edelleen tarpeellinen kokonaisuus, jonka suojissa voi tapahtua mielenkiintoisia musiikillisia asioita. En mä ehkä viitsisi julkaista sellaista albumia, jossa on jo viisi singleä valmiiksi radiolistoilta tuttuja.”

Mikko Meriläinen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 1/19.