Eletään loppuvuotta 2008. Helsingin jäähallin uumenet hohkaavat suuren urheilujuhlan tuntua, vaikka HIFK ei tänä iltana toimikaan Nordenskiöldinkadun torpan isäntänä. Nyt uutena kukkona tunkiolla heiluu Chicagossa vuonna 1996 perustettu moderni metalliyhtye Disturbed, joka soittaa Suomessa ensimmäistä kertaa pääesiintyjänä. Keikka on myyty totaalisen loppuun.
Kun Indestructible-maailmankiertueella oleva Disturbed astuu estradille Perfect Insanityn terävän riffin siivittämänä, Nordis suorastaan räjähtää. Kohta laulaja David Draiman avaa suunsa ensimmäisen kerran, ja sanoitukset osuvat sataprosenttisella tarkkuudella: ”Come inside and be afraid / Of this impressive mess I’ve made!”
Kun parinkymmenen biisin setti loppuu Disturbed-klassikko Down with the Sicknessiin, hymyt ovat herkässä niin lavalla kuin yleisön puolellakin. Eipä olisi voinut Disturbedin mittava Euroopan-kiertue päättyä paljon komeampien tähtien alla.
– Muistan edelleen tämän Helsingin-keikan, sillä tunnelmassa oli jotakin aivan erityistä, Draiman hehkuttaa nyt 14 vuotta myöhemmin.
Entä pystytkö palauttamaan mieleen ensimmäisen esiintymisenne Suomessa? Soititte Marilyn Mansonin avausbändinä vuonna 2001.
– Odotahan… En pysty. Siitä on näköjään jo liian kauan, laulaja naurahtaa.
– Kun näistä asioista puhutaan, haluan painottaa sitä, että Suomi on meille eräs Euroopan rakkaimmista paikoista. Ja jos luulet, että sanon jokaiselle toimittajalle samat sanat, olet väärässä.
Raskaita sävyjä
Napataanpa sitten kiinni tästä hetkestä. Vuosi 2022 nimittäin päättyy Disturbed-fanien osalta loistavissa tunnelmissa, sillä yhtye on juuri julkaissut kahdeksannen studioalbuminsa. Jos bändiltä kysytään, Divisive nostaa aivan erityisen hymyn vanhan liiton diggareiden kasvoille.
– Aloitimme uuden levyn valmistelemisen syksyllä 2021. Kun ryhdyin miettimään Danin (Donegan, kitaristi) kanssa albumin päälinjoja, punaisen langan pää löytyi hyvin nopeasti, aloittaa Draiman.
– Päätimme palata yhtyeen alkuaikojen raskaiden sävyjen äärelle. Ehdimme vuosien mittaan lipua varsin kauaksi esimerkiksi The Sicknessin (2000) ja Ten Thousand Fistsin (2005) tunnelmista, mutta Divisive korjaa kurssia kohti vanhoja aikoja.
– Työskentelimme tällä kerralla tuottaja Drew Fulkin (Bullet For My Valentine, A Day To Remember) kanssa, ja tämä valinta osui napakymppiin. Drew osoittautui mahtavaksi tyypiksi ja idearikkaaksi yhteistyökumppaniksi, ja hänen panoksensa levyn suhteen on todella iso. Lopputulos soundaa voimakkaalta ja terävältä.
Dan Donegan mainitsi eräässä tuoreessa haastattelussa, että ”Davidin eläimellinen puoli on vahvasti esillä uudella levyllä”. Oletko samaa mieltä?
– Eläimellinen puoli? Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta, hymähtää Draiman.
– Uskoakseni Dan tarkoittaa sitä, että tulkitsen varsin rankalla tatsilla kautta koko levyn. Mukana on pari rauhallisempaa biisiä, mutta käytän niissäkin raspiääntä. Puhdasta hempeilyä ei albumilla juurikaan kuulla, sillä se ei tuntunut oikealta ratkaisulta tällä kerralla.
Eräs Disturbedin tavaramerkeistä on toki edelleen tallella: kappaleiden omaperäiset rytmitykset ovat taas kerran hyvin tunnistettavia.
– Näissä asioissa mennään tietenkin paljolti basisti John Moyerin ja rumpali Mike Wengrenin tontille, mutta se ei silti ole koko totuus. John ja Mike ovat loistavia muusikoita, enkä halua ottaa heiltä piiruakaan pois, mutta monilta jää huomaamatta se, että myös laulu on Disturbedille tärkeä rytmillinen elementti, sanoo Draiman.
– Useimmilla rockyhtyeillä laulu tavallaan lepää biisien pohjien ja rytmien päällä, kun taas me suunnittelemme sovitukset pitkälti niin, että solistin suoritus vahvistaa ja alleviivaa instrumenttien luomaa rytmipohjaa. Down with the Sicknessin ”ooh-wah-ah-ah-ah” -juttu on tietenkin eräs osuvimmista esimerkeistä. Olen hemmetin iloinen, että musiikistamme löytyy tällainen hyvin tunnistettava piirre!
Parempi paikka
Divisive tarkoittaa esimerkiksi ”hajottavaa” ja ”erimielisyyksiä aiheuttavaa”. Kun Draimanille esittää kysymyksen levyn sanoituksiin liittyen, muusikko vakavoituu selvästi.
– Me elämme aivan hirveää aikakautta. Pandemia lukitsi ihmiset koteihinsa, ja monet alkoivat elää elämäänsä ”internetin kautta”. Tästä ei koitunut hyviä asioita, sillä esimerkiksi vihapuheen määrä on räjähtänyt käsiin, aloittaa Draiman.
– Minusta tuntuu, että kaikki taistelevat nykyään toisiaan vastaan ja asiat menevät koko ajan huonompaan suuntaan, vaikka meidän pitäisi yhdessä tuumin tehdä maailmasta parempi paikka.
– Olen kirjoittanut urani aikana suuren määrän tekstejä, ja joskus minusta on kieltämättä tuntunut, että sanoituksiin on ollut vaikea löytää tuoreita kulmia. Jos tässä kamalassa ajanjaksossa on omalta kannaltani jotakin hyvää, niin sitten se, että inspiraation lähteitä ei ole tarvinnut etsiä. Esimerkiksi uuden levyn kappale Bad Man on tehty Venäjän hyökkäyssodan alkamisen jälkeen, eikä minun varmaankaan tarvitse avata tekstiä tämän enempää?
Miten koet muuttuneesi tekstittäjänä vuosien mittaan?
– Toivon mukaan olen tullut paremmaksi ihan yleisellä tasolla. Ymmärrän toki, että kukin teksti on tietyn ajan kuva, mutta kyllähän esimerkiksi The Sicknessin kappale Conflict on jälkikäteen katsottuna hyvin nolo esitys. Kuinka monesti syljen sanan ”enemy” sen aikana? No, aivan liian monesti!
Palataan Divisiven äärelle. Sieltä löytyy Don’t Tell Me, ja tässä erikoisbiisissä vierailee Heart-yhtyeen Ann Wilson.
– Tähän liittyy aika hieno tarina. Erään kerran kävi nimittäin niin, että päädyin keskustelemaan Bruce Dickinsonin kanssa internetissä, ja tarinointi kääntyi parhaisiin naispuolisiin rocklaulajiin. Mainitsin tietenkin Annin, sillä hän on yksi kovimpia – ellei se kaikista kovin. Ann sattui huomaamaan jutustelumme, ja aloitimme sen jälkeen yhteydenpidon. Kun sitten valmistelimme Divisiveä, tajusin jossakin vaiheessa, että Don’t Tell Me voisi nousta aivan uudelle tasolle duettona… Onneksi Ann piti biisistä, ja hän sitten lähtikin innolla mukaan.
Teksti: Timo Isoaho
Lue koko haastattelu Soundista 11/22.
