Teksti: Arttu Seppänen
Täydellisen hallinnan tunne. Kaikki on juuri niin kuin kuuluu olla. Tälle on ollut tarvetta viime aikoina.
Kun luottamus tulevaisuuteen tai ylipäätään turvallisuuteen ja järjestykseen on koetuksella, vastaus löytyy jahdin kannelta. Yacht rock, jonka voisi suomentaa kankeasti jahtirockiksi, on lämmin dopamiinintäyteinen tuulenhenkäys. Kenties huvipursirock kävisi myös.
Termi yacht rock on peräisin vuodelta 2005 samannimisestä mockumentary-sarjasta. Genrenimitys on dad rockin tapaan alun perin pilkallinen. Onhan kalliin jahdin kannella patsastelu Dressmann-mainokseen pukeutuneena naurettavaa.
Omissa mielikuvissani pilkka on kääntynyt päälaelleen.
Yhdysvaltalainen yacht rock on ihanaa musiikkia. Se oli Ronald Reaganin aikakaudella leimallisen eskapistista ja näennäisesti riisuttu kaikesta poliittisuudesta. Musiikki oli kaikista huolista – paitsi lempeistä rakkaushuolista – vapaata. Jälkikäteen sen huolettomuus Kylmän sodan aikakaudella vaikuttaa niin ilmiselvältä ja tietoisesti rakennetulta, että sitä voi pitää poliittisena tekona. Kätevä aisapari 1980-luvun action-elokuville, jossa Amerikka antaa kaikille – eli oikeastaan vain Neuvostoliitolle ja Vietnamille – turpaan.
Tämän vuoden aikana olen toistuvasti hakeutunut 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun pehmeiden äänikuvien maailmaan. Eagles, Hall & Oates, Steely Dan, The Doobie Brothers. The Beach Boys -harmonioita, melodisuutta, jazzia, lämmintä groovea, pateettisia ja maailmaa syleileviä sanoituksia.
Tärkeintä elämässä ja musiikissa on, että ei tee lainkaan virheitä. Tänne sitä kallista soundia!
Innostuksen myötä tilasin välittömästi Greg Praton kirjan The Yacht Rock Book: The Oral History Of The Soft, Smooth Sounds Of The 70s And 80s (2018). Kirja on jahtirockin Meet Me in the Bathroom (2017). Viimeksi mainitussa Lizzy Goodmanin kirjassa käsitellään 2000-luvun alun New Yorkin rock skeneä laajan haastattelumateriaalin kautta. Molemmissa kirjoissa on äänessä on iso joukko muusikoita ja heidän sitaattinsa on litteroitu peräkkäin.
Goodmanin kirja on rakennettu huomattavasti taitavammin ja vetävämmin, mutta mikäs jahtirockista on lueskellessa ja sen tekijöiden sielunmaisemaan sukeltaessa oikean taustamusiikin turvin.
Vaikka genre on leimallisesti yhdysvaltalaista, sitä osataan kanavoida myös Suomessa. Kotimaisen popmusiikin historiassa on yksi jahtirockiin liittyvä vääryys, joka on syytä oikaista tässä yhteydessä.
Suomalainen definiitivinen ja täysin ylittämätön jahtirock-albumi on Kirkan Kaksi puolta vuodelta 1977. Tässä ei ole tietysti mitään yllättävää: Kirka ehti ottaa urallaan haltuun kaikki sen aikana trendanneet tyylit hard rockista r’n’b:hen.
Kaksi puolta on radiotoimittaja Jake Nymanin tuottama. Hän myös teki levylle yhden tekstin: Valvotaan vaan, joka on käännös Eaglesin kappaleesta One of These Nights. Se on levyn ehdoton helmi. Mitkä taustalaulut, mikä groove!
Nyman valikoi levylle kappaleet tyylikkäiden soft rock -uutuuksien joukosta radiotoimittajan pieteetillä ja ammattitaidolla. Levy on harvinaisen tarkka ja ajankohtainen kuvaus 1970-luvun lopun rockin pehmeämmästä laidasta. Levyn sovituksista vastaa Kassu Halosen ohella Nono Söderberg, jonka osaaminen jazzin saralta kuuluu hyvin leimallisena osana kokonaisuutta.
Ilon kyynel vierähtää poskelle, kun edes ajattelee kappalelistaa. En tosissaan on käännös 10cc:n hitistä I’m Not in Love. Se on tyylipuhdas näyte siitä, miltä jahtirockin herkkyys kuulostaa. Miehen herkkyys on bombastista, ja poski pyyhitään pikeepaidan hihaan.
The Doobie Brothers on yksi tanssittavamman jahtirockin suuruuksista. Yhtyeen repertuaarista päätyi Kirkan levylle Long Train Running, suomalaisittain Rauta hautaa kylmempää.
Jahtirockille tyypillisesti levyllä oli tietysti komeita lauluharmonioita. Niistä vastasi mikäs muukaan kuin harmonioiden superryhmä Kaseva.
Loistavat puitteet, mutta levy ei tietenkään menestynyt lainkaan. Senaikaiseen suomalaiseen makuun levy oli aivan liian tyylikäs. Voit omalta osaltasi korjata vääryyden koska tahansa ja antaa pehmeiden aaltojen viedä.