Kempeleen kauppakeskus Zeppelin juhlii tänä vuonna kolmekymppisiään. He, jotka lapsina vierailivat 1990-luvulla Zeppelinissä, huomaavat yhden keskeisen juhlakalun uupuvan juhlavuodesta.
Kauppakeskuksen karkkilaiva kyhjöttää nykyään hylättynä oululaisella teollisuusalueella.
Tyystin klassikot eivät unhoitu. Karkkilaiva on ikuistettu Hebosagilin uuden Yössä-albumin kanteen.
Ensi vuonna kaksikymppisiään viettävän oululaislähtöisen Hebosagil-yhtyeen jäsenet ovat juuri sitä ikäluokkaa, joille karkkilaiva oli lapsuudessa tuttu ja myyttinen.
– Paljon olen penskana siellä pehmistä syönyt, kitaristi Ilpo Heikkinen tokaisee.
– Eiköhän me kaikki olla, kitaristi Oku Kähkönen jatkaa.
Kuusivuotiaalle ei karkkilaivaa järisyttävämpää paikkaa ollut olemassakaan. Laiva oli sen verran kookas, että sinne todella astuttiin sisään. Kannella kelpasi herkutella karkeilla ja pehmiksillä.
Pettymys oli kova, kun laiva Zeppelinistä katosi.
– En muista, kuka meistä keksi idean karkkilaivasta levynkannessa. Joku sen mainitsi, kun pähkäilimme kantta. Pysähdyimme ja totesimme, että jonkun täytyy käydä kuvaamassa se, Kähkönen kertoo.
Öinen hylätty karkkilaiva vertautuu Yössä-levyyn paitsi tummanpuhuvien tekstien osalta myös kuvastaen Hebosagilin isoa musiikillista askelta. Ei yhtyeen aiempaakaan tuotantoa tosin voi paikallaan polkemisesta ja jo tehdyn toistamisesta syyttää.
Jos asettaa metallisemmat ensijulkaisut ja uuden levyn vastakkain, Hebosagilia ei noin vain hahmota samaksi yhtyeeksi. Selkeämpi referenssipiste on Ura-albumi (2011), ensimmäinen suomenkielinen Hebosagil-julkaisu.
Ura ja Lähtö (2013) kiteyttivät noise rock -vetoisen ilmaisun, jota Lohtu (2016) vei maalailevammaksi mutta muistutti myös sludge-taustasta. Kahta popsävyisempää ep-julkaisua seuraava Yössä on kuitenkin ensimmäinen täyspitkä, jolla Hebosagilin ”new wave of Finnish suomi rock” soi näinkin monisyisenä.
New wave of British heavy metalia varioivaa genrenimikettä ei keksitty otettavaksi vakavasti. Mutta Yössä lunastaa nimikkeen sovituksellisella sävykkyydellä, karkkilaivamaisella runsaudella, josta on poimittavissa yhä popimpia ja jopa iskelmällisiä vivahteita. Silti Hebosagilin kovakätisesti louhiva ydin on yhä tunnistettavissa.
Levy syntyi suuresta sävellyksellisestä nälästä, kuten myös yhä kasvaneesta itsekritiikistä, halusta haastaa itsensä. Sävellykset saavat monesti alkunsa kitaristi Antti Karjalaiselta, minkä jälkeen seuraa työstövaihe koko kuusihenkisen yhtyeen kesken.
– Koen, että tällä bändillä on vahva oma ääni, joten kyse on myös identiteettiasiasta. On hauska lähteä tutkimaan omaa ääntään syvemmin, vaalia laatua eikä päästää itseään helpoimman kautta, Ilpo Heikkinen painottaa ja jatkaa:
– Tätä levyä – kuten aiempiakin – on tehty nimenomaan albumikokonaisuutena. Biisejä on sovitettu jo pitkään ennen äänityksiä tiettyyn janaan, transitiot biisistä toiseen on tehty tietyllä tavalla. Kokonaisdynamiikkaa on mietitty huolella.
Huolellisuus on tarkoittanut pitkää sävellysprosessia. Jokaisesta levyn kappaleesta on tehty monta versiota.
– Maahan-biisi on ehkä poikkeus, se tuli aika kertalaakista, ainakin verrattuna muihin, Heikkinen sanoo.
– Siinä biisissä ollaan perusosaamisemme äärellä, Oku Kähkönen kuittaa.
Sävellyksellisen nälän ja itsekritiikin yhdistelmä johtaa myös siihen, että Hebosagil tekee huomattavasti enemmän musiikkia kuin julkaisuille päätyy.
– Se käy välillä aika rankaksikin. Paljon kokeillaan, paljon hylätään, mutta saadaan me paljon biisejä myös toimimaan. Jotkut biisit jäävät pois yksinkertaisesti siksi, että ovat liian samankaltaisia kuin aiemmat jutut. Tämä on haastavaa siksikin, että biisien pitäisi mielellään sytyttää kaikkien kuuden into, Kähkönen kertoo.
– Monesti me nauretaan miten sosialidemokraattinen porukka me ollaan. Bändiä ohjaa vahva konsensushakuisuus tai ainakin suostumushakuisuus. Sekin tekee prosesseista vaativia ja pitkiä – mutta aina myös tosi antoisia, Heikkinen jatkaa.
Konsensus on helpompi saavuttaa pysyvällä kokoonpanolla. Ensimmäisten demojen jälkeen Hebosagilin miehistöksi vakiintuivat Heikkinen, Kähkönen, Karjalainen sekä solisti Tatu Junno ja basisti Remi Rousselle.
Kähkönen tosin soitti ensin bassoa, Rousselle kitaraa. Heikkinen luovutti rumpalin paikan 2009 Pete Miettuselle ja siirtyi syrjään – vain palatakseen kitaristiksi 2017.
– Ilpo on kuitenkin ollut mukana jokaisella äänitteellä muutamaa kassua lukuun ottamatta, Kähkönen huomauttaa.
– Olin poissa soittorivistöstä, mutta olin kaikilla äänitteillä mukana äänittämässä, miksaamassa, joskus masteroimassa, aina myös ennakkotyössä studioon valmistautuessa. Läheinen porukka ollaan oltu aina, Heikkinen toteaa.
Kutsu takaisin kokoonpanoon kolmanneksi kitaristiksi oli Heikkiselle paitsi yksi musiikillisen uransa parhaista hetkistä myös hyvin luonteva askel.
– Saman perheen sisällä tässä ollaan, vähän vain eri takissa, Heikkinen sanoo.
– Ei tähän bändiin ketä tahansa viitsisi ottaa. Ilpo on ollut ikään kuin valmentaja aiemmissa projekteissa, hyvä että meillä on nyt tällainen hahmo arjessa, Kähkönen toteaa.
Kuusihenkiseksi kasvanut kokoonpano ruokki halua haastaa säveltämistä, avarsi sovitusten mahdollisuuksia. Kitaristikolmikko ei tyydy vain triplaamaan voimasointuja. Kitaraharmonioilla ja sooloilla on levyllä Hebosagilin aiempaa tuotantoa huomattavasti suurempi, paikoin hyvinkin revittelevä rooli.
Ei sentään ihan niin revittelevä kuin uudet promokuvat vitsailevat. Niissä joka ikinen Hebosagil-herra poseeraa kitaran kera. Kuvissa korostuu Hebosagilin vähemmän vakava puoli, josta malliesimerkkejä ovat myös new wave of Finnish suomi rock -termi sekä rumpali Miettusen hervottomat videosarjat Rock Uutiset ja Rock Poliisit.
Heikkinen painottaa huumoria vapauttavana vastavoimana musiikin ja sanoitusten tummille sävyille:
– Huumori on keskeinen asia luovuudelle, ajatusten syventämiselle, musiikilliselle mittelölle. Monet musiikillisesti hienoimmat jutut löytyvät, kun itseään ei ota koko ajan niin vakavasti, mutta tietää milloin vakavoitua jonkin asian äärelle. Taiteessa olennaista on jännite eri elementtien välillä, yhden vahvan tulkintatavan jutut eivät välttämättä kestä aikaa.
Heikki ”Hector” Harma on aihe, jonka äärelle keskustelu Yössä-albumista vie aivan yllättäen. Mutta Yksin helvettiin -kappaleen tekstissä on sen verran vahvat Hector-viittaukset, ettei asiaa voi ohittaakaan.
– Mitäs siinä lauletaan? Siinä on se eteinen mainittu ainakin, Kähkönen muistelee.
Kyllä, säe ”Hiljaisuus tekee helvetin eteiseen” on hyvinkin selkeä Lumi teki enkelin eteiseen -viittaus. Mutta löytyy sanoituksesta myös vahvoja Jos sä tahdot niin -viitteitä, vaikka Tatu Junno tahtomisen sijaan pyytämisestä laulaakin.
– Vaikea kommentoida Tatun puolesta, mutta ollaan me oma osuutemme suomirockista kuunneltu. Se on osa identiteettiämme, tätä suomalaisen rockin janaa mihin varsinkin sanoitukset menevät, kun laulukieli on suomi. Tuollaisilla viittauksilla rakennetaan suhdetta niin sanottuihin vanhoihin mestareihin, Heikkinen naurahtaa.
– Remi taitaa olla meistä se Hector-fani. En muista että biisissä olisi ollut erityisemmät Hector-työlyriikat. Levyn demolauluissahan oli kaiken näköistä Badding-viittausta ynnä muuta, Kähkönen kommentoi.
Junnon teksteissä on myös säkeitä, jotka peilaavat Hebosagilin muuttuvaista luonnetta. Levyn avaavan Tämä on nähty -ensisinglen nimen voi lukea korostavan ettei kertaalleen tehtyä toisteta, Kellot soi -kappaleen kertosäkeen ”Kuka minä olen taas?” soi yhtyeen kameleonttimaisuuteen liittyvänä kysymyksenä.
Heikkinen kehuu Junnon kykyä väläyttää oivalluksia sanoitusten kautta, kiteyttää pitkä prosessi yhteen lauseeseen.
– Yllätyn usein, että tuossa Tatu nyt sanoo sen mitä itse olen yrittänyt höpöttää monta minuuttia auki. Toki tekstit ovat melko abstrakteja, niihin on helppo lukea aika paljon tulkintoja. Mutta levyllä on monta säettä, jotka osuvat henkilökohtaisesti syvälle ja kiteyttävät sen, millaisen levyn teimme. No, tässä nyt puhutaan laulajamme puolesta, kun hän ei halua haastatteluita tehdä. Mutta joutuu hänkin muutaman tekemään.
Teksti: Jukka Kittilä
Haastattelu on julkaistu Soundissa 2/22.
