“Mulla on kyky rakastua melkein mihin ja kehen tahansa. Mä olen tosi hyvä siinä.” – Haastattelussa Vain elämää -tähti Yona

Yona oli Vain elämää -ohjelman päätähtenä viime perjantaina. Soundin toimituksessa havahduttiin huomaamaan, että Soundissa 3/21 alun perin julkaistu Yona-haastattelu on vielä siirtämättä kokonaisuudessaan verkkoon, eli täältä pesee. Toimittaja Aki Nuopponen keskusteli artistin kanssa vaikeistakin aiheista.
24.10.2022 15:17

Johanna ”Yona” Rasmus (s. 1984) ehti uransa viidentoista ensimmäisen vuoden aikana tekemään lähes kaikkea. Hän otti jo Pilvet liikkuu, minä en (2010) -debyytillään suvereenisti haltuun popin, folkin, jazzin ja iskelmän liiton. Samaan aikaan hän ja Puppa J yhdistelivät Liljan Loisto -yhtyeessä reggaeta ja kansanmusiikkia.

Yona olisi voinut asettua aloilleen jo näille uran perustuksille, mutta hän kulki vuosia tuulispäänä ilmaisutavasta toiseen, sijoittui vuoden 2013 Tangomarkkinoilla toiseksi, teki tangoalbumin ja muutamia vuosia myöhemmin myös rap-levyn. Vuosien estottomalla tekemisellä oli hintansa. 7-albumin (2018) kiertueen päätteeksi lokakuussa 2019 Korjaamolla soitettujen keikkojen jälkeen Yona katosi lavoilta, julkisuudesta ja sosiaalisesta mediasta.

Hän ei kokenut enää mitään iloa musiikista tai esiintymisestä. Hän menetti elämänhalunsa.

Yonasta ei kuultu juuri mitään, ennen kuin hän esiintyi Vain elämää -ohjelmassa Stigin rinnalla. Hieman tämän jälkeen julkistettiin uusi albumi, innon musiikin tekemiseen palauttanut Uni johon herään, jolla Yona pääsi toteuttamaan elämänsä suurimman unelman tekemällä musiikkia sinfoniaorkesterille.

Synnyit vuonna 1984 helluntailaisperheeseen ja kasvoit varhaisimman nuoruutesi 80- ja 90-luvuilla eri puolilla Suomea. Millainen kasvuympäristö tämä oli nuorelle, luovalle ihmiselle?

– Mä käytännöissä kasvoin helluntaiseurakunnassa, koska mun isä oli tunnettu pastori ja meidän koti oli pappila, joten mä olin koko lapsuuteni ajan ennen kaikkea pastorin tytär.

– Isäni työn ja äitini sairaanhoitajan työn myötä lama ei vaikuttanut meidän perheeseen hirveästi, koska töitä riitti koko ajan, mutta sodan jäljet heijastuivat paljon heidänkin sukupolveen. Elin siis vanhan ja uuden ajan välimaastossa, jossa sodan haavat vielä tunnistettiin, mutta muisto alkoi jo hälvetä.

– Helluntailaisuuden suhteen elin sukupolvessa, jossa ei ollut enää syntiä ottaa korviksia tai permistä tai meikata, eli siinä mielessä meidän ääriuskovainen perhe oli avarakatseinen, mutta seksuaalisuus ja seurustelu olivat ihan eri juttu.

Musiikki on usein paljon läsnä myös seurakunnissa, joten oliko se iso osa elämääsi jo lapsuudessa?

– Ei mulla oikeastaan ollut mitään muita harrastuksia kuin musiikki. Seurakunnassa oli oma kuoro ja musiikkikoulu, ja oli siellä jotain jeesussählyä kanssa, mutta musa oli aina se mun elämäni keskiö.

– Jenkeissä, missä helluntailaisia on tosi paljon, oli jo tuolloin vaikka mitä gospelpunkia ja muuta, joten meilläkin sai ilmaista itseään monella tavalla, mutta kaikki oli naamioitu siihen helluntailaisuuden verhoon.

– Mun perhehän oli tosi musikaalinen, mutta he eivät harrastaneet sitä. Isälläni on tosi upea baritoniääni, mutta se ei harjaantunut laulamisessa. Mun äidillä taas oli kaunis, enkelimäinen ääni, jota se ei oikein käyttänyt, koska joku oli hänelle kansakoulussa sanonut, ettei se osaa laulaa. Sellainen dumaaminen on aina vihastuttanut mua.

– Olin meidän perheen iltatähti, sain siksi paljon huomiota ja tykkäsin esiintyä. Meillä oli piano, aloin vain soittaa sitä ja muusikoksi tuleminen tapahtui tosi luonnollisesti. Aina kun oli juhlat, mun haluttiin laulavan, ja minähän lauloin!

Sukupolvesi ei enää välttämättä seurannut vanhojen aikojen tapaan ammatissaan vanhempien jalanjäljissä, joten kuljitko tietoisesti eri suuntaan kirkollisesta perheestä, kun kasvoit täysi-ikäiseksi?

– Kyllä mä aika lujaa lähdin etsimään omaa suuntaani elämässä! Vaskivuoren musiikkilukion kautta.

– Se paikka oli mulle jotain ihan uutta. Sellainen paheellinen rock ’n roll -koulu! Meidän vuosikurssilla oli PMMP:n pojat, Axl Smith, Antti Koivula, Kalevauvan tyypit ja vaikka ketä. Siinä kaveriporukassa seurakuntakuviot unohtuivat aika nopeasti, ja mulle tuli nopeasti selväksi, ettei mulla ole muunlaista suunnitelmaa elämälleni kuin musa.

– Vielä aiemmin saatoin kelailla, että tuleeko musta helluntailainen ylistyksen johtaja tai nuorisopastori, mutta sitten musiikki vei mennessään. Tavallaanhan mä kuljin silti isäni jalanjäljissä, koska eräänlaista saarnaamista se räppääminenkin myöhemmin oli. Sitä paitsi olen aina rakastunut räppäreihin, jotka on ihan kuin saarnaajia.

Oliko elämässäsi jokin tietty ratkaiseva hetki, joka valoi varmuutta siihen, että musiikki on oma juttusi?

– Ehkä se kun tulin valituksi Vaskivuoren lukiossa big bandin solistiksi Antti Koivulan kanssa.

– Musta tuntui että se vahvisti sitä tunnetta, että mähän olen aika hyvä laulamisessa. Mulle ei ollut aiemmin tapahtunut sellaista heräämistä, vaikka vanhemmat aina kannustivatkin. Se oli ennemmin sellaista, että Jumala on antanut mulle lahjaksi tämän äänen, ja siitä on oltava kiitollinen. Sitä ei itse ymmärtänyt aina sillä tavalla.

Musiikkilukion jälkeen opit lisää musiikin teoriaa Helsingin Pop & Jazz Konservatoriossa. Ammattimuusikon paperit ja ymmärrys teoriasta voivat olla valtavan hyödyllinen asia taiteilijan elämässä, mutta toisinaan ehkäpä myös taakka?

– Parasta mitä olen koulutuksesta saanut on se, että mä pystyn liidaamaan bändiä. Se ei tullut multa luonnostaan. Se on opittu asia. Se, että osaan kertoa miten homma tehdään, ja osaan myös tunnistaa sen hetken, kun se liidi on luovutettava jollekin toiselle, jos ei ihan täysin hallitse sitä hommaa.

– Teoria auttaa myös siinä, että on yhteinen kieli muiden ammattimuusikoiden kanssa. Sen avulla osaa sanoa, mitä musiikilta haluaa. Vielä ensimmäisellä levylläni tein biisejä, joissa tahtilaji saattoi vaihtua yhtäkkiä ihan vain parin tahdin ajaksi, enkä tajunnut itsekään, mikä kappaleissa oikein häiritsi.

– Kaikki tämä voi kääntyä myös itseään vastaan, ja sen takia mä en halua treenauttaa mun bändiä liikaa. Mä haluan säilyttää sitä tiettyä vaaran tuntua tekemisessä. Soitan tosi lahjakkaiden ammattilaisten kanssa, mutta haluan että ne kaikki tuo persoonaansa musiikkiin. Siksi mun bändissä kaikki saavat soittaa biisin siten, kuten he itse sen soittaisivat.

– Totta kai kuulijana ärsyttää se, ettei teorian ymmärrystä voi sulkea pois päältä. Kun menen keikalle, olen välillä vähän väkisinkin se jazzpoliisi siellä miksauspöydän edessä.

– Ajattelin pitkään kaiken alitajuisesti teorian kulmasta. Vasta nyt pitkän musatauon aikana päästin siitä irti ja aloin ymmärtää sellaistakin musaa, jota en aiemmin pitänyt niin arvossa. Esimerkiksi Antti Tuiskua. Nyt mä rakastan Anttia!

Sinulla oli alusta alkaen avaimet tehdä musiikkia monella eri tavalla: itsenäisesti soolona, bändikokoonpanolla tai vaikka isommassa orkesterissa. Olet aina tehnyt musiikkia tiiviissä yhteistyössä erilaisten ihmisten kanssa. Millaista vuorovaikutusta kaipasit rinnallesi, kun aloit tehdä omaa musiikkia?

– Mulla on epävakaa persoonallisuushäiriö ja se saattaa olla joskus tosi raskasta sekä mulle että kaikille muillekin, jos en osaa ilmaista itseäni haluamallani tavalla tai jos mut ymmärretään väärin.

– Sen takia mulle on tosi tärkeää, että mulla on just ne tietyt soittajat mukana tekemässä tätä juttua mun kanssa. Teen aina yhteistyötä sellaisten ihmisten kanssa, joiden tyylistä tykkään, ja jotka on myös kivoja ihmisinä.

– Mun tekemät biisit on mun biisejä, mun elämäni päiväkirjan sivuja, mutta koen silti olevani bändimuija, enkä mä tulisi toimeen yksin. En edes halua. Se vaihtoehto ei kiinnosta mua yhtään, että olisin jonkinlainen itsenäinen artisti, joka tekee kaiken itse. Mua kiinnostaa se, miten muut tulkitsevat mun musaa, ja miten he voivat tuoda siihen itseään.

– Haluan että se vuorovaikutus kuuluu ihan kaikessa. Sen takia jätän biiseihini paljon tilaa muille muusikoille. Sen takia en ole kiinnostunut tekemään liian tuotettua musaa. Sen takia mun levyt ovat enemmän ja vähemmän liveä.

Levyilläsi on kuultu sulassa sovussa musiikkia klasarista jazziin, reggaesta hiphopiin, folkista countryyn ja iskelmästä poppiin. Vaikuttaa aina siltä, että kun innostut jostain tyylistä, haluat mennä täysillä sen ilmaisutavan ytimeen ja ymmärtää täysin, mistä siinä musiikissa ja sitä tekevissä ihmisissä on kyse?

– Kaikki tämä kulkee tosi vahvasti käsi kädessä mun persoonallisuuden kanssa.

– Mä koen kaiken tosi vahvasti. Joskus liiankin. Kun mä rakastun, niin mä rakastun ihan täysillä. Koko sydämestäni. Mulla on kyky rakastua täysillä melkein mihin ja kehen tahansa. Mä olen tosi hyvä siinä.

– Uuden musiikin löytäminen on mulle tunneperäinen kokemus. Siinä mielessä en koe musiikkia sen teorian kautta, että kuulisin musassa ensimmäisenä vaikka jonkin hienon biitin tai sointukuvion. Kun hetki on oikea ja suojat ovat alhaalla, mä en edes vain kuule musiikkia. Mä koen sen. Väreinä, muotoina, tunteina.

– Se kokeminen on tehny musta tällaisen kulkurin, joka ei ole ikinä kiinnittynyt mihinkään. Olin sitä jo lapsena, kun muutimme isän työn perässä koko ajan, olen sitä nyt kun mulla on koko elämäni pakattuna autoon ja olen ollut kuukausia pois kotoa, ja olen sitä musassa, jota haluan elää aina täysillä.

– Esimerkiksi ensimmäisen soololevyni aikoihin folk tuli mukaan siitä, kun asuin jossain hippikommuunissa Sörnäisten vankilan vieressä, meillä ei ollut siellä juoksevaa vettä tai sähköä, ja siellä me sitten rämpyteltiin akustista kitaraa.

– Olihan se varmasti monelle shokki, kun se napapaidoissa räppikeikoilla tuplaajana nähty mimmi tekikin folk-levyä, jossa oli mukana jousikvartettia ja kaikki oli tosi luomua, mutta tuolla tavalla mun mielenliikkeet ovat aina menneet.

Millaisissa tilanteissa olet joutunut kohtaamaan sen, että joku on epäillyt motiivejasi jonkin tietyn genren musiikin tekemisen taustalla?

– Kun mä tein räppilevyäni (Jano, 2016), en miettinyt yhtään sitä, osaanko mä räpätä vai en. Mä vain tein sitä!

– Tuo mun tapa tehdä tunteella mitä ikinä haluan tehdä on joskus ymmärretty niin, että mä vain haluan jotenkin briljeerata kaikkia eri genrejä ja esitellä taitojani, eikä sitä meinata millään uskoa, ettei asia nyt vain ole niin.

– Räppilevyn aikoihin olin Sidewaysissa ja menin moikkaamaan Paperi T:tä ja jotakuta toista räppäria, jotka joivat bisseä backstagella. Pian he rupesivat ikään kuin roustaamaan mua siitä, kun en tiennyt jotain tosi tunnettua räppäriä nimeltä, että miten mä olen kehdannut tehdä rap-levyn, jos mä en tunne tätä ja tätä räppäriä ja niiden tekemisiä.

– En tajunnut tuolloin, enkä tajua vieläkään, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa. Mulle rap oli kuin runoutta joka on laitettu rytmiin. Mulle tekstit ovat tärkeitä ja rapin flow kiehtoi ilmaisukeinona, joten mä halusin ilmaista itseäni niin.

– Hauskaksi asian teki se, että mähän olin kuin kotonani rap-piireissä, ja sieltä se kaikki oli sillon joskus alkanut. Mun ekat keikat oli Hannibalin & Sopan kanssa jo kymmenen vuotta ennen räppilevyäni, kun olin vasta 18- tai 19-vuotias. Eli mä olin tavallaan aloittanut räpistä musaurani, ja palasin siihen tuolla levyllä.

– Totta kai mä ymmärrän sen, miten se oma genre voi olla niin tärkeä osa omaa identiteettiä, että sitä elämäntapaa haluaa puolustaa. Se on vain inhimillistä. Mutta samalla koen, että liika sisäänpäinkääntyneisyys on vain turhaa.

Vuonna 2013 olit tehnyt kaksi maanläheistä sooloalbumia ja seikkaillut reggaen ytimessä Puppa J:n kanssa Liljan Loisto -yhtyeessä. Sitten teit jotain odottamatonta ja osallistuit Tangomarkkinoille, missä menit myös päätyyn asti, ja sijoitut lopulta toiseksi. Millainen kokemus tämä kisa oli?

– Se oli ihan absurdia. Se oli kuin olisin hypännyt johonkin uneen tai sarjakuvaan. Se oli tosi kiva ja hauskakin kokemus, joka oli paperilla varmasti itsemurha mun uralle, mutta eivät sellaiset mielipiteet kiinnostaneet mua.

– Mitenhän sellaiseenkin tuli lähdettyä? Ja tehtyä vielä tangolevykin (Tango a la Yona, 2014)? En tajua. Se oli sellainen pyrähdys. Kuin tangotutkielma. Vähän kuin leikkiä. Halusin kai kokea, mistä siinä on kyse.

– Suurin ilo tässä oli se, että sain kokemuksesta mun tulkintaani jotain tärkeää. Olin aina arvostanut iskelmän melodiakieltä, mutta Tangomarkkinat osoitti mulle vahvemmin sen, miten paljon tykkään siitä, kuinka iskelmässä puhutaan asioista suoraan mutta runollisesti, mikä on hirmu kaunis tapa ilmaista itseään.

Mitä jos Tangomarkkinat ja tangoalbumi olisivat johtaneet jättimäiseen breikkaamiseen? Oliko se missään vaiheessa edes vaihtoehto, että sinusta olisi tullut koko kansan Johanna, iskelmätaivaan suuri tähtiartisti?

– Mähän olisin saattanut voittaa koko Tangomarkkinat, mutta kieltäydyin kruunusta jo etukäteen.

– Ilmoitin finaalipäivänä tuomaristolle, etten halua sitä kruunua. Että jos minut kruunataan voittajaksi, mä annan sen tittelin pois. En sano että olisin varmasti voittanut, mutta tulin toiseksi tuollaisen julistuksenkin jälkeen.

– En usko, että olisi ollut sellaista skenaariota, jossa olisin lähtenyt lopullisesti tuohon maailmaan. En ole koskaan tehnyt musiikkia sen takia, että mittaisin onnistumisia tai epäonnistumisia suosion kautta. Jotain tästä kertoo sekin, että mulla on aina suunnitelma 2–3 levyä eteenpäin, ja tangolevynkin aikoihin haaveilin jo ihan uusista jutuista.

Tällaiset loikkaukset genrestä toiseen antavat monille mielikuvan, että olet todella rohkea ja itsevarma ihminen, kun uskallat tehdä jotain tällaista. Koetko rohkeuden ja lujan itsevarmuuden olevan osa sinua?

Tommy Taberman sanoi joskus, että ”epäilyksen kynnyksellä kysy itseltäsi, kuinka paljon rohkeutta sinulla on varaa jättää käyttämättä.”

– En todellakaan koe olevani itsevarma ihminen vaikka… olen ehkä itsevarma joissakin asioissa. En ole koskaan kyseenalaistanut sitä, että olenko mä hyvä muusikko. Se ei ole mulle tärkeää. Mulle tärkeintä on se, että taide tuntuu.

– Rohkeahan mä saatan ollakin, tyhmänrohkeakin, koska mua ei kiinnosta mikään muu kuin kehittyminen. Mä toivon että vielä rollaattorillakin kulkiessani mä kehityn ja kasvan, koska mä olen aina keskeneräinen, enkä edes halua ajatella asiaa niin, että mun pitäisi tulla joskus jotenkin valmiiksi.

– Olen huomannut, että mikään muu ei ole oikea ratkaisu kuin tehdä just sitä, mitä pelkää kaikkein eniten. Meillä on vain yksi elämä, eikä sitä voi hukata siihen, ettei uskalla kohdata tai kokeilla mitään sellaista, mikä vähänkin pelottaa.

11 vuoden aikana olet julkaissut toisiinsa verrattuna todella erilaisia, mutta herkän ihmisen kirjoittamia henkilökohtaisia albumeita. Millainen suhteesi on menneisiin levytyksiisi, jotka ovat syntyneet selvästi tuskaisistakin elämänvaiheista?

– Vielä pari vuotta sitten olisin vastannut ihan eri tavalla, koska ennen tätä mennyttä taukoa en pystynyt kuuntelemaan yhtäkään levyistäni. Jokainen niistä oli oma traumansa.

– Aloin vetämään keikkoja 18-vuotiaana, enkä jollain tavalla malttanut koskaan antaa aikaa aikuistumiselle, ennen kuin sille oli pakko antaa sitä aikaa korkojen kera.

– Nyt tämä ihana tauko on aiheuttanut muutoksen itsessäni, ja nyt kykenen kuuntelemaan niitä kaikkia. Olen jopa ajatellut, että ne levyt ovat tosi ihania ja söpöjä, ja tuntenut ylpeyttä niistä. Varsinkin Pilvet liikkuu minä en, Naivi (2015) ja tämä uusi levy ovat sellaisia, jotka merkitsevät mulle paljon.

– Vasta 7-albumin kohdalla mä ymmärsin sen, että olin uhrannut liikaa itsestäni musiikkiin, ja että elämässä on oltava muutakin. Vuosi sitten en olisi ikinä uskonut sanovani noin, mutta nyt olen onnellinen siitä, että olen kohdannut nämä asiat ja voin sanoa, että musiikki on yksi, tärkeä osa minua, mutta se ei ole kaikki mitä olen.

Tämä herääminen ei siis olisi ollut mahdollista ilman pitkää taukoa, jonka aikana vetäydyit musiikista, keikoilta ja myös somesta, mutta tapahtuiko tätä ennen jotain ihan tiettyä, minkä myötä etäisyyden ottaminen musiikkiin ja maailmaan oli pakollista?

– Tapahtui. Mä halusin kuolla. Mä en halunnut enää elää. Piste.

– Olin tullut sellaiseen kohtaan elämässä, että musiikissa ei ollut enää mitään iloa mukana. Keikalle meneminen ei ollut iloinen asia. Viestien saaminen kuulijoilta ei enää ilostuttanut. Kaikki vain ahdisti. Ihan kaikki.

– Keikoillakin nautin vain siitä pienestä hetkestä, kun se kaikki alkoi, ja sen jälkeinen olotila oli kuin raiskattu, vaikka eihän se yleisö ja ne ihmiset mua keikalla raiskanneet. Se väsymys oli vain sumentanut koko mun käsityskyvyn.

– Kun kaikki tuntui vaikealta ja satuttavalta, niin oli vain kohdattava se, että jonkin on muututtava. Kysyin itseltäni, mikä se jokin asia on. En halunnut tehdä keikkoja. Okei. Sitten en tee keikkoja. Sittenhän mä olen ihan PA? No sitten ole PA. Ihan sama. Totesin että elän Teostoilla hetken, tai teen vaikka eräoppaan töitä, mutta nyt lopetan musan.

Mikä sai tällaisen lopullisen oloisen olotilan ja pitkän tauon jälkeen palaamaan takaisin musiikin pariin, ja tekemään Uni johon herään -albumin?

– Mulla oli yksi elinikäinen haave. Halusin tehdä levyn sinfoniaorkesterin kanssa. Mä päätin etten tee mitään musiikkia, ennen kuin saan tehdä tuon levyn. Ihan sama vaikka siihen menisi 10 tai 20 vuotta.

– Mä ilmoitin Universalin palaverissa Pyhimykselle, mun A&R:lle, että mä lopetan mun keikat ja kaiken, enkä tule enää tekemään musiikkia, ennen kuin mun on mahdollista tehdä levy orkesterin kanssa.

– Sen sijaan että Pyhimys olisi tokaissut vaikka ”Come on! Jotain järkeä hei!”, se vain istui ilmeettömänä, teki muistiinpanoja läppärilleen ja kysyi multa, että: ”Okei. Niin siis minkä sinfoniaorkesterin?”

– Mä olin avautunut Pyhille, että tää kaikki on vaan ihan hirveetä, ja Pyhi sanoi mulle: ”Tiedätkö sä Yona, että musan tekemisen kuuluu olla kivaa, ja jos se ei ole sitä, niin se pitää lopettaa.” Orkesterin järjestymisestä löysin taas ilon.

– Tämä kaikki johti siihen, että yhtäkkiä mulla oli taas turvallinen ja itsevarma olo tehdä just sitä musiikkia ja just sillä tavalla, miten haluankin tätä kaikkea tehdä. Palasin ikään kuin paljon oppineena takaisin kaiken alkulähteille.

Uni johon herään on vaikuttava albumi täynnä suurta intohimoa ja välittömyyttä. Tuliko siitä juuri se unelmiesi albumi, jonka olit aina halunnut tehdä, ja joka oli musiikin pariin palaamisesi ehto?

– Tämä kuulostaa nyt aika pateettiselta näin sanottuna, mutta musta tuntuu kuin mä olisin valmistautunut tämän levyn tekemiseen koko ikäni.

– Tällä albumilla mitään ei tarvinnut pakottaa tai vääntää väkisin. Kokemukset näiden laulujen takana olivat ehkä kivuliaimpia ikinä, mutta itse levyntekoprosessi oli luonnollisin kokemani.

– Halusin kirjoittaa ehjiä ja luonnollisia lauluja elämästä pitäen alusta alkaen sen mielessä, että kirjoitan nyt biisejä sinfoniaorkesterin kanssa äänitettäväksi. Sen orkesterinkin oli oltava täysin pakottomasti siellä mukana. Ei niin, että orkesteri pauhaa ihan vain sen takia, että se orkesteri oli nyt päätetty ottaa levylle.

– En halunnut edes miettiä levyn julkaisuajankohtaa ennen kuin se on valmis. Tiedän että kaikki sanoo aina noin, mutta harvoin niin oikeasti tehdään, kun keikat ja festarit puskee päälle. Nyt me oikeasti tehtiin noin.

Millaista soundia elämäsi vaikeimmista ajoista halusit luoda nyt, kun tiesit että mukana on mittava orkesteri ja soundi tulee näin ollen olemaan vähintäänkin iso, mutta orkesterimusiikkikin voi tarkoittaa todella monenlaisia asioita?

– Oli tosi jännittävää tehdä bändin kanssa biisien pohjia siten, että jätimme tilaa orkesterille ja halusimme kaikkien bändiläisten soittavan vain mahdollisimman tärkeitä asioita.

– Mukana oli kuitenkin vielä 40–50 muutakin soittajaa! Kokonainen Tapiola Sinfonietta. Mulle oli tosi tärkeää, että orkesterikin kuulostaa tunteelliselta ja tulkitsee oikeasti niitä lauluja, eikä vain soita nuoteista mitä pyydetään. Orkesterin piti elää tätä musiikkia ja soittaa siihen juuri sen verran kuin laulut oikeasti vaativat.

Kaikilla meillä on omat suosikit orkesterin instrumenteista, joita saattaa helposti jopa yliviljellä. Millä tavalla sovititte kappaleet niiden lopulliseen muotoonsa siten, että ne tukivat täysin sävellyksiä?

– Levyllä on neljä eri sovittajaa, koska halusin tehdä laulut niiden omilla ehdoilla ja saavuttaa juuri sen tunteen ja tilan, mitä kukin kappale yksilönä vaati kanavoidakseen niiden alkuperäistä ajatusta.

– Monesti tuntuu että orkesterimusiikissa kuulee vain jousia, mutta halusin itse, että ne matalatkin alaosastot kuten oboet ja englannintorvet soi tosi isosti, ja samoin se kuulain pää soi tosi kirkkaasti.
Ison orkesterinkin keskellä tärkein instrumentti on tietenkin oma äänesi, jonka käytössä tuntuu olevan mukana kaikkea ilmaisusi historiaa, mutta kenties luontevammin ja eläytyvämmin kuin koskaan ennen?

– Mun laulaminenkin on tosi tunneperäistä ja siitä voi aina kuulla, millaisessa kohdassa elämääni milloinkin olen.

– Tykkään laulaa kokonaisia ottoja ja myös jättää ne mahdollisimman kokonaisiksi. Se tekeminen on niin herkkää, että se hetken tunnetila pitää vangita mahdollisimman raakana sellaisenaan. Uskon niin vahvasti hetken voimaan, että haen lauluihin aina sellaista totaalisen hulluuden tilaa. Sellaista tilaa, missä ei ole hirveästi tilaa rationaalisuudelle.

– Tottakai tekninen suorituskin merkitsee vähän, mutta jos jotain opin vuosia sitten tangosta niin sen, että joskus vähemmän on enemmän, ja kappaleita ei pidä ylitulkita. Sun ei tarvitse enää tehdä sitä tekstiä uudelleen laulaessa. Se on tehty jo. Joskus on vain uskallettava luottaa tekstin voimaan, eikä sitä tarvitse vääntää rautalangasta ylitulkinnalla.

– Mä olisin tehnyt monta asiaa vanhoissa kappaleissani eri tavalla, jos olisin tajunnut jo paljon aiemmin, miten vahvasti teksti kantaa kappaletta. Miten teksti ikään kuin puhuu itse itsensä puolesta.

Levyn keskivaiheilla luet käsinkosketeltavan herkästi rivit: ”Mulla on niin paljon rakkautta mun sisällä että mä räjähdän. Se ei ikinä lopu. Se räjähdys on niinku big bang.” Vaikuttaa siltä, että juuri tälle levyllä olet pitelemättömästi purkanut kaikkea sitä tunnetta, jota sisälläsi on aina ollut? Enkä tarkoita nyt rakkautta vain onnentunteena.

– Se puhepätkä on äänitetty tosi diipeissä tiloissa, kun olin ihan paskana yksin kotona karanteenissa, makasin ypöyksin sängyllä ja puhuin itsekseni puhelimeeni.

– Mun päähäni vain pälkähti, että rakkaus on mulle kaikki kaikessa. Mulla on niin paljon sitä tunnetta sisimmässäni, että se ei vaan lopu koskaan. Se on ehtymätöntä. Joskus se on niin kivuliasta, etten meinaa kyetä käsittelemään sitä. Rakkaus on ihan kaikkea. Se on elämää. Se on myös vihaa. Se on ihan kaikkea sitä tunnetta mitä pursuan koko ajan.

– Halusin tuon lainin mukaan levylle sen takia, koska sinfoniaorkesteri antoi mulle vihdoin mahdollisuuden ilmaista itseäni sillä tavalla, miltä mun sisällä kuulostaa. Se on tarpeeksi isoa. Sitä isommaksi musiikki ei voi oikein mennä. Sitä kautta voin ilmaista sen, miltä tuntuu kun on niin täynnä rakkautta, että meinaan räjähtää.

Mitä asioita olet nyt löytänyt elämääsi aiemmin mainitun pitkän tauon aikana ja nyt tämän pakottoman albumin tekemisestä, kun elämänkatsomuksesi on laajentunut paljon musiikkia avarammaksi?

– Pieniä suuria asioita.

– Mä ajoin ajokortin, joten löysin mun auton ja sillä ympäriinsä menemisen. Löysin urheilemisen ja hiihtämisen. Löysin uudelleen luonnon, joka on merkinnyt mulle aina paljon. Löysin ruoanlaittamisen, ja oman kodin tärkeyden.

– Sitten mulla on myös uus nimi. Mun nimi on nyt Johanna Ilta Rasmus. Erosin mun toisesta avioliitosta hiljattain ja otin uuden nimen. Rasmus on mun isoisoisoäidin sukunimi.

– Tämä nimi on mulle tärkeä asia siksi, koska olin niin pitkään vain Yona. Tai siltä se tuntui. Nyt Yonasta on tullut mulle koko ajan enemmän ja enemmän ulkopuolinen hahmo.

– Se Johanna, jonka ehdin jo hetkeksi elämäni aikana kadottamaan Yonan uumeniin, on nyt taas löytynyt, ja aion vaalia sitä suuremmalla rakkaudella kuin ikinä.

Teksti: Aki Nuopponen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 3/21.

Lisää luettavaa