Mikko Joensuu kertoo arkkinsa rakennusvaiheessa halunneensa irtautua liiallisesti kappalemateriaalin tuijottamisesta ja arvioimisesta. Sen sijaan häntä kiinnosti puhtaasti vain soittaa ja tehdä.
– Prosessi oli lopulta ihan superpitkä. Huomasin, että olin viettänyt aikaisempien levyjen tekemisen jälkeen paljon aikaa sessioiden parissa. Istuin ja katselin tiedostoja, ja huomasin olevani hieman kyllästynyt siihen. Halusin vain soittaa musiikkia ilman sen suurempaa sitoutumista niihin biiseihin, mitä aloitan työstää.
Joensuu kertoo aloittaneensa uuden musiikin työstämisen omanlaisellaan metodillaan. Hän ei ensimmäisen vuoden ajan aloittanut yhtäkään biisisessiota tietokoneellaan, vaan äänitti pelkästään puhelimeensa ideoita. Lopulta materiaalia oli kertynyt puhelimeen jo sadan kappaleen verran.
– En ajatellut, että nyt teen tällaisen kappaleen, vaan että nyt teen paljon musiikkia, ja jos siellä on jokin hyvä idea, niin äänitän sen ja siirryn eteenpäin.
Koska materiaalia kertyi niin paljon, oli Joensuulla alun perin suunnitelmissaan tehdä niistä kaksiosainen albumi. Mutta koska kappaleet olivat itsessään jo niin pitkiä, olisi prosessi ollut aivan liian työläs saattaa loppuun. Iisakinkirkon rakentaminen ei houkuttanut muusikkoa, joka oli jo julkaissut aiemmin mittavan levytrilogian. Siinä missä muut artistit saattavat kärsiä valkoisen paperin kammosta, on Joensuulla ollut uuden materiaalin suhteen embarras de richesses – liikaa valinnanvaraa.
– Yhtäkkiä tajusin, että minkä ihmeen takia olen tekemässä kahta levyä, kun minun piti nimenomaan tehdä vain yksi levy.
Artisti ei itse kuitenkaan koe, että pitkien kappaleiden ja kokonaisuuksien tekeminen olisi hänelle mikään itseisarvo, vaikka niin saattaisi helposti luulla hänen tuotantoaan katsoessaan. Tärkeintä hänelle on pitää kiinni alkuperäisistä tunnetiloista ja kuljettaa ne kappaleen loppuun asti.
Kun puhutaan kunnianhimoisista albumiprojekteista ja pitkistä sävellyksistä nykyisen musiikkibisneksen kontekstissa, herää helposti kysymys niiden kannattavuudesta. Ihmisten keskittymiskyky vaikuttaa pintapuolisella analyysillä heikkenevän koko ajan, ja etenkin populaaripuolella kappaleiden pituus lyhenee entisestään istumaan paremmin Tiktok-muottiin. Mitä mieltä Joensuu on nykyisestä trendistä?
– Ymmärrän toki sen haasteellisuuden, mutta en ole itse tietoisesti halunnut ajatella mittaa. Ja toisaalta sitä miettii, että tuskin se olisikaan mikään hittikappale ollutkaan. Olen kuitenkin pistänyt merkille, että tosi usein kuulen tosi lyhyitä popbiisejä. Mutta ne eivät myöskään tunnu lyhyiltä, sillä toiset ihmiset osaavat upeasti tehdä kiireettömän tuntuisia asioita. Kenties siinä on tutkittavaa tulevaisuudessa, että miten saa kappaleeseen vain sen tarpeellisimman informaation tehtyä.
Long Ark -albumi sisältää joitakin samoja teemoja Amen-trilogian kanssa, mutta uudelle albumille on kuitenkin muodostunut myös selvästi oma identiteettinsä. Levylle annettu aika mahdollisti sen, että sille ehti muodostua vahvasti oma tunnelmansa ja tiettyjä teemoja.
– Kattoajatuksena on ollut ylipäätään merkityksen tai yhteyden löytäminen ihmisen mielen sisältä. Tietynlainen yhteisöllisyys ja jopa jonkinlainen huvittavuus ja koomisuus ihmisen merkityksen etsimisessä. Siinä on isompi ja objektiivisempi, hieman jopa kevyempi tunne läsnä.
Tietyllä tapaa voisi ehkä ajatella näkökulman siirtyneen Jeesuksesta Mariaan, sillä Joensuu käsittelee albumilla myös suhdetta äitiinsä, joka menehtyi hänen ollessaan vasta seitsemänvuotias.
– Se on tavallaan sijainnut melkein samalla paikalla omassa mielessäni missä joku ajatus Jeesuksesta tai yhteydenkaipuusta johonkin saavuttamattomaan on. Jonkinlainen yhteys äitiini tapahtuu samalla maaperällä, jossa näen myös kauniin yhteyden kanssaihmisiin ja läheisiin. Äiti hahmona on niin monumentaalinen ihmisen elämässä, joten tuntui hyvältä pitää se siellä läsnä.
– Long Ark -teema tarkoittaa minulle kahta asiaa; ihmisen tietoisuuden isoa kaarta tai venettä, jossa jokainen ihminen voi pienen hetken olla tietoisena olentona ja käydä läpi yhteyttä ja merkitystä ja omaa olemassaoloansa.
Aihepiirin käsitellessä laajemmin tietoisuutta ja yhteyttä eri ihmisten ja korkeampienkin sfäärien välillä on musiikissa itsessään kuitenkin vastaliikkeenä myös hieman enemmän akustisuutta ja maanläheisyyttä. Amen-trilogian viimeinen osa nojasi vahvasti elektronisiin elementteihin, mutta Long Ark sisältää puolestaan paljon enemmän akustisia instrumentteja kuten jousisoittimia ja puhaltimia.
Levyn ekstrasoittimet äänitettiin vasta äänitysprosessin lopussa vuonna 2023, mutta ajatus niiden käyttämisestä levyllä olivat kuitenkin jo syntyneet aiemmin. Sen lisäksi, että levylle muodostui oma torviporukkansa ja jousisektionsa, sai Joensuu inspiraatiota myös klarinetista.
– Sain ystävältäni lainaan klarinetin. En ole koskaan aiemmin soittanut sitä, mutta olin joskus yläasteella soittanut vuoden saksofonia. Mutta muistin, että se oli tosi samanlainen soitin kuin saksofoni, ja se vaikutti tosi vahvasti levyn fiilikseen. Klarinetin sointi on niin lempeä, ja siinä on paljon lämpöä ja huumoria.
Myös saksofoni päätyi lopulta Joensuun käsiin, mutta hänen yllätyksekseen se ei kuitenkaan lopulta istunut albumille ollenkaan.
– Tajusin soittaessani, että saksofonia on vaikeaa saada istumaan. Se ei ollutkaan se tunnetila, jota olin hakemassa. Klarinetti tipahti syliini täysin sattumalta, mikä oli lopulta onnekas sattuma.
Levylle päätynyt massiivinen orkestraatio toisinnetaan myös 23. helmikuuta, kun Joensuu juhlistaa albumia Helsingin Musiikkitalolla soivan konsertin merkeissä. Jännittääkö artistia kunnianhimoinen rupeama?
– Onhan tämä vähän kauhunsekaista, varsinkin, kun emme ole soittaneet livenä pitkään aikaan. Moni muusikko on samoja, keitä on ollut mukana aiemmilla keikoilla, mutta kappaleet ovat täysin uusia, eikä ole muodostunut rutiinia. Mutta nyt se on alkanut kääntyä jo innostuksen puolelle.
Sovituspuolta ajatellen Joensuulla on olemassa tietyt rakennuspalikat, joita hyödynnetään konserttia ajatellen, mutta tavoitteena ei kuitenkaan ole kuulostaa sataprosenttisesti levyltä itseltään. Jokainen soittaja kantaa oman kortensa kekoon.
– Musiikki voi ylipäätään kuulostaa niin eri tavoilla hyvältä, ja monesta eri versiosta voi ajatella, että tuo kuulosti todella hyvältä. Tuotakin konserttia ajatellen on mukavaa mennä sitä kohti, että läsnä olisi vapautunut soittamisen fiilis sen sijaan, että yritetään saavuttaa jotain, mitä ei edes ole ylipäätään tarve lähteä tavoittelemaan.
Muiden ihmisten kanssa soittaminen on ajatuksensa Joensuulle innostava – käsitteleehän hän levylläänkin yhteisöllisyyttä jossakin muodossa. Uutta albumia on työstetty yli koronapandemian, joten itsenäiseen työskentelyyn tottunut muusikko on iloinen päästessään ylittämään kynnyksen muiden ihmisten parissa työskentelyn suhteen.
– On tosi helpottavaa, että pääsee taas oikeasti soittamaan muiden kanssa ja tekemään yhdessä, vaikka tuota Musiikkitalon-keikkaa. Se ei onneksi ole pelkästään omissa käsissäni.
Isoa kokoonpanoa ei kuitenkaan ole mahdollista kuljettaa mukana erikoiskonsertin jälkeen jokaiselle keikalle. Mitä tulee uuden materiaalin esittämiseen Musiikkitalon-konsertin jälkeen, on Joensuulla herännyt myös joitakin ajatuksia sovituspuoleen liittyen.
– Olen aina ajatellut soolokeikkojenkin suhteen, että mihin olen menossa soittamaan, ja että kuinka pitkään siellä saa soittaa ja millainen fiilis siellä kenties saattaisi olla siinä kyseisessä hetkessä. Minulla ei ole mitään pakkoa sen suhteen, että meidän pitäisi soittaa kaikkia biisejä, vaan me yhdessä oivallamme, mitä kappaleita olisi hauskaa soittaa. Varmasti tulee soitettua vanhempiakin kappaleita, joista on muodostunut erilaisia versioita.
Teksti: Samuel Järvinen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 1/24.