”Kun te soitatte sellaista elektronista musiikkia.”
Tuomas Toivonen muistelee lausetta, jonka Giant Robot sai kuulla usein 1990-luvun lopulla.
– Vaikka meillähän oli ihan samat kamat kuin jollain Deep Purplella, hän naurahtaa työhuoneellaan Helsingin Merihaassa heinäkuussa 2024.
Siis rummut, basso, kitara, koskettimet, laulaja. Ei sen kummempaa.
Taustalla soi Raft Of Medusa, bändin ensimmäinen julkaisu 20 vuoteen. Levyllä kuullaan sentään ”Deep Purple -soittimien” lisäksi myös sämpleriä.
Uuden levyn kunniaksi Giant Robot nousee Huvila-teltan lavalle Helsingin Juhlaviikoilla perjantaina 23. elokuuta. Edellisestä virallisesta keikasta on kulunut yli 10 vuotta, kun bändi esiintyi musiikkimedia Nuorgamin hautajaisissa.
Välissä on ollut pitkä tauko. Kontekstoidaan vähän.
Vuosituhannen taitteessa Giant Robot oli aikakautensa ajankohtaisimpia yhtyeitä. Silti se tippui kotimaisen aikalaismusiikin väliin, koska se toimi uskottavan riffirock-Suomen ja vähempiarvoisen, koneellisen pop-Suomen ulkopuolella. He soittivat ”oikeita soittimia” tavalla, jota ei osattu käsitteellistää.
– Siinä kuului meidän tausta hiphopissa, konemusassa, dubissa ja muussa. Toisaalta me kaikki kasvoimme rockin parissa, mutta emme me koskaan kuunnelleet yhdessä musaa pakussa, Arttu Tolonen pyörittelee.
Osa bändistä oli viettänyt suuria osia nuoruudestaan ulkomailla. Toki bändi oli ja on myös helsinkiläinen, ja Helsinki on luonnollisesti aina ollut musiikki- ja kulttuurialueena oma lukunsa.
Giant Robotin soundissa kuului vuosituhannen taitteen kansainvälistyvä EU- ja Nokia-Suomi, se kuuluisa ”kaupungin syke”: futuristiset lasitalot, notkistuva infrastruktuuri, teknologia, lentokentät ja kaikki uuden ajan utopiat.
Riittää, kun makustelee bändin kakkosjulkaisun otsikkoa: Urban International.
Kraftwerkin nokkamies Ralf Hütter lausui aikoinaan, että yhtye on ensisijaisesti eurooppalainen – ei siis saksalainen. Giant Robotin meiningissä oli jotain samaa. Muitakin yhdystekijöitä bändien välillä löytyy, mutta palataan niihin tuonnempana.
Giant Robotissa oli myös sitä henkeä, joka räjähti valtavirtaan Freestylerissa ja Sandstormissa. Nekin olivat ”urbaania” musiikkia, jollaista Suomessa ei vielä muutamaa vuotta aiemmin ollut tehty.
Bändistä ei kuitenkaan leivottu vientituotetta, vaikka ulkomaillakin käytiin.
– Bändi ei ollut ikinä kenellekään pääasiallinen tulonlähde, Arttu Tolonen toteaa.
– En muista, että olisimme käyneet edes keskusteluja siitä, pyrkisimmekö mihinkään muuhun. Ambitiotason määrittely ei koskaan onnistunut. Teimme asioita, ja totesimme, että hyvä näin.
Tuomas Toivonen katsoo bändin toiminnan määrittyneen usein ulkoisten projektien kautta:
– Aika usein se on ollut joku lp, suhde levy-yhtiöön, tai kiertue, jonka mukaan on tehty. Sitten on katsottu, mihin se projekti vie.
– On ollut tietty vapaus. Mitään ei ole koskaan ”tarvinnut” tehdä. On tajuttu, että tätä bändiä on turha kontrolloida, kun asiat eivät kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan. Siinä myös suojelee itseään. Tai ehkä se on ollut myös laiskuutta…
– Laiskuus on upea asia, Tolonen huomauttaa.
Myös tämä paluu on syntynyt ulkoisista tarpeista.
Kesällä 2022 Toivonen järjesti Kultainen leikkaus -nimisen tapahtuman hänen ja suunnittelijapuoliso Nene Tsuboin pyörittämällä Kulttuurisaunalla.
– Soitettiin kolme noin tunnin settiä. Ei pidetty treenejä, ei soitettu varsinaisia biisejä. Se oli miellyttävää ja vaivatonta, Toivonen muistelee.
Oli välissä ollut muutakin pienimuotoista synttärikeikkaa, mutta nyt bändi päätti kokeilla, olisiko studiossa samanlaista. Oli, he huomasivat.
Syntyi muutama improvisatorinen jami, jotka editoitiin levylle noin 10-minuuttisiksi. Näin abstraktilta bändi on kuulostanut viimeksi ehkä vuoden 1997 debyytillään.
– Toisaalta jamibändeissä on usein solistinen ulottuvuus. Sitä meillä ei ole, Arttu Tolonen muistuttaa.
Metodi on yhtyeelle luontevin. Helsinki Rock Cityn kaltaiset napakat pophitit ovat poikkeus. Tämän saattoi moni bändin aikoinaan nähnyt todeta, kun keikat venyivät tuntien mittaisiksi introverteiksi jumituksiksi.
Siksi tuleva Huvilan-keikan tunti ja vartti tuntuu aivan liian lyhyeltä, Toivonen pohtii.
– Olemme kyselleet, voisimmeko aloittaa jo iltapäivästä. Ei dj:tä, aloitellaan vain heti kun ovet aukeaa. Meille olisi helpointa tehdä näin: luoda jokin tasanko, jolla liikkua, ja välillä edetä kohti laulullisempia biisejä. Kuusi tuntia olisi hyvä!
Levy alkaa helpommin hittislovarilla Best Match, joka on tuttu 20 vuotta täyttävältä Domesticity-albumilta. Siltä kuullaan myös uudelleen studiossa työstetty Consequence-tulkinta, yksi pitkistä jameista.
– (Raft Of Medusan julkaisevan) Keys Of Lifen Harri (Hakala) mutisi 20 vuotta itsekseen, että on hirveä särö universumissa, ettei Best Matchia ole julkaistu vinyylillä. Hän sanoi, että voi vaikka itse julkaista, Toivonen sanoo.
Jamit kasattiin kappaleen ympärille. Loppuun tuli lyhyt dub-häntä. Erikoisuutena on a-puolen päättävä ikuinen luuppi, joka soitetaan oikeaoppisesti
laittamalla kierrosnopeudeksi 45 ja hidastamalla levyä dj-käyttöön sopivalla levysoittimella vielä 5,4 prosenttia.
– Jos tehdään fetissiobjekti, niin tehdään sitten kunnolla, Tolonen perustelee.
Sen kummemmin ei bändi ole lähtenyt soundiaan kuitenkaan modernisoimaan. Nykyräpistä tuttuja kireitä 808-rumpukoneita ei kuulla. Autotunea sentään.
– Se on jonkinlainen folkloristinen, tämän ajan universaali ääni, Toivonen sanoo.
Best Match on henkilökohtainen kappale. Lyhyesti: Nuoret Tuomas ja Nene istuivat iltaa Japanin Osakassa Kraftwerkin keikan jälkeen vuonna 2002. Seurueeseen liittyi ennustajarouva. Tämä katsoi Neneen ja totesi, että länsimainen ”muukalainen” on hänelle paras ”mätsi”. Oikeassa oli.
Kuvituksen biisi sai, kun Toivonen löysi kehittämätöntä kaitafilmikuvaa samalta reissulta.
– Sillä näkyy pimeää, rakeista kuvaa Kraftwerkista ja kuvaa, kun ajamme Osakan läpi. Filmiä katsoessani havahduin, että nuo asiat, jotka silloin näyttivät futuristisilta, ovat nykyään muinainen maailma, jota ei enää ole. Videon maailmanensi-ilta nähdään nyt Huvilassa.
Maailman muutos ja siihen reagoiminen yhdistävät myös Giant Robotia ja Krafwerkiä.
Aikoinaan Kraftwerk kuvasi ydinteknologiaakin neutraalisti Radioactivity-kappaleessaan. Sitten laulu sai ”Stop”- etuliitteen, ja havainnosta tuli kannanotto. Tuomas Toivonen ennusteli aikoinaan Ylen haastattelussa, että ehkä hekin ovat vanhempina ”huolestuneita”.
Arttu Tolonen vahvistaa ennusteen. Hänestä 2000-luvun idealismi loppui globaaliin finanssikriisiin.
– Olimme aktiivisia ennen vuotta 2008. Se on mielestäni tärkein optimismin loppumisen vuosi. Aktiivikautemme oli tekno-optimismin aikaa.
– Ajateltiin, että asioihin pystyy vaikuttamaan maailmanlaajuisesti, Toivonen jatkaa.
Enää näin ei ole. Raft Of Medusalla muutosta kuvaa kappale Athena, Athena, Athena.
Siinä on elementtejä Toivosen pitkästä suomenkielisestä tekstistä Urbaani komedia, jota hän on soolokeikoillaan esittänyt omintakeisella tyylillä: kanteleen säestyksellä ja autotunen läpi laulaen.
– Teksti mukailee Danten Jumalaista näytelmää. Ihmisjoukko kulkee maiseman halki metsästäjä-keräilijästä suurkaupungin keskelle, mutta ei pääse sieltä pois. Lopussa koko maisema on kadonnut, eikä ole mitään, mihin palata.
– Teksti päättyy eräänlaiseen rukoukseen kaupungin jumalatar Athenelle: kaikki tämä me tehtiin, mutta ei tämä ollut se, mitä meille luvattiin.
Tiivistettynä: maailma on tasan sellainen, jollaiseksi ihmiset sen rakentavat.
Siten tavoitteet muuttaa sitä ovat kutistuneet. Esimerkkinä tästä on Raft Of Medusan kannessa komeileva Kulttuurisauna. Toivosen ja Tsuboin rakas luomus on kylvettänyt kaupunkilaisia Merihaassa yli 10 vuoden ajan.
– Nene teki maalauksen Kultainen leikkaus -keikasta otetuista droonikuvista, Toivonen avaa.
Se on tulkinta romantiikan ajan klassikosta, Pogues-yhtyeenkin kanteensa lainaamasta Théodore Géricault’n Medusan lautasta. Kuvien tunnelmat ovat kuitenkin kaukana toisistaan: Gericault kuvaa haaksirikkoisten hätää, levynkannessa on leppoisa meininki, jossa musiikki soi ja ihmiset makoilevat tyytyväisinä.
Siten rakennus näyttäytyy kannanottona ja erään ajatusmaailman ilmentymänä.
Ulkomailla paljon työskennelleet Toivonen ja Tolonen eivät enää viisikymppisinä haikaile esimerkiksi Berliiniin töihin. Merkityksellisempää on puuhailla lähiympäristössä.
– Olen huomannut, että Helsingissä ne asiat, mitä elämältä hakee, löytyvät aika läheltä. Ja jos ne puuttuu, ne voi tehdä itse, Toivonen analysoi.
Siksi Giant Robotkin syntyi. Piti tehdä tällaista musiikkia, koska kukaan muu ei sitä tekisi.
– Vaalin tiettyä autonomian ajatusta. Meidän elämä on juuri niin ankeaa, mitä me annetaan sen olla. Voidaksemme muuttaa sitä, pitää meidän tehdä se jossain saavutettavassa mittakaavassa omassa arjessamme – siinä, miten työskentelemme ja miten kohtaamme ihmisiä.
– Sä taisit juuri artikuloida sen syyn, miksi Suomi on maailman onnellisin kansa, Arttu Tolonen kuittaa ystävälleen.
– Joo, tässä se oli! Heittäkää vielä toi hallitus helvettiin, niin sitten voidaan jatkaa keskustelua, Toivonen vastaa nauraen.
Teksti: Mikael Mattila
Haastattelu on julkaistu Soundissa 7/24.