Ihsahn (Vegard Tveitan) syntyi 10. lokakuuta 1975, ja Telemarkin kuvauksellisessa maakunnassa sijaitseva Notoddenin pikkukaupunki on ollut hänen kotinsa siitä asti. Taitaa olla hamaan loppuun asti.
Lapsuutensa ja nuoruutensa maatilalla viettäneen norjalaispojan sosiaalinen elämä ei ollut asuinpaikasta johtuen erityisen vilkasta, mutta kukapa ihmisiä olisi kaivannutkaan kun kavereina oli mahtavia eläinkunnan edustajia?
Kun tuleva artisti saavutti kymmenen ikävuoden rajapyykin ja sai ensimmäisen oman kitaran, musiikki alkoi viedä toden teolla mennessään. Elviksen jälkeen suosikeiksi nousivat Twisted Sister ja Iron Maiden, mutta pian taivaalle nousi selvästi synkempiäkin pilviä. Teini-iässä iskivät niin Bathory, Hellhammer, Celtic Frost kuin muutama muukin black metalin pioneeriryhmä, ja samalla Ihsahnin oman musiikillisen ilmaisun ydin alkoi löytyä. Seuraavaksi lausuttiin Emperorin syntysanat, eikä taakse tarvinnut enää vilkuilla.
Emperorin vaikutusvaltainen levytysura alkoi 30 vuotta sitten ja päättyi uuden vuosituhannen alkupuolella, mutta se ei tarkoittanut pysähdystä Ihsahnille. Itse asiassa päinvastoin: vuosien mittaan on tullut hyvinkin selväksi, että musiikkiin edelleen palavalla intohimolla suhtautuva artisti oli vasta pääsemässä tutkimusmatkoillaan vauhtiin.
Olet asunut Notoddenissa pian viisikymmentä vuotta. Oletko ikinä harkinnut muuttoa jonnekin muualle?
– Asiasta on puhuttu vaimoni (Heidi Tveitan) kanssa monta kertaa, mutta mitään suurempia peliliikkeitä ei ole ainakaan toistaiseksi tehty. Saattaa olla, että olen nykyään vähän liiankin mukavuudenhaluinen. Paikkakunnalla on kaikki tarvitsemani, ja Oslokin on vain sadan kilometrin päässä. Notodden ei kaupunkina ole sinänsä kovin kummoinen, mutta ympärillä avautuva Telemarkin luonto on aivan uskomaton, ja minä satun rakastamaan samoilua metsissä ja vuonoilla. Jos minä muutan jonakin päivänä pois Notoddenista, niin ehkä sitten syvemmälle metsään!
Kun pandemia iski, maaseudulla elämisessä taisi olla puolensa?
– Kun keikat peruuntuivat, se oli taloudellisesti ikävä juttu, mutta mitään muuta vaikutusta koronalla ei sitten ollutkaan. Meni pitkään, että ihmiskontaktini rajoittuivat vain oman perheen jäseniin ja joihinkin paikallisiin, mutta en silti osannut kaivata ketään. Silloin tajusin entistäkin vahvemmin sen, että Notoddenissa on kaikki tarvitsemani.
Mennään takavuosiin. Millainen oli lapsuutesi?
– Se oli varsin rauhallista ja tyyntä aikaa. Kun olin ihan pieni, perheemme asui kerrostalossa, mutta sitten muutimme maalle Notoddenin laitamille. Myös isovanhempani asuivat siellä, ja he osallistuivat kasvattamiseeni aika paljonkin.
– Maalla oli tilaa temmeltää, mutta leikkikavereista oli vähän pulaa, sillä lähistöllä ei juuri asunut ikätovereita. Onneksi meillä oli eläimiä: koiria, kissoja, kanoja, lehmiä ja niin edelleen. Kun jaksoi käyttää vähän mielikuvitusta, eläimet olivat loistavaa seuraa: otin esimerkiksi koiria työntökärryn kyytiin ja toimin heidän autonkuljettajanaan.
– Meillä on nykyäänkin monta koiraa, ja ne ovat mahtavia tyyppejä. Ihmiset ovat aina kamalan huolissaan kaikesta, emmekä me näytä osaavan nauttia nykyhetkestä. Pitäisi ottaa enemmän mallia koirilta: heille jokainen päivä – no, jokainen hetki – tuntuu olevan silkkaa parhautta.
Kerroit viime keväänä Instagramissa yhden lemmikkinne poismenosta. Se oli selvästi kova paikka.
– Todella kova. Minun on edelleen vaikea puhua koko asiasta. Mutta se on se hinta… Jos hankit lemmikin, saatat joutua myös hautaamaan sen.
Vaihdetaanpa hieman aihetta. Miten musiikki alkoi ujuttautua elämääsi?
– Äitini kuunteli ahkerasti Elvistä, ja altistuin siis itsekin kuninkaalle. Isälläni oli akustinen kitara, ja hän osasi tapailla jotain yksinkertaisia blues-skaaloja. Isoäidilläni taas oli piano, ja soittelin sillä jo pikkupoikana. Ympäristö oli siis varsin inspiroiva, mutta en voi silti väittää, että perheemme olisi ollut mitenkään erityisen musikaalinen.
– Vanhempani huomasivat kiinnostukseni musiikkia ja soittamista kohtaan, ja sain ensimmäisen kitarani 10-vuotiaana. Se oli menoa: kun koulukaverini lähtivät vaikka jalkapallotreeneihin, minä lähdin soittamaan. Vähän myöhemmin sain myös syntetisaattorin rumpukomppeineen ja Fostexin neliraiturin. Ne mahdollistivat sen, että pystyin tekemään omia biisejä ja raakoja demonauhoituksia. On muuten mielenkiintoista ajatella, että teen tänäkin päivänä kotistudiossa ihan samoja hommia, mutta laitteet ovat toki hieman kehittyneet.
Eivätkä ne omenatkaan tunnu pudonneen kovin kauaksi puusta.
– Vanhempi poikani aloitti rumpujen soittamisen ollessaan viiden vanha. Nykyään hän on hyvin kiinnostunut studiotyöskentelystä. Ei tästä ole kauankaan, kun hän sanoi minulle: ”Isä, kun olin pieni, ihmettelin välillä sitä, kun uppouduit studion uumeniin tuntikausiksi… No, en ihmettele enää!”
Miten innostuit aikoinaan raskaasta musiikista?
– Olin yhdeksän tai kymmenen, kun löysin Twisted Sisterin. Tai no, löysin ja löysin… Eräs koulukaverini hoilasi We’re Not Gonna Take It -kappaletta, ja ihastuin siihen melodiaan saman tien. Vähän myöhemmin kuulin biisin Twisted Sisterin soittamana, ja tajuntani suorastaan räjähti. Kohta halusin huoneeseeni verhot, joissa oli Dee Sniderin värit: mustaa ja vaaleanpunaista.
Kun olit 13-vuotias, tapahtui varsin merkittäviä asioita.
– Pääsin Iron Maidenin Drammenin-keikalle syksyllä 1988. Bändi oli vähän aiemmin julkaissut Seventh Son Of A Seventh Son -albumin, ja minä rakastin sitä. Muistan elävästi, miten käsittämättömältä tuntui keikan lähestyessä ajatella esimerkiksi sitä, että olen kohta samassa rakennuksessa Iron Maidenin muusikoiden kanssa.
– Konsertti oli aivan uskomaton. Se alkoi eeppisellä Moonchild-biisillä, ja kun pyrojen keskeltä lavalle rynnännyt Bruce Dickinson kiekaisi ensimmäisen ”I am he, the bornless one” -rivin, olin jo täydellisen lumoutunut. Se oli ehdottomasti se hetki, jolloin tajusin, mitä haluan tehdä elämälläni. Jos mitään B-suunnitelmia oli, ne lensivät roskakoriin Iron Maidenin tahdissa.
– Konsertin jälkeen minulla oli vain yksi asia mielessäni: halusin opetella soittamaan kaikki Seventh Son Of A Seventh Sonin biisit – pienimpiä nyansseja ja yksityiskohtia myöten. Minulla ei tietenkään ollut tabulatuureja tai opetusvideoita, joten treenasin biisejä korvakuulolta. Kuuntelin kappaleita satoja kertoja yrittäessäni ymmärtää, mitä Dave Murray ja Adrian Smith tekevät.
Teksti: Timo Isoaho
Lue koko haastattelu Soundista 11/23.