Rohkeus, omaehtoisuus ja artistinen vapaus ovat vaikeasti määriteltäviä hyveitä. Mutta kun ne tulevat vastaan, ne kyllä tunnistaa. Kun huomaa laulajan tarkoittavan kaiken juuri niin kuin hän asiansa esittää, sen pitäisi tuntua sydänalassa.
Kun sain käsiini Saara Suvannon Kaunotar ja kulkuri -albumin, muistin artistin nimen ja rouhean laulutavan 1980-luvun lopusta. Suvannon nimeä kantavalta debyyttialbumilta muistui mieleen täysillä revitellyt Ruman rajun Raija rouvan rokki.
Kolmoslevyn kuuntelun aloitettuani en edes malttanut seurata avausraita Nahariyyan Liljan tarinaa, kun kaiken huomion vei laulajan tunteikas tulkinta ja akustisesta sovituksesta huolimatta täynnä elämää oleva äänikuva.
Saara Suvannon uraa varjosti paitsi hänen anteeksipyytelemätön asenteensa ja laulutapansa, myös se, kuinka hankala hänen musiikkiaan oli 1980- ja 1990-lukujen Suomessa määritellä. Kappaleet pohjautuivat monesti yksinkertaisiin biisirakenteisiin ja pohjasovitukset olivat usein akustisia, mutta folkia tai iskelmää musiikki ei suoranaisesti ollut. Eikä edes kantria, jonka kuvastosta Saara ammensi lauluihinsa maisemia ja henkilöhahmoja. Rockiksikaan musiikki ei taipunut, ja popiksi käsitettiin tuolloin jo aivan toisenlainen soundi.
Suvannon lauluja voisi kutsua laulelmiksi, ellei termillä olisi niin pliisu kaiku. Sillä pliisua ei Suvannon musiikki ollut.
Kaunotar ja kulkuri osoittautui järisyttäväksi kokemukseksi. Miten vähällä artisti saikaan vangituksi huomion esimerkiksi kappaleillaan Kiitos rakkaudestasi, Et syntynyt pojakseni, Nuo tummat pilvet tai vankilakundin tuntoja tilittävä Enkeli. Läsnäolo oli vavahduttava.
Varsinainen sielun ravisteleminen oli kuitenkin vasta edessä, kun tästä innostuneena ryhdyin penkomaan laulajattaren muuta tuotantoa. Pian vastaan tullut ensilevyn helmi Kissat ja koirat ja linnutkin on vahvimpia kokemuksia, mitä musiikkia kuuntelemalla olen kokenut vuosikymmeniin. Ensikuuntelusta alkaen en ole pyörittänyt kappaletta kertaakaan ilman, että se olisi aiheuttanut fyysisiä väristyksiä. Nykyään samaan vaikutukseen riittää jo pelkkä kappaleen ajatteleminen.
Laulun sodanvastainen sanoma on esitetty kouriintuntuvan konkreettisella tasolla. Naiivilla kyllä, mutta juuri sillä tavalla kuin rauhan tarpeesta pitääkin. Vuonna 1987 julkaistu laulu on ajankohtaisempi kuin ehkä kertaakaan sen ilmestymisen jälkeen. Sen brutaali lähestymistapa sotaan on tässä ajassa huomattava. Niin paljon kuin lähialueillamme käytävä sota onkin tiedotusvälineissä, se saavutti pian alkamisensa jälkeen tason, jossa sota koetaan strategisten taktiikoiden näyttämönä. Huomion ovat vieneet aseet, ei inhimillinen hätä.
Kappaleen anatomiaa on purettu ansiokkaasti verkkomedia Nuorgamin artikkelisarjassa Suomipopin valkeat helmet. Laulua ovat keikoillaan esittäneet ainakin Pave Maijanen, Janne Westerlund, Ellips ja Amuri.
Kissat ja koirat ja linnutkin on Saara Suvannon tuotannon säihkyvin timantti, mutta kolmen albumin mittainen ura antoi paljon muutakin.
Saara Heikkilä (Suvanto vakiintui sukunimeksi toisen avioliiton myötä) syntyi nykyisin Sastamalaan kuuluvassa Kiikassa toukokuussa 1959. Elämä lapsena noudatteli tuon ajan maaseudun arkea. Vapauden ohella leikkejä rikastutti mielikuvitus.
Vaikka Heikkilän perheen isä oli maallikkosaarnaaja, lasten elämää ei rajoitettu. Pikemminkin päinvastoin, isä toimi myös evankeliumiyhdistyksen nuorisosihteerinä eli oli perillä myös nuoremman sukupolven tekemisistä. Perheeseen hankittiin levysoitin jo varhain eikä popmusiikkia karsastettu.
Kotona laulettiin paljon, ja musiikki nousi myöhemmin tärkeään rooliin niin isoveli Martilla kuin pikkusisko Hanna Ekolalla, joka 90-luvun alkumetreillä kohosi suureen suosioon Martin säveltämällä Villihevosia-kappaleella.
Saaran tuotanto oli rosoisempaa ja villimpää. Vuoroin pinnan alla kupliva ja toisinaan piinaavan avoin herkkyys oli kuitenkin se laulujen kantava voima.
Lauluja Saara ideoi jo lapsesta lähtien.
Saara itse ei kuitenkaan ollut laulujensa painavista aiheista huolimatta sisäänpäinkääntynyt, vaan räiskyvä ja omanarvontuntoinen luonne. Eritoten oman musiikkinsa kanssa hän piti päänsä.
Hänen musiikissaan kuuluu toisaalta elämänilo, toisaalta murheet kaikessa kurjuudessaan. Ennen kaikkea rehvakkaassa laulutulkinnassa on jotain vaikeasti määriteltävää tasapainoa, eräänlainen rauhan tunne. Hän todellakin uskoi siihen, mitä lauloi.
Niin, se ääni. Ei ole moite sanoa, ettei Saaran ääni ollut varsinaisesti kaunis. Se ja hänen mitään pelkäämätön fraseerauksensa oli se, mihin hänessä ihastuttiin ja mitä varsin avoimesti inhottiin. Hänen ylärekisteriin yllättävissäkin paikoissa kipuava tulkinta sai aikaan loppumattomia ”Suomen Janis Joplin” -vertauksia. Samoin hurmaavat ou jee- ja jee jee -tyyppiset säkeistöjen täydennykset. Rääkymistä ja pelleilyä varmasti tuon ajan suomirockin jätkämäisen lakonista tulkintaa odottaville.
Itse suorastaan rakastan näitä odottamattomia käänteitä.
Olen myös samaistunut Saaran elämänasenteeseen, jota hän painotti harvoissa haastatteluissaan. Laulujen ja ylipäätään populaarikulttuurin siloiteltu maailma on vääristänyt ihmisen odotuksia elämästä. Kaikkien tunteiden pitäisi olla valtavia elämyksiä. Elämä kun koostuu usein aika arkisista asioista, jotka kaikki pitää kyetä ottamaan kunnialla vastaan. Tällaisena elämyskulttuurin aikana sanoma tuntuu poikkeuksellisen tärkeältä. Jos ihmisten odotukset ja realiteettien taju olisi vähän paremmin paikallaan, ehkä olisimme hieman onnellisempia?
Saaran levytysura käynnistyi vuonna 1985 omakustannesinglellä Säveleni teille soikoon, josta sen nimistä kappaletta ei kuitenkaan löydy. Julkaisu oli tähdätty Syksyn säveleen, jonne sillä ei kuitenkaan päästy.
Singlen b-puolelta löytyy sisko Riitta Heikkilän tekstittämä ja Saaran säveltämä, pysäyttävän kaunis Et syntynyt pojakseni. Sen paljaaksi riisuttu kuvaus tavoittaa jotain olennaista nuoren ihmisen toiveista matkalla kohti aikuisuutta. Kaunotar ja kulkuri -levyn versio biisistä on valitettavasti vuorattu tarpeettomalla tingeltangelilla, joka peittää sävellyksen kauneimman lumon.
Single jäi harvojen löytämäksi kuriositeetiksi, mutta Saaran omaa nimeä kantanut debyyttialbumi sen sijaan huomattiin. Jälkikäteen ajatellen kuulostaa uskomattomalta, että siltä lohkotuista singleistä Kissat ja koirat ja linnutkin jäi vähemmälle huomiolle, vaikka tulikin noteeratuksi positiivisesti esimerkiksi Levyraadissa.
Kaiken huomion varasti Ruman rajun Raija rouvan rokki. Se on räiskyvä ja rajat rikkova rokkipolkaisu, joka määritti Saaran koko uraa. Dramaattisesti ilmaistuna se tavallaan myös pilasi sen. Lehtijuttuja alkoi määrittää ”rääkyminen” ja ”laulutaidottomuus”, kun loppulevy oli täynnä kuitenkin herkkiä, teräviä ja suoraan sydämeen meneviä kappaleita.
Toisaalta se oli hyvä pelinavaus, eikä biisin äärimmilleen viety rock-leikittely ollut artistille itselleen mitenkään epäluonteenomaista. On todennäköistä, että juuri tuon kappaleen ansiosta levy myi varsin hyvin. On arvioitu, että albumi myi lähes 20 000 kappaletta. Se oli omat kappaleensa kirjoittavalle suomalaiselle naisartistille yksi kovimmista albumimyynneistä siihen mennessä.
Kriitikoiden vastaanotto oli penseä. Kritiikin sävy oli usein avoimen alentava. Laulutyyliä pidettiin kamalana, eikä analyyseissä yleensä sen pidemmälle päästykään.
Mutta ihailijoitakin kertyi. Pave Maijasen lisäksi Saaran tyyliin ihastui esimerkiksi Boycott-yhtye, joka pestasi Saaran laulamaan taustoja hittisinglelleen Gotta Rock.
Debyytille saatiin seuraaja vuonna 1989, kun kakkoslevy Intiaaninainen julkaistiin. Se on jäänyt historiankirjoituksessa ensialbumin varjoon, mutta nopea valmistuminen viittaa siihen, että itseluottamusta riitti jatkaa samalla linjalla.
Jukka Alihanka oli tippunut debyytin tekijätiimistä, josta kuitenkin uskollinen aisapari Ilpo Murtojärvi vielä jatkoi. Levyn tuotanto on suurempi, 80-lukumaisempi. Suunta on ymmärrettävä eikä se millään muotoa levyä pilaa, vaikka vähän totuttelua vaatiikin. Esimerkiksi vankilakuvaus Murtuu malja on kuorrutettu Euroviisu-henkisellä puhallinsovituksella.
Jos musabisnesjargonia haluaa käyttää, olisi viimeistään nyt ollut Saaran momentum. Pohjatyö oli tehty, nimi tunnettu, motivaatio korkealla. Mutta tähtiin oli kirjoitettu, että tämän korkeammalle ei olisi asiaa. Se iso hittibiisi puuttui. Levykokonaisuus on kyllä vahva.
Oma osansa oli myös Saaralla itsellään. Hän teki keikkoja koko uransa aikana arviolta vain parikymmentä. Enemmänkin olisi ollut tarjolla, mutta hän itse peruutti viime tingassa kahdenkin eri vuoden Provinssirock-esiintymiset. Luotettavuus kärsi.
Keikat olivat Saaralle vaikeita. Näkövammaisena jo ympäristö oli riskialtis. Lisäksi hän kärsi ramppikuumeesta, mikä lienee ainakin osan keikkaperuutusten syynä. Julkisuudessa hän itse kuittasi keikkamäärien pienuuden myös sairastelulla. Diabetes ja migreeni vaikeuttivat keikka-elämää.
Vaikka itselleni Kaunotar ja kulkuri oli portti Saara Suvannon musiikkiin, se on lopulta jäänyt vähiten kuunnelluimmaksi levyksi. Vuonna 1992 ilmestynyt albumi jää vain vähän jälkeen edeltäjästään, mutta sen voi tulkita olleen astetta hankalampi Saaralle itselleen. Rivien välistä voi aistia paineiden ilmestyneen mukaan kuvaan. Omien tekstien määrä on pudonnut alle puoleen.
Musiikki ei riittänyt enää teemaksi mediassa, vaan näihin aikoihin lehtijutuissa puhuttiin enimmäkseen Saaran näkövammaisuudesta ja suursuosioon yltäneestä Hanna-siskosta.
Kaunotar ja kulkuri jäi Saaran viimeiseksi levytykseksi. Näin ei ollut tarkoitus, mutta materiaalia ei kertynyt enää samaan tahtiin.
Saara Suvannon viimeisiä vuosia leimasi enenevä sairastelu. Keikalla telottu jalka ja osteoporoosi veivät Saaran pyörätuoliin. Elämäniloa riitti kuitenkin loppuun saakka, sillä viimeiseen vuoteen mahtui elokuussa 1999 solmittu uusi avioliitto.
Tästä onnesta hän ei saanut nauttia kuin yhden syksyn. Tapaninpäivän jälkeen Saara joutui sairaalaan, jossa hänen sydämensä petti millenniumin aatonaattona.
Debyytillään Saara lauloi Illon maantiestä, joka vie ”mettäkulmilta suureen maailmaan”. Sitä pitkin hän kulki myös viimeisen matkansa Illon rukoushuoneelle oman panoksensa elämälle annettuaan.
Teksti: Antti Luukkanen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 6/23.
