Seuraavana vuonna tapahtui toinen käänteentekevä asia.
– Notoddenin iso blues-festivaali sai alkunsa 1988. Seuraavana kesänä tapahtuman yhteydessä järjestettiin nuorille suunnattu musiikkileiri. Tapasin siellä Samothin (Tomas Haugen), ja tämän kohtaamisen merkitystä ei voi tietenkään korostaa liikaa. Olemme soittaneet yhdessä niistä ajoista asti.
– Parin kymmenen kilometrin päässä asunut Samoth oli minua vuoden vanhempi, ja hän soitti jo heviä joidenkin kavereidensa kanssa. Koska rotsissani oli Iron Maidenin kangasmerkki, hän tuli tietenkin juttelemaan. Ei mennyt kauankaan, kun minusta tuli Tomasin yhtyeen toinen kitaristi. Olin muita kokemattomampi, ja aloin treenata todella kovalla intensiteetillä pysyäkseni muiden tahdissa.
Sinulla ja Samothilla oli lyhyen ajan sisällä monia bändiviritelmiä.
– Se oli tosiaan aikamoista poukkoilua. Conspiracy-yhtyeestä tuli ensin Xerasia. Sitten nimeksi vaihtui Embryonic, ja nauhoitimme The Land Of The Lost Souls -demon. Olin tuolloin 14-vuotias, ja olin ensimmäistä kertaa oikeassa studiossa. Myös Embryonic sai väistyä, ja meistä tuli Thou Shalt Suffer. Julkaisimme Open The Mysteries Of Your Creation -vinyylisinglen 1991, ja se tuntui huikealta saavutukselta.
– Sitten kävi niin, että tutustuin koulukaverini Håvard Ellefsenin kautta mielenkiintoiseen musiikkiin: Bathoryyn, Hellhammeriin ja Celtic Frostiin. Näiden yhtyeiden primitiivinen ilmaisu viehätti kovasti, ja perustimme Thou Shalt Sufferin rinnalle Emperorin. Myös Håvard liittyi mukaan, ja hän alkoi käyttää nimeä Mortiis. Erityisesti Celtic Frost oli kova sana: otimme nimen heidän Dethroned Emperor -biisistä, ja laulaja-kitaristi Tom Warriorin ”nahkaa ja niittejä” -ulkoasu taas innoitti meidän… imagoa.
Black metal vei nopeasti mennessään.
– Yhtäkkiä musiikki oli enemmän kuin vain musiikkia. Paljon enemmän. Black metal ja kaikki siihen liittyvä oli myyttistä, mystistä, salaperäistä ja kapinallista. Siinä kävi niin, että me aloimme Emperorin myötä elää ja hengittää tätä uutta musiikkityyliä, ja black metal alkoi ohjata lähes koko olemassaoloa.
Kertoisitko hieman tarkemmin?
– Niin, millaisia päivämme olivat? Ensin treenasimme, ja kun soitto sitten taukosi, menimme Samothin luokse. Siellä aloimme kuunnella jotakin mahtavaa metallilevyä mustien kynttilöiden valossa. Jouduimme tilaamaan kynttilät USA:sta, sillä norjalaisten kynttilöiden mustan kuoren alla oli valkoista steariinia. Sellainen ei tietenkään käynyt päinsä.
– Kun ilta vaihtui yöksi, lähdimme usein metsään kasvot maalattuina, soihtuja kantaen. Joskus mukana oli joku halpa kamera, ja nappasimme rakeisia ja tärähtäneitä valokuvia. Se oli ainakin meidän tapauksessa täysi vahinko, että tällaisista lofi-kuvista tuli black metalin standardi. Jos meillä olisi ollut nykyisen kaltaisia mobiililaitteita – ammattilaiskameroista puhumattakaan – niin kuvista olisi tullut aivan liian hyviä ja niiden tunnelma olisi ollut ihan erilainen.
– Mobiililaitteisiin liittyen: onneksi 90-luvun alkupuolella ei ollut internetiä ja sosiaalista mediaa. Meillä oli varsin radikaaleja mielipiteitä, ja sanomista olisi todellakin tullut. No, tuli sitä toki muutenkin.
Kun 90-luku vähän eteni, norjalainen black metal alkoi nousta etusivun jutuksi.
– Ymmärsin toki ne epäuskon, inhon ja katkeruuden tuntemukset mustiin pukeutuneita tyyppejä kohtaan, kun sauvakirkot alkoivat palaa. Minäkin sain oman osani ”jos poltat meidän kirkon, minä tapan sinut” -kommenteista. Olivathan ne toisinaan aikamoisia tilanteita, kun aikuiset miehet tulivat uhkailemaan heiveröisiä teinipoikia.
– Minua pidettiin jonkinlaisena pahuuden ruumiillistumana, vaikka en ikinä osallistunut mihinkään laittomuuksiin. Pahin rikokseni oli, että rakastin äärimmäistä musiikkia ja sen tekemistä. Koko homma sai lopulta aivan naurettavia piirteitä. Muistan esimerkiksi sen, että monet vanhemmat alkoivat pitää tarkasti huolta siitä, ettei heidän jälkikasvunsa ole missään tekemisissä minun kanssani. Kaikista hämmentävintä oli kuitenkin se, että eräs sukulaiseni sai potkut peräti kahdesta duunipaikasta 90-luvun alkupuolella, kun sukulaisuussuhteemme selvisi työnantajalle.
Nykyään tilanne on varsin erilainen, sillä esimerkiksi Mayhemin, Darkthronen ja Immortalin levyjä pidetään melkein kansallisaarteina. Samaan joukkoon toki lukeutuu myös Emperorin debyytti In The Nightside Eclipse, joka juhlii kolmekymppisiä alkuvuodesta 2024. Vaikka monet metalliklassikot ovatkin syntyneet nuorien tekijöiden käsissä, tuntuu silti hämmentävältä, että olit In The Nightside Eclipsen sävellysvaiheessa 16–17-vuotias.
– Eikös se mene niin, että kun aloittaa varhain, niin sitä ehtii moneen mukaan… Kuten kerroin, aloin tehdä ensimmäisiä biisejä hyvin nuorena, ja täysi-ikäisyyden kynnyksellä osasin jo kaikenlaista. Totta kai me olimme todella nuoria In The Nightside Eclipsen aikoihin, mutta emme me juuri ajatelleet asiaa. Tuntui täysin luonnolliselta tehdä ensimmäistä pitkäsoittoa vaikka olimme melkein lapsia.
In The Nightside Eclipse ja sen seuraaja Anthems To The Welkin At Dusk (1997) ovat monille Emperorin pesunkestävimmät klassikot.
– Ymmärrän toki Nightsiden vetovoiman. Levy ilmestyi norjalaisen black metalin kultakaudella, ja se toi pelikentälle uudenlaisia sinfonisia kaikuja – monen mielestä ensimmäistä kertaa. Meidän näkökulmastamme Nightside tuntui kuitenkin vähän hajanaiselta, sillä se oli eräänlainen kokoelma varhaisaikojen biisejä. Anthems taas sävellettiin alusta loppuun kokonaisuus mielessä pitäen, ja sen vuoksi pidän albumista edelleen hyvin paljon.
Emperorin lento katkesi ensimmäisen kerran vuonna 2001. Tuolloin ilmestyi toistaiseksi viimeinen studiolevy Prometheus: The Discipline Of Fire & Demise.
– Kun puhutaan bändien lopettamisesta, ”musiikilliset erimielisyydet” on usein kiertoilmaisu jollekin ikävämmälle, mutta Emperorin kohdalla kysymys oli nimenomaan musasta. Progressiivinen Prometheus oli käytännössä minun sooloteos, sillä sävelsin levyn kaikki biisit omin päin. Samaan aikaan Samoth ja Emperorin rumpali Trym (Kai Mosaker) kasasivat death metal -yhtye Zyklonin World Ov Worms -debyyttiä. Oli siis aivan selvää, että musiikilliset polkumme olivat menossa eri suuntiin, ja päätimme yhteistuumin lopettaa Emperor-aktiviteetit.
Et jäänyt tyhjän päälle, sillä sinun ja vaimosi yhtye Peccatum (1998–2006) oli jo julkaissut vuosituhannen taitteessa pari levyä (Strangling From Within ja Amor Fati).
– Peccatum sai alkunsa monestakin syystä. Yksi niistä oli se, että olin lopen kyllästynyt siihen, että ihmiset tulivat paasaamaan minulle, mitä Emperorin laulaja-kitaristi saa tehdä ja mitä taas ei. Minulle black metal on aina tarkoittanut vapautta tehdä juttuja oman mielen mukaan, mutta monelle muulle asia tuntuu olevan suunnilleen päinvastainen. Ahdasmielisyyden määrä on välillä aivan käsittämätön. Arvostan toki musiikkini ystäviä, mutta en minä heitä ajattele sävellysvaiheessa – kun kirjoitan, haluan miellyttää vain ja ainoastaan itseäni.
– Peccatumin alkuvaiheisiin siis liittyi tarkoituksellista keskisormen haastatteluheiluttelua tiettyjen leirien suuntiin. Onnistuimme ihan hyvin, sillä bändin hyvinkin kokeellinen ja aikaansa edellä ollut musiikki tuli aikamoisena shokkina monille Emperor-diggareille. Jos muuten Peccatum ei ole tuttu, niin suosittelen kuuntelemaan viimeiseksi jääneen Lost In Reverien (2004). Levyltä löytyy paljon hyvää kamaa.
Teksti: Timo Isoaho
Lue haastattelun edellinen osa alempaa löytyvästä linkistä.
