Maallisen ja hengellisen impulssin kamppailu – Tabula Rasan herkkävireinen mestariteos tarkastelussa

Niko Peltosen toimittamassa Martti Luther ja muovipussi -juttusarjassa käsitellään tällä kertaa Tabula Rasan Gryf-kappaletta vuodelta 1975, joka kenties selittää runollisesti etäännyttäen yhtyeen hajoamisen syyt.

Modernin populaarikulttuurin suhde hengellisyyteen on ristiriitainen, kliseiden ja vastakkainasettelujen hämärtämä. Näin ehkä erityisesti Suomessa, joka on jo vuosikymmeniä ollut perin maallistunut yhteiskunta. Me voimme ihailla afroamerikkalaisen kristillisyyden kirvoittamaa gospelia, Johnny Cashin jäyhää jumalasuhdetta tai itämaisia oppeja, mutta vieraammalta tuntunee monesta musiikinystävästä oma evankelis-luterilainen perinne, ja kun mennään sen kärjekkäämpiin rönsyihin, vanhempiin ja uudempiin herätysliikkeisiimme, on luontevaa yhteyttä populaarimusiikin päävirtausten ja näiden välillä yleensä ollut mahdotonta löytää.

Tunnustuksellisen kristillisyyden vaikutus suomalaiseen popmusiikkiin onkin eräänlainen salainen tarina. Sen voi katsoa alkavan 1960-luvulta, jolloin vasta tuli mahdolliseksi ajatella kevyen musiikin muotojen yhdistämistä kristilliseen sanomaan. Rauhaa ja rakkautta saarnannut folk- ja hippiskene kohtasi tietyissä piireissä seurakuntanuorten toiminnan ja uudet ”viidesläiset” herätysliikkeet. Monet vaikutteista niin musiikin kuin ajatusten suhteen olivat USA:sta, mutta sopeutuivat suomalaiseen todellisuuteen.

70-luvun suomiprogessa kuuluu paljon tämän aikakauden perintöä. Ajan hengelle ominaisesti iloinen jeesushippimeininki sai kuitenkin tehdä tilaa vakavammille yksilöpohdinnoille. Sellaiset saattoivat hajottaakin bändejä.

Näin näyttää käyneen Kangasalla 1972 perustetulle Tabula Rasalle, joka nousi suomiprogen myöhäisen aallon kärkinimeksi kahdella vuosina 1975–76 julkaistulla albumillaan. Yhtyeen hajotti laulaja Jukka Leppilammen uskoontulo, ja tämä siirtyikin pitkäksi aikaa kokonaan hengellisen musiikin pariin.

Tabula Rasan uraa vaikuttaa muutenkin leimanneen maallisen ja hengellisen impulssin kamppailu. Yhtyeen jäsenistöä ajautui viidesläisen Kansanlähetyksen piiriin. Laulaja-lauluntekijä Joose Keskitalon mukaan hänen setänsä Tapio Keskitalo – jolla on yksi sanoituskrediitti Tabula Rasan debyytillä – johdatti bändin näihin kuvioihin ja olisi ollut teksteissä mukana enemmänkin, vaikka muut niistä onkin kreditoitu bändin ulkojäsenelle Mikko Alatalolle.

Kuten jokainen Studio Julmahuvin Z – Salamapartio -sketsisarjaa katsonut tietää, ”Mikko Alatalon voimakkaasti kantaa ottavat tekstit saattavat olla monelle liikaa”, mutta oli debyyttialbumin herkkävireinen mestariteos Gryf sitten missä määrin Alataloa ja missä määrin Tapio Keskitaloa, kantaa se ei ota muuhun kuin maallisen ja hengellisen dilemmaan, jota ilmentää arkkityypillinen tilanne: kertoja on ihastunut ihmiseen, jota kiinnostaa enemmän Jeesus. Kuilu osoittautuu liian leveäksi ylittää. Ihan konkreettisestikin, sillä rakkauden kohde tallaa jo vieraita rantoja meren takana, kukaties lähetystyössä tai missä lie.

Kenties skenaario selittää runollisesti etäännyttäen Tabula Rasan hajoamisen syyt. Mutta on huomattava, että tässä koko bändin tulkintapositio on vielä siellä, mistä toiselle puolelle voi vain haikailla.

Gryf, griippi, aarnikotka – tuhansien vuosien takaa periytyvä ja lukuisissa kulttuureissa tunnettu taruolento on saanut eri aikoina erilaisia rooleja. Muinaisille kreikkalaisille se oli ärhäkkä vartijahahmo, mutta varhaisessa kristillisyydessä siitä tuli Kristuksen itsensä symboli. Syntisiin vietteihinkin se on sittemmin yhdistetty.

”Gryyfin sen kadotin, joka luoksesi vie, kauan ennen kuin lähdit mun luota”, laulaa Leppilampi. Tässä gryyfi tuntuu edustavan jotakin yhdistävää kappaletta, joka tarvittaisiin kertojan ja hänen ihastuksensa tai kertojan ja uskon tai Tabula Rasan jäsenten eriävien elämänpolkujen välille. Sellaista ei löydy – vielä tässä vaiheessa.

”Minut enkeli jätti vain mainen”, toteaa Leppilampi alakuloisesti. Siinä on vihje tulevasta ja kuulijalle syy olettaa, että sanoittaja on halunnut verrata maallista ja taivaallista rakkautta jälkimmäisen eduksi.

Pieleen mennyt rakkausjuttu jää lopulta toissijaiseksi kertojan oman kilvoittelun rinnalla. Sen dilemman Leppilampi näyttää pystyneen ratkaisemaan.

Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 6/2021.