Tieto Mark Laneganin kuolemasta tuo kaksijakoiset fiilikset. Ei pitäisi olla yllätys, että omaelämäkertansakin säälittävän narkkarin näkökulmasta kirjoittanut mies menehtyy ennen aikojaan. Toisaalta joka solua ihmisruumiissa puhutelleella äänellä siunattu artisti oli uransa viimeiset vuosikymmenet niin ahkera julkaisemaan musiikkia, ettei tullut mieleenkään, että tahti noin vain katkeaisi.
Kuivilla Laneganin sanotaan olleen jo kymmenisen vuotta. Viime vuonna mies sairastui koronaan, mikä sai hänet huonoon kuntoon useaksi kuukaudeksi.
Laneganin persoona ei ollut ihan pakasta vedetty. Monet ovat muistelleet miehen keikalla nähtyään, ettei hän liikkunut mikkiständiin tartuttuaan milliäkään. Mikään turhannauraja ja läpänheittäjä hän ei myöskään ollut. Queens of the Stone Agen lehdistötilaisuudessa Provinssirockissa vuonna 2000 Lanegan ei montaa sanaa sanonut, jos yhtään. Haastatteluissa tyhmät kysymykset eivät vaatineet sen viisaampia vastauksia.
Mutta ei Lanegan silti mikään moukka ollut. Hänellä ei ollut vain alkeellisintakaan tarvetta tuoda itseään esille. Vain musiikilla oli merkitystä.
Mark Lanegan oli yksi sukupolvensa viimeisistä. Miehen hyvät ystävät Kurt Cobain, Layne Staley ja Chris Cornell ovat poistuneet näyttämöltä jo aikaisemmin. Koska laulaja itse puhui ongelmistaan niin rehellisesti, kuulostaa artistin elämä selviytymistarinalta. Miten ihmeessä hän on selvinnyt hengissä edes Screaming Treesin uran läpi järkeään menettämättä, kun vihasi palavasti osaa sen jäsenistä eikä tehty työ palkinnut muutenkaan? Hiljaiseksi mieheksi Laneganin kieli oli muutenkin poikkeuksellisen terävä. Tämä nimenomaan tekee omaelämäkerrasta Sing Backwards and Weep koukuttavaa luettavaa.
On ikiaikaista kohtalon ivaa, että Lanegan menehtyy nyt, kun hänet tunnettiin paremmin musiikistaan kuin elämäntavoistaan.
57-vuotiaana kuolleen Laneganin uraa jälkikäteen tarkastellessa suosittelen ottamaan lakin pois päästä. Laulajaa kritisoitiin viime vuodet liiankin kiihkeästä työtahdista, ikään kuin määrä korvaisi laadun. En ole pysynyt suinkaan perässä kaikessa, mitä mies ehti viimeisen kymmenen vuoden aikana tehdä, mutta jälkeensä Lanegan jätti käsittämättömän määrän hienoja levyjä ja kappaleita.
Niiden luetteleminen on pakostikin kursorista.
Screaming Treesin biiseistä Nearly Lost Youn ja etenkin Sworn and Brokenin kuuntelemiseen en väsy koskaan. Tiukkaa ei tee Sweet Oblivion– ja Dust-albumeihinkaan säännöllisesti palaaminen. Yli kymmenen soololevyn joukosta oma suosikkini on cover-albumi I’ll Take Care Of You, jolta oli eilen Laneganin poismenosta kuultuani pakko kuunnella Carry Home ja Shanty Man’s Life. Juuri näillä kappaleilla välittyy miksi Lanegan oli suurmies. Hänen syvässä äänessään tärkeää oli vain läsnäolo. Kun ympärillä ei ole kuin akustinen kitara, tuo läsnäolo täyttää koko tilan.
Kun nuori Josh Homme jäi Kyussin hajottua tyhjän päälle, pestasi Screaming Trees hänet kiertuekitaristiksi. Vastapalveluksen aika koetti Hommen nostettua Queens of the Stone Agen Songs for the Deafin huippumenestyksen myötä Laneganin mukaan remmiin. Hangin’ Tree saattaa olla Laneganin laulamista QOTSA-vedoista tunnetuin, mutta miehen laulua kuullaan usealla muullakin kappaleella.
The Afghan Whigs -jehu Greg Dullin kanssa perustettu The Gutter Twins ei tuottanut kuin yhden mutta sitäkin vahvemman albumin. Kaivakaapa siis esiin Saturnalia. Idle Hands -biisistä voi aloittaa. Ihan joutavia eivät ole Isobel Campbellin kanssa tehdyt kolme yhteisalbumiakaan.
Kuten sanottua, meriittien läpikäyminen menee luetteloinniksi. Bändilevyjen, soolotöiden ja yhteistyöhankkeiden lisäksi Lanegan oli ahkera vierailija tuttaviensa levyillä myös pienemmissä rooleissa.
Nyt tuo baritoni on vaiennut. Onneksi meillä muilla on vielä aikaa kuunnella mitä kaikkea Mark Lanegan sai aikaan.
