LIVE: Lost In Musiikki & Media

LOST IN MUSIC
Tampere 18. – 20. 10. 2007

Julkisuuskuvan kannalta oli viisas veto nimetä jokavuotisen musiikkimedian itsenostatusviikonlopun ympärille kerätty bänditarjonta erillisen nimen alle. Lost In Music on takuulla seminaarikansan ulkopuoliselle ”tavan” yleisölle houkuttelevampi nimike kuin Musiikki & Media. Katujulisteissa tapahtuma näyttäytyi siis ”vain” erittäin runsaana ja monipuolisena kaupunkifestarina, jossa yhteisen festarilipun sijaan sai ostaa erillisiä lippuja kuhunkin tapahtumaan. Eli tapahtumapaikasta toiseen kellon ja tarkan aikataulun mukaan kiertäviä ei juuri näkynyt – poikkeuksena Yours Truly, Soundin uuttera musiikkitoimittaja.

Kylmää syysviimaa uhmaten ja tyhjän tilin pakottamana niukkaa juomapolitiikkaa noudattaen sukkuloin polkupyörällä kolmen illan ajan ympäri kaupunkia. Yhteensä näin ainakin parin biisin verran 26 eri keikkaa ympäri keskusta-aluetta sijoitetuilla areenoilla. Ja enemmänkin olisi ollut tarjolla. Voikin perustellusti väittää, että viikonloppu onnistui tarjoamaan kattavan ja hyvin valikoidun otoksen ajankohtaisesta kotimaisesta populaarimusiikista – skaala ulottui iskelmästä hip-hopiin, metalliin ja hc-punkkiin. Hypätkää siis tarakalle! Juttua riittää, mutta onneksi täällä netissä ei tule palstarajat vastaan.

Aloitetaan sieltä mistä bänditkin, eli soundcheckista. Katsellessani hurmaavan äkkiväärän ja persoonallisen Cosmobilen, sekä punkbändiksi poikkeuksellisen värikään ja paikoin matemaattisen koukeroiseksi vääntyvän Frivolvolin äänitsekkejä Telakalla herkuttelin ajatuksella livearvion tekemisestä pelkän soundchekin pohjalta. On niin mukava seurata soittajien suhtautumista pakolliseen säätötoimenpiteeseen: vaivaantunutta mikkiin huutelua, yläasteen musiikintunnit mieleen tuovaa klassikkoriffien tapailua ja tasapainoilua oikean keikkatilanteen (aina siellä joku jo yleisössä istuu) ja vapaamuotoisen treenin välillä.

Ehkä puhtain kohdalleni sattunut musiikin ja median kohtaaminen tapahtui Soittoravintola Sahassa lauantaina. Paikalla ei juuri muita ollut kuin lavalla soittanut Ruotomieli, miksaaja ja minä. Mielessä käväisi, että liekö viikonlopussa ollut pientä ylitarjonnan makua. Itse en voi valittaa, sillä Ruotomieli soitti olosuhteista välittämättä todella antaumuksellisen keikan. Unohdin aikataulut ja journalistisella viileydellä tarkkailin pohjoisten rokkareiden alkukantaista rypistystä istuen ikkunalaudalla koko keikan ajan. Viimeisen biisin moniminuuttisen kitarankurituksen ja vahvistinkaappiaktin jälkeen huomasin omaksi yllätyksekseni huutavani ääneen. Siinä vaiheessa en sentään ollut yleisössä enää aivan yksin.

Monilla muilla keikoilla yleisöä onneksi riitti. Jo torstain mainiossa punk-illassa Yo-talolla oli mukavasti tungosta. Lighthouse Project yllätti allekirjoittaneen sävykkyydellään, ja ennestäänkin vakuuttavaksi tiedetty Manifesto Jukebox tuntuu jostain kaivavan lisäpuhtia vuosi vuodelta. Endstandin livetehosta ei poikkipuolista sanaa ole kuulunut koskaan, yhtyeen raivokkaassa mätössä on mukana todella poikkeuksellista herkkyyttä.
Kaksi hurjapäätä jopa yritti pogoilla Endstandin keikan aikana, mutta yleisöön tasaisesti levittäytyneet musiikkialan ammattilaiset saivat innostuneet nuoret hillityiksi. Endstandin Janne Tamminen kiteytti asian: ”On aika kummallista soittaa täällä lavalla hiki hatussa, kun lavan edessä kulkee musiikkibisnesihmisiä edes takaisin. No, ollaan me soitettu joskus lavalla, joka oli vessajonon tiellä.”

Ylimitoitetusta bänditarjonnasta kertoi myös se, kuinka lyhyitä settejä yhtyeet saivat soittaa. Esimerkiksi Regina oli soittoajan loppuessa vasta päässyt kunnon vauhtiin – setin lyhyyteen pettyneestä yleisöstä puhumattakaan. Toki lyhyet showcase-setit palvelivat kompakteja näytteitä hakevia toimittajia ja levymoguleita, mutta maksaneelle yleisölle järjestely oli tyly.
Tietyllä tapaa tässä myös testattiin artistien kykyä näyttää kyntensä, ja parhaiten siinä onnistui ehdottomasti Damn Seagulls. Yhtyeestä välittyi ensitahdeista alkaen täydellinen viihdyttämisen halu ja taito, jossa sekoittui selvä osaaminen ja määrätietoisuus, sekä silkka hauskanpito. Yhtyeen soulilta maistuva areenarock sulautui päässäni määreeseen ”ruotsalainen Afghan Whigs”. Mitään suomalaista Damn Seagullsin ulospäin suuntautuneessa ja kevytmielisessä rockissa ei nimittäin ole, ja Lauri Elorannan aksentissa on samanlaista viehättävää tahmeutta kuin ruotsalaisissa kollegoissaan. 

Eräällä pyöräilyetapilla oli pakko päästä kuselle. Lähin pysäkki oli Pakkahuone, jossa alakerran vessaan kirkkaasti kuulunut nuorten tyttöjen kiljunta pakotti tarkastamaan tilanteen. Lavalla oli Lovex, ja hämmästyksekseni kiljuvia tyttöjä ei lavan edessä lopulta ollut kuin viitisenkymmentä. Heistäkin lähtenyt äänimassa oli kuitenkin niin lähellä tinnitusrajaa, että on helppo ymmärtää The Beatlesin muinainen päätös vetäytyä keikkailusta. Lavalla ollut bändi ei kyllä musiikillaan kiljuntaan aihetta antanut, mutta kai meissä vaaleissa skandiruipeloissa sitten on jotain mystistä vetovoimaa.

Seuraavana päivänä löysin itseni Pakkahuoneelta kuuntelemassa kiinnostuneena hevitulokas Ironican keikkaa. Olin juuri sanelemassa aivonauhuriini huomioita yhtyeen tanakasta ja heviperinteet mallikkaasti omaksuneesta soitosta, sekä solistin vahvasta suorituksesta, kunnes katsoin tarkemmin ja huomasin erehtyneeni. Ari Koivunenhan se siellä karisti idolspojun mainetta harteiltaan. Paskempaakin heviä olen joskus seurannut, ja paksuun kaikuun upotettu laulu kuulosti komealta, mutta täytyy kyllä todeta se jo Idolsissa huomattu seikka – lavakarismaa Arilla ei ole nimeksikään. Staran alku ei ota juuri mitään yleisökontaktia, vaan käyttää kaiken laululta jäävän luppoajan bändikavereidensa soiton katseluun.

TV-staroista puheenollen. Uhrasin puolet Sweatmaster-keikasta nähdäkseni entisen Gimmel-typy Jenni Vartiaisen. Torstai-iltana kollega Luukkanen uhosi juhlatuulella, kuinka Jenni on parempi kuin PJ Harvey. No, ei se kyllä ihan ollut. Ja eipä pahamaineista kollegaakaan keikalla näkynyt.
Mutta ei Jennin musiikki suinkaan kehnoa ollut. Sanoitukset kuulostivat kiehtovilta, yhtyeessä oli sekä groovea että mystiikkaa, ja Jennin kauniin pehmeässä ja varmassa laulussa kuuli esiintymiskokemuksen. Ja aika helmi oli Jenni heteron silmillekin, ei käy kieltäminen, mutta rakastumaan en kuitenkaan repsahtanut.

Elämäni ensimmäinen Islaja-keikka sen sijaan oli viedä jalat alta. Levyillä kiinnostusta ja osittaista innostustakin aiheuttanut Merja Kokkonen oli elävänä maaginen. Suhtauduin keikkaan hieman skeptisesti, sillä usein Fonal-artistien keikkojen pahimmat hippeilyt ovat jättäneet minut kylmäksi, mutta Islajan ilmaisu onnistui pysyttelemään juuri siinä haahuilun ja kontrollin kiehtovalla rajamaalla.
Säröä suosineen basistin kanssa esiintynyt Islaja oli livenä selvästi levyjä äänekkäämpi ja uhkaavampi. Sämplätyistä hälyäänistä, epämääräisestä kitaroinnista ja Merjan vaikuttavasti käyttämästä lauluäänestä kasvoi kuin ihmeen kaupalla kasassa pysynyt elämys. Elämystä ei latistanut edes korvaani kovaan ääneen soittotaidottumuuskrittiikkiä esittänyt humaltunut musiikkikriitikko. 

Fonal-ilta tarjosi toisenkin viikonlopun kohokohdista. Porin prikaatin uusi aluevaltaus tarttuvan rytmimusiikin puolelle on Eleanoora Rosenholm. Bändi on kerännyt ensimmäisiltä keikoiltaan melko vaisuja kommentteja, eikä yhtyeen laaja tyyli- ja tunnelmaskaala ihan läjässä ollut vieläkään, mutta muutamia värisyttävän hienoja hetkiä keikka tarjosi. Koskettimien takana häärineen Mika Rätön kädenjälki kuului materiaalissa selvästi, ja muutaman eksentrisemmän esityksen aikana yhtye kuulostikin lähinnä naislaulajaan (viehättävä ja persoonallisesti laulava Noora Tommila) vaihtaneelta Kuusumun Profeetalta. Yhtye aloitti tyypillisen jääräpäisesti Rätön minuuttitolkulla soittelemalla pianolurituksella, ja juuri kun kuulin jonkun yleisössä toteavan ”ei tämä niin kovin hyvä taidakaan olla”, tuli yhtye mukaan yhdellä iskulla ja aloitti tanssit.
Etukäteen kuulemani Regina-viittaukset menivät aikalailla ohi maalin jo siitä syystä, että Eleanoora Rosenholm on täysin orgaaninen yhtye, mutta parhaimmillaan yhtyeessä oli yllättävän häpeilemätöntä hittihakuisuutta. Jännittävän yhdistelmästä teki noiden tarttuvien elementtien sekoittuminen omaperäiseen ja luovaan ilmaisuun, jolloin seilattiin kaukana marginaaleissa. 

Monta muutakin niin hyvässä kuin pahassa mieleen jäänyttä keikkaa viikonloppuun mahtui, ja toisaalta harmittavan monta bändiä tuli missattuakin.
Siitä kyllä saa aikaiseksi meheviä debaatteja, että kuinka moni viikonlopun bändeistä saisi leuat loksahtamaan ulkomailla (itse löisin rahani ennen kaikkea Damn Seagullsille), ja kuinka moni niistäkin nyt hukkui valtavan tarjonnan alle. Suuresta tarjonnasta ei pitäisi valittaa, ja tavallaan se oli viikonlopun vahvuus, mutta esiintymispaikkoja vähentämällä ja ohjelmaa karsimalla – tyylikirjosta tinkimättä – tapahtuma olisi loppujen lopuksi antanut enemmän.

Lost In Music –otsikko toteutui etenkin niiden muutaman keikan kohdalla, jolloin bändi sai minut hetkeksi katoamaan musiikin syövereihin, sekä niinä toistuvina kertoina, kun vastaan tuli esiintymisareenoiden välille eksyneitä, humaltuneita musiikkibisnesihmisiä.